VII LUKU
Shakespearen teokset, 8 osa
Kaksi pientä siipirakennusta, polveutuen samalta vanhalta ajalta kuin itse talokin, oli äärimmäisenä oikealla ja vasemmalla matalasta muurista, joka erotti pihamaan place du Palais-Bourbonista. Nämä siipirakennukset olivat yhteydessä päärakennuksen kanssa ulkorakennusten kautta. Toisella sivulla olivat vaunuhuone, talli ja autovaja sekä portinvartijan tupa, toisella sivulla pesutupa, keittiöosasto ja se pieni siipirakennus, jossa neiti Levasseur asui.
Tämä pieni rakennus muodosti vain yhden asunnon, joka käsitti pimeän eteisen ja suuren, pääasiallisesti salonkina käytetyn huoneen, samalla kun toinen, makuuhuoneeksi kalustettu huone, oli oikeastaan vain alkoovi. Verho peitti vuoteen ja pesulaitteen. Kahden ikkunan kautta oli näköala place du Palais Bourbonille.
Ensimmäisen kerran astui don Luis neiti Levasseurin huoneeseen. Vaikkakin täynnä muita ajatuksia, huomasi hän kuinka hauska se oli. Se oli sangen yksinkertaisesti kalustettu, muutamia vanhoja mahonkituoleja, yksinkertainen empiretyylinen kirjoituspöytä, yhdellä raskaalla jalalla varustettu pyöreä pöytä ja muutamia kirjahyllyjä. Mutta vaaleat liinaiset ikkunaverhot tekivät huoneen iloiseksi. Seinillä riippui jäljennöksiä kuuluisien taiteilijoiden tauluista, aurinkoisia rakennuksia esittäviä piirustuksia, italialaisia huviloita, sisilialaisia temppeleitä…
Tyttö seisoi hänen edessään ja oli jälleen saavuttanut tyyneytensä; hänen kasvonsa olivat saaneet tuon arvoituksellisen ilmeen, jota oli niin vaikea selittää, erittäinkin kun hän nyt tarkoituksella oli ottanut masentuneen ilmeen, joka, sikäli kuin Perenna arvasi, oli aiottu peittämään hänen kiivaasti kuohuvia tunteitaan, joita oli vaikea hallita. Hänen silmissään ei näkynyt pelkoa eikä uhmaa. Näytti todellakin siltä kuin ei hänellä olisi ollut mitään pelättävää selityksien suhteen.
Don Luis oli hetken vaiti. Se oli kummallista ja se suututti häntä, mutta hän oli hämillään tämän naisen edessä, jota vastaan hän mielessään teki niin vakavia syytöksiä. Ja kun hän ei rohjennut pukea niitä sanoiksi, tahi sanoa suoraan, mitä ajatteli, niin hän alkoi: "Te tiedätte, mitä tapahtui talossa tänä aamuna?"
"Tänä aamuna?"
"Niin, kun olin lopettanut puhelinkeskustelun."
"Kuulin siitä palvelijoilta."
"Ette ennen?"
"Kuinka olisin saanut siitä ennen tietää?"
Hän valehteli. Oli mahdotonta, että hän puhui totta. Mutta kuitenkin oli hän puhunut niin rauhallisesti.
Perenna jatkoi:
"Selitän teille muutamilla sanoilla mitä tapahtui. Olin juuri aikeissa jättää puhelinkomeron, kun rautaesirippu, joka on kätketty seinän yläosaan, putosi alas. Kun olin vakuuttautunut siitä, etten voinut tehdä mitään, päätin yksinkertaisesti, koska minulla oli puhelin käsillä, kutsua erään ystäväni avuksi. Minä soitin majuri d'Astrignacille. Hän tuli heti ja päästi minut palvelijan avulla ulos. Tämänkö te olette kuullut?"
"Niin. Minä olin mennyt omiin huoneisiini, joka selittää sen, etten tiennyt mitään tapauksesta enkä majuri d'Astrignacin käynnistä."
"Mutta mikäli sain vapaaksi päästyäni tietää, tunsivat kaikki talossa olevat palvelijat ja te itsekin rautaesiripun olemassaolon."
"Aivan niin."
"Ja mistä tiesitte sen?"
"Kreivi Malonyilta. Hän kertoi minulle, että hänen äidinisänsä äiti, joka vallankumouksen aikana asui tässä talossa ja jonka mies joutui giljotiinin uhriksi, oli piileskellyt kolmetoista kuukautta tässä komerossa. Siihen aikaan oli rautaesirippu ollut maalattu seinän väriseksi."
"Oli vahinko, ettei minulle asiasta ilmoitettu, sillä näinollen olin vähällä tulla surmatuksi."
Tämä mahdollisuus ei näyttänyt liikuttavan tyttöä, joka sanoi:
"Olisi parasta tarkastaa koneisto sekä ottaa selko, minkä vuoksi se oli joutunut epäkuntoon. Kaikki on hyvin vanhaa ja toimii huonosti."
"Koneisto työskentelee erinomaisesti. Olen koettanut sitä."
"Kuka olisi sen tehnyt, jos ei se olisi onneton sattuma?"
"Joku vihollinen, jota en tunne."
"Hänet olisi nähty."
"On vain yksi henkilö, joka olisi voinut hänet nähdä: Te itse. Te menitte sattumalta työhuoneen läpi ollessani puhelimessa ja minä kuulin teidän huudahtavan kauhusta, kun te kuulitte uutisen rouva Fauvillesta."
"Niin, minä tulin niin liikutetuksi. Minun tuli häntä sääli, olkoonpa hän syyllinen tahi syytön."
"Ja kun te olitte käytävässä, niin että saatoitte painaa vieteriä kädellä, ei rikollisen läsnäolon olisi pitänyt välttää huomiotanne."
Tyttö ei laskenut alas katsettaan. Kevyt puna levisi hänen kasvoilleen ja hän sanoi:
"Minun olisi pitänyt kohdata hänet, sillä mikäli käsitän, menin minä ulos muutamia sekunteja ennen tapahtumaa."
"Aivan niin. Mutta kummallisinta ja epätodenmukaisinta on, että te ette kuulleet putoavan raudan räminää, ettekä huutoani ja sitä melua, jonka aiheutin."
"Minä olin kai sulkenut jo välioven. En kuullut mitään."
"Silloin on minun otaksuttava, että joku oli piiloutunut työhuoneeseeni sillä hetkellä, ja että tämä henkilö on liitossa niiden roistojen kanssa, jotka tekivät molemmat murhat bulevardi Suchetilla, sillä poliisiprefekti on äskettäin minun sohvanpielukseni alta löytänyt kepinpuolikkaan, joka kuului eräälle näistä roistoista."
Tyttö näytti hyvin kummastuneelta. Tämä uusi tapahtuma näytti todellakin olevan hänelle tuntematon. Perenna lähestyi häntä, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi:
"Teidän täytyy ainakin myöntää, että tämä on kummallista."
"Mikä sitten?"
"Tämä minua vastaan suunnattu sarja tapahtumia: eilen Echo de Francen kirjoituksen käsikirjoitus; tänä aamuna ensiksi rautaesirippu, joka putosi juuri kun minun piti astua sen alitse, sitten kepin löytäminen, ja nyt myrkytetty juomavesi."
Tyttö nyökkäsi ja mutisi:
"Niin, niin… siinä on joukko tosiasioita…"
"Niin merkityksellinen rivi tosiasioita", sanoi Perenna, "että ne poistavat epäilyksen varjonkin. Olen aivan varma siitä, että juuri minun rohkein ja häikäilemättömin viholliseni hoitaa täällä peliään. Hänen läsnäolonsa on todistettu. Hän on valmis toimimaan millä hetkellä tahansa. Hänen tarkoituksensa on selvä. Tuon nimettömän kirjoituksen ja kepinpuolikkaan kautta hän tahtoi saada minut huonoon valoon ja vangituksi. Rautaesiripun pudottamisella hän tahtoi tappaa minut, tahi ainakin pitää suljettuna sisälle muutaman tunnin. Ja nyt sitten myrkky, salakavala myrkky, joka tappaa hiljaisuudessa… tänään sekoitettiin juomaveteeni myrkkyä, huomenna ehkä ruokaani. Sitten tulee veitsi, revolveri ja nuora, mikä hyvänsä, kunnes minä katoan, sillä sitä he juuri haluavat, päästä minusta. Minä olen vastustaja, minä olen mies, jota he pelkäävät; se mies, joka eräänä päivänä paljastaa salaisuuden ja pistää miljoonat, joita he kärkkyvät, taskuunsa. Minä vartioin Mornington-perintöä. Nyt on minun vuoroni kärsiä. Neljä uhria on jo kuollut. Minusta tulee viides. Niin on Gaston Sauveraud päättänyt, Gaston Sauveraud tahi joku muu, joka hoitaa asioita. Ja rikostoveri on täällä, tässä talossa, kaikkien keskellä, minun vieressäni. Hän pysyttelee takana ja vaanii minua. Hän seuraa jokaista askeltani. Hän elää minun varjossani. Hän odottaa sopivaa tilaisuutta ja paikkaa iskeäkseen. Mutta nyt olen saanut siitä kyllikseni. Minä haluan tietää ja minä saan tietää kuka hän on."
Tyttö oli vetäytynyt hiukan taapäin ja seisoi nojaten pyöreään pöytään. Perenna otti vielä askeleen eteenpäin ja silmät yhä kiinnitettyinä tytön liikkumattomiin kasvoihin, tarkastaen pienintäkin levottomuuden tahi pelon merkkiä, toisti hän vielä kiivaammin:
"Kuka on rikostoveri? Kuka tässä talossa on vannonut ottavansa minulta hengen?"
"En tiedä", sanoi tyttö, "en tiedä… Ehkä se ei ole mikään salajuoni, niinkuin luulette, vaan ainoastaan joukko yhteensattuneita asianhaaroja…"
Perenna tunsi halua sanoa hänelle sillä sievistelemättömällä tavalla, jolla hänen oli tapana puhutella vihollisiaan:
"Te valehtelette, pikku ystävä, te valehtelette. Rikostoveri olette te itse, kaunottareni. Te yksin tunsitte puhelinkeskusteluni Mazerouxin kanssa, te yksin saatoitte mennä auttamaan Gaston Sauveraudia, odottaa häntä autossa ja sopia hänen kanssaan tänne tulosta kepinpuolikkaan kanssa. Te se olette, joka haluatte tappaa minut, jostakin syystä, jota en tunne. Se käsi, joka uhkaa minua pimeydessä, on teidän."
Mutta hänen oli mahdoton käyttäytyä tyttöä kohtaan sillä tavoin ja hän oli niin katkeroitunut, kun ei voinut ilmaista vakaumustaan, että hän tarttui tytön käteen, puristi sitä kovasti samalla kun hänen ilmeensä syytti tätä terävämmin kuin mitkään sanat.
Hän hillitsi itsensä ja päästi otteensa. Tyttö vapautui nopealla liikkeellä, joka todisti vastenmielisyyttä ja vihaa. Don Luis sanoi:
"Hyvä on. Minä kuulustelen palvelijoita. Jos niin vaaditaan, niin erotan ne, joita epäilen."
"Ei, älkää tehkö sitä", pyysi tyttö innokkaasti. "Sitä ette saa tehdä. Minä tunnen heidät kaikki."
Tahtoiko hän puolustaa heitä? Tunsiko hän omantunnonvaivoja siinä silmänräpäyksessä, kun hänen itsepäisyytensä ja valheellisuutensa antoivat aihetta palvelijajoukon uhraamiseen, joiden käytöksen hän tiesi olevan yläpuolella kaiken epäilyksen! Don Luis sai sen vaikutuksen, että katse, jonka tyttö heitti häneen, sisälsi vetoamisen hänen myötätuntoonsa. Myötätuntoa kenelle? Toisilleko vai itselleen?
He olivat vaiti pitkän aikaa. Don Luis seisoi muutamia askeleita hänestä ja ajatteli valokuvaa kummastuen huomatessaan alkuperäisessä löytävänsä kaikki kuvan kauneudet, kaiken sen kauneuden, johon hän ei tähän saakka ollut kiinnittänyt huomiota, mutta joka nyt pisti silmiin kuin ilmestys. Kultaiset hiukset säteilivät loistolla, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt. Suun ympärillä oli kenties vähemmän onnellinen ilme, melkein katkera piirre, mutta sillä oli joka tapauksessa jäljellä muotonsa. Leuan piirteet, viehkeä kaula, joka kohosi yli liinakauluksen, olkapäiden muodot, kaikki oli ihastuttavaa, ylhäistä, puoleensavetävää. Oliko mahdollista, että tämä nainen oli murhaaja, myrkynsekoittajatar?
Perenna sanoi:
"Olen unohtanut etunimen, jonka ilmoititte. Mutta se nimi ei ollut oikea."
"Kyllä, se oli."
"Teidän nimenne on Florence… Florence Levasseur."
Tyttö säpsähti.
"Mitä? Kuka on sanonut sen teille? Florence? Mistä te sen tiedätte?"
"Tässä on valokuva… teidän nimellänne varustettu. Sitä voi tuskin lukea."
"Oh —!" sanoi hän kauhistuneesti saadessaan nähdä kuvan. "En voi sitä uskoa. Mistä tämä tulee? Mistä te olette sen saaneet?" Ja äkkiä hän jatkoi: "Poliisiprefekti antoi sen teille, eikö niin? Niin, hän se oli, siitä olen varma. Olen varma, että tämä valokuva on aiottu todistamaan minun henkilöllisyyteni, ja että he vainoavat minua, minua myöskin… Ja se olette jälleen te, jälleen te…"
"Älkää olko peloissanne," sanoi Perenna. "Tarvitaan vain pieni korjaus ja kasvot tulevat tuntemattomiksi. Minä pidän siitä huolen. Älkää olko peloissanne."
Tyttö ei enää kuullut häntä, vaan tarkasteli hellittämättä valokuvaa ja mutisi:
"Olin kaksikymmenvuotias… asuin Italiassa… oh, Jumalani, kuinka onnellinen olin sinä päivänä, kun tämä valokuva otettiin! Ja kuinka iloinen olinkaan saadessani nähdä kuvani! Luulin siihen aikaan olevani kaunis. Ja sitten valokuva katosi. Se varastettiin minulta yhdessä muiden esineiden kera, jotka minulta siihen aikaan vietiin…"
Hän hiljensi vielä enemmän ääntään ja lausui nimensä ikäänkuin olisi puhunut toiselle naiselle, onnettomalle ystävälle:
"Florence… Florence…"
Kyyneleet virtasivat pitkin hänen kasvojaan.
"Hän ei ole niitä, jotka murhaavat", ajatteli Luis. "En voi uskoa hänen olevan kanssarikollisen. Ja kuitenkin… kuitenkin…"
Hän meni yli lattian ikkunan luota ovelle. Italialainen maaseutu seinällä kiinnitti hänen huomiotaan. Sitten luki hän hyllyllä olevien kirjojen nimiä. Siinä oli ranskalaisia ja ulkomaalaisia teoksia, romaaneja, näytelmäkappaleita, esseitä ja runokokoelmia, jotka todistivat hienostuneesta ja monipuolisesta mausta. Hän näki Racinen Danten vieressä, Stendhalin Edgar Allan Poen vieressä, Montaignen Goethen ja Vergiliuksen välissä. Ja sillä selvänäköisyydellä, joka saattoi hänet mistä esinekokoelmasta hyvänsä huomaamaan yksityisseikkoja, jotka eivät satu kenen tahansa silmään, näki hän, että eräs Shakespearen englantilaisen painoksen osista ei näyttänyt aivan samanlaiselta kuin muut. Sen punaisessa nahkaselässä oli jotain erikoista, jotain jäykkää, siinä ei ollut noita hienoja rakoja ja raitoja, jotka todistavat, että kirjaa on usein käytetty. Se oli kahdeksas osa. Hän otti sen käteensä niin hiljaa ja varovaisesti kuin saattoi.
Hän ei ollut erehtynyt. Kirja oli säiliö, jonkunlainen ontto rasia, jota saattoi käyttää piilopaikkana ja sen sisällä oli tavallista kirjepaperia, erilaisia kirjekuoria sekä muutamia arkkeja viivattua paperia, kaikki samaa suuruutta.
Hänen silmiinsä pisti heti viivatun paperin muoto. Hän muisti paperin, jolle Echo de Francen kirjoituksen käsikirjoitus oli kirjoitettu. Viivaus oli sama; suuruus ja muotokin näyttivät olevan samat.
Katsoessaan lehtiä näki hän viimeistä edellisellä lehdellä kiireesti lyijykynällä kirjoitettuja numeroita ja sanoja.
Hän luki:
'Bulevardi Suchet
Ensimmäinen kirje. Yöllä 15. huhtikuuta.
Toinen. Yöllä 25. päivä.
Kolmas ja neljäs. Yöllä 5. ja 15. toukokuuta.
Viides ja räjähdys. Yöllä 25. toukokuuta.'
Hän huomasi heti, että ensimmäisen yön määräaika oli juuri tämä päivä ja sitten, että nämä määräajat seurasivat toisiaan kymmenen päivän väliajoilla. Hän pani myöskin merkille tämän käsialan ja käsikirjoituksen yhtäläisyyden.
Sanomalehtikäsikirjoitus oli muistiinpanokirjassa hänen taskussaan. Hän saattoi siis verrata molempien käsialojen yhtäläisyyttä ja molempia viivattuja papereita. Hän otti muistikirjansa ja avasi sen, siellä ei ollut käsikirjoitusta.
"Oh, peijakas," mutisi hän, "tämä menee jo liian pitkälle!"
Nyt muisti hän selvästi, että soittaessaan puhelimella Mazerouxille oli muistikirja hänen päällystakkinsa taskussa, jonka hän oli asettanut puhelinkomeron ulkopuolelle. Samalla hetkellä oli neiti Levasseur ilman erikoista asiaa liikuskellut hänen työhuoneessaan. Mitä hän teki siellä?
"Oh, minkälainen näyttelijätär!" ajatteli Perenna katkeroituneena. "Hän vaani minua. Hänen kyyneleensä, hänen rehellinen ilmeensä, hänen hellät muistonsa… kaikki on teeskentelyä. Hän kuuluu samaan luokkaan kuin Marie Fauville ja Gaston Sauveraud. Samoin kuin hekin on hän täydellinen näyttelijätär pienimmästä eleestään viattoman äänensä heikoimpaan vivahdukseen asti."
Hän aikoi ryhtyä suoraan asiaan ja paljastaa tytön. Tällä kertaa oli todistus eittämätön. Peläten kuulustelua, joka saattoi käydä vaaralliseksi, oli tyttö anastanut häneltä käsikirjoituksen. Miten saattoikaan Perenna tästä hetkestä alkaen olla epäilemättä, ettei tyttö ollut niiden rikostoveri, jotka hoitivat Mornington-juttua ja koettivat raivata don Luisin tieltään? Eikö ollut kaikki syy uskoa, että tyttö oli tämän kauhean liiton johtaja auttaen sitä häikäilemättömyydellään ja älyllään saavuttamaan asettamansa maalin?
Sillä hänhän oli vapaa, täydellisesti vapaa toimimaan ja liikkumaan. Oli mahdollista, että hän oli ottanut osaa murhiin, ehkäpä myrkyn oli juuri ruiskuttanut tämä kaunis valkoinen käsi, joka siveli kultaisia hiuksia.
Perennaa värisytti. Hän oli pistänyt paperin takaisin kirjaan, pannut sen paikoilleen ja meni nyt tytön luo. Äkkiä kiinnitti hän huomiota tämän kasvojen alaosaan, leuan muotoon. Hän ponnisteli saadakseen sen selville poskien pyöreyden ja huulten viehkeyden alta. Melkein vastoin tahtoaan, levottomuudella ja kiduttavalla uteliaisuudella tuijotti hän herkeämättä tyttöön valmiina väkivalloin avaamaan nuo suljetut huulet ja etsimään vastausta pelottavaan arvoitukseen, joka kohosi hänen eteensä. Nämä hampaat, nämä hampaat, joita hän ei nähnyt, eivätkö ne olleet samat hampaat, jotka olivat jättäneet paljastavat merkkinsä hedelmään. Kummat olivat tiikerinhampaat, petoeläimen hampaat: nämä vaiko Marie Fauvillen?
Se oli mieletön otaksuma, koska jäljet oli todettu Marie Fauvillen tekemiksi. Mutta otaksuman mielettömyys ei ollut riittävä syy sen hylkäämiseksi.
Itse kummastuneena tunteista, jotka liikkuivat hänessä ja peloissaan paljastaa itsensä, katsoi hän parhaaksi keskeyttää keskustelun, meni tytön luo ja sanoi käskevästi:
"Haluan, että kaikki palvelijat talossa erotetaan. Antakaa heille palkkansa, maksakaa heille haluamansa vahingonkorvaus ja järjestäkää niin, että he lähtevät tänään. Toinen palvelijakunta tulee tänä iltana. Teidän on otettava se vastaan."
Tyttö ei vastannut. Perenna meni, mukanaan kiusallinen tunne, sama, joka oli ollut luonteenomainen koko hänen keskustelulleen Florencen kanssa. Ilma heidän välillään oli raskas ja painostava. Heidän sanansa eivät näyttäneet ilmaisevan kummankaan ajatuksia ja heidän käytöksensä ei ollut lausuttujen sanojen mukainen. Eivätkö asianhaarat vaatineet, että myöskin neiti Levasseur erotettaisiin heti? Mutta sitä ei don Luis edes ajatellut.
Hän palasi työhuoneeseensa, soitti Mazerouxille ja sanoi matalalla äänellä, niin ettei sitä voinut kuulla viereiseen huoneeseen:
"Tekö se olette, Mazeroux?"
"Olen."
"Onko prefekti määrännyt teidät minun käytettäväkseni?"
"On."
"Sanokaa hänelle sitten, että minä olen erottanut kaikki palvelijani ja antanut teille luettelon heidän nimistään ja jättänyt tehtäväksenne pitää heitä tarkasti silmällä. Heidän joukostaan on meidän etsittävä Gaston Sauveraudin rikostoveri. Vielä eräs asia: pyytäkää prefektiä antamaan teille ja minulle lupa viettää tämä yö Hippolyte Fauvillen asunnossa."
"Hulluutta! Bulevardi Suchet'n talossa?"
"Niin. Minulla on syytä luulla, että jotain tapahtuu siellä."
"Mitä sitten?"
"Sitä en tiedä. Mutta jotain ehdottomasti tapahtuu. Ja haluan välttämättömästi olla siellä läsnä. Onko asia päätetty?"
"On, isäntä. Jos ette saa minulta kieltoa, kohtaan teidät kello yhdeksän illalla bulevardi Suchetilla."
Perenna ei enää sinä päivänä tarvinnut neiti Levasseuria. Hän meni iltapäivän kuluessa ulos ja kävi välitystoimistossa, jossa valitsi muutamia palvelijoita, autonajajan, kuskin, tarjoilijan, kokin jne. Sitten meni hän valokuvaamoon otattamaan neiti Levasseurin kuvasta uuden kopion. Don Luis valmisti sen itse ja muutti siten, ettei poliisiprefekti huomaisi piirteiden tulleen vaihdetuiksi toisiin.
Hän söi päivällistä ravintolassa ja kello yhdeksän tapasi hän
Mazerouxin bulevardi Suchetilla.
Fauvillen murhan jälkeen oli talo ollut portinvahdin hoidossa. Kaikki huoneet ja lukot olivat sinetöidyt paitsi työhuoneen sisin osa, johon poliisilla oli avaimet ja lupa tehdä siellä tutkimuksia.
"No, Alexandre, poikaseni", huudahti don Luis kun he olivat istuutuneet, "mitä sanotte tästä? On sangen jännittävää olla jälleen täällä, eikö niin? Mutta tällä kertaa ei mitään ovisulkuja, ei mitään vartijoita, kuuletteko. Jos jotain tapahtuu yöllä 15 päivänä huhtikuuta, emme me aseta mitään esteitä ystävillemme. Heillä on oleva täysin vapaa pääsy. Tällä kertaa he ovat tervetulleita."
Vaikkakin hän laski pilaa, oli hän kuitenkin, kuten itse sanoi, omituisen jännittynyt muistaessaan molemmat rikokset, joita ei oltu voitu estää; hän näki lakkaamatta edessään molemmat ruumiit. Hän tunsi myöskin eräänlaista sääliä muistaessaan säälimätöntä kaksintaisteluaan rouva Fauvillen kanssa, hänen epätoivoaan ja vangitsemistaan.
"Kertokaa minulle rouva Fauvillesta", sanoi hän Mazerouxille. "Hän koetti siis ottaa itseltään hengen?"
"Niin", sanoi Mazeroux, "perusteellisesti, vaikkakin tavalla, jonka on täytynyt herättää hänessä vastenmielisyyttä. Hän yritti hirttäytyä yhteenliitettyihin liinavaatekappaleisiin, joita oli repinyt lakanoistaan ja alusvaatteistaan. Hänet täytyi palauttaa henkiin keinotekoisella hengityksellä. Nyt hänellä ei ole vaaraa, mutta häntä ei jätetä milloinkaan yksin, sillä hän vannoo kuitenkin tekevänsä itsemurhan."
"Eikö hän ole tehnyt mitään tunnustusta?"
"Ei, hän vakuuttaa yhä viattomuuttaan."
"Ja mitä luulevat prefekti ja yleinen syyttäjä?"
"Miksikä he muuttaisivat käsitystään? Tutkimus vahvistaa jok'ainoan häntä vastaan tehdyn syytöksen, ja on tullut kiistämättömästi todistetuksi, että vain hän on voinut purra omenaan ja tehnyt sen yhdentoista illalla ja seitsemän välillä aamulla. Omenassa on hänen hampaidensa jäljet. Haluatteko väittää, että löytyy kahdet leuat maailmassa, jotka voivat tehdä juuri samanlaiset merkit?"
"En, en", sanoi don Luis, joka ajatteli Florencea.
"En, siitä todisteesta emme voi väitellä. Meillä on tässä päivänselvä tosiasia ja jäljet ovat melkein samanarvoiset kuin teossa tapaaminen. Mutta kuinka voi kaiken tämän tapahtuessa selittää, että eräs henkilö…"
"Mikä henkilö?"
"Oh, se on vain päähänpisto, josta en voi päästä. Sitäpaitsi on tässä kaikessa niin paljon luonnotonta, sellaisia kummallisia aukkoja ja yhteensattuneita asianhaaroja, että minä en rohkene luottaa olettamukseen, jonka todellisuus voi huomenna kumota."
He jatkoivat keskustelua hetken hiljaisella äänellä ja tarkastelivat asiaa joka puolelta.
Keskiyöllä he kiersivät sähkön sammuksiin ja sopivat vuoroon nukkumisesta.
Ja tunnit kuluivat samalla tavalla kuin heidän viimeksikin valvoessaan, samat myöhästyneiden autojen ja vaunujen äänet, samat junanvihellykset ja sama hiljaisuus.
"Olenko ehkä erehtynyt?" ihmetteli Perenna "Saattoiko tuo johtolanka Shakespearen teoksessa merkitä jotain muuta? Tahi tarkoittiko se tapahtumia viime vuonna samaan aikaan?"
Kaikesta huolimatta tunsi hän kummallista levottomuutta, kun päivänvalo alkoi tunkeutua puoleksi suljettujen verhojen kautta sisään. Ei neljätoista päivää takaperinkään mikään ollut häntä varoittanut että jotain oli tapahtunut ja kuitenkin oli hänellä herätessään edessään kaksi uhria.
Kello seitsemän hän huusi:
"Alexandre!"
"Mikä on?"
"Te ette ole kuollut?"
"Mitä sillä tarkoitatte? Kuollut? En, miksikä sitä olisin?"
"Aivanko varmasti?"
"Te olette leikkisä! Miksikä ette ole itse kuollut?"
"Oh, pian tulee minun vuoroni. Kiitos roistojen älyn, ei ole mitään syytä, jonka vuoksi minä yhä voisin välttää niitä."
He odottivat vielä tunnin. Sitten avasi Perenna ikkunan ja työnsi syrjään verhon.
"Niin, Alexandre, te ette ole ehkä kuollut, mutta kovin viheriäiseltä te näytätte."
Mazeroux nauroi pakoitetusti.
"Niin, tunnustan, että minulla oli vaikea olo valvoessani, kun te nukuitte."
"Olitteko peloissanne?"
"Sydänjuuriin saakka. Ajattelin koko ajan, että jotain tapahtuisi.
Mutta ette tekään näytä siltä kuin olisi teillä ollut hauskaa.
Olitteko te myöskin…"
Hän keskeytti, sillä hän näki Don Luisin katseessa pohjatonta kummastusta.
"Mikä nyt on?" hän kysyi.
"Katsokaa… pöydällä… kirje…"
Hän katsoi. Kirjoituspöydällä oli kirje, jonka kulmat olivat rikkoutuneet ja he näkivät osoitteen, leiman ja postimerkin.
"Oletteko pannut sen siihen, Alexandre?"
"Laskette leikkiä. Te tiedätte kyllä ettei kukaan muu kuin te itse ole voinut panna sitä siihen."
"Ei kukaan muu kuin minä ole voinut sitä tehdä… ja kuitenkaan se en ole minä."
"Mutta silloinhan…"
Don Luis otti kirjeen ja tutkiessaan sitä huomasi, että osoite ja postimerkit olivat raaputetut pois, niin että oli mahdoton nähdä kirjeensaajan nimeä tahi asuinpaikkaa, mutta lähetyspaikka ja -aika olivat selvät, Pariisi 4. tammikuuta 1919 —.
"Kirje on siis kolme ja puoli kuukautta vanha," sanoi don Luis.
Hän tutki nyt kirjeen sisällön. Se sisälsi tusinan verran rivejä ja hän huudahti heti:
"Hippolyte Fauvillen allekirjoitus!"
"Ja hänen käsialansa", huomautti Mazeroux. "Sen näin heti. Siitä ei voi erehtyä. Mitä tämä merkitsee? Hippolyte Fauvillen kolme kuukautta ennen kuolemaansa kirjoittama kirje?"
Perenna luki ääneen:
'Rakas vanha ystäväni!
Valitettavasti voin vain vahvistaa mitä sinulle äskettäin kirjoitin, salajuoni kutoutuu ympärilleni. En tiedä vielä mikä on heidän suunnitelmansa ja vielä vähemmin kuinka he aikoivat sen toteuttaa, mutta kaikki varmistaa minua siitä, että loppu on lähellä. Luen sen naisen silmistä. Hän katsoo minuun joskus niin ihmeellisesti!
Oh, sellainen häpeä! Kuka olisi voinut uskoa hänen kykenevän sellaiseen?
Rakas ystäväni, olen hyvin onneton ihminen.'
"Ja tämän on allekirjoittanut Hippolyte Fauville", jatkoi Mazeroux, "ja minä vakuutan, että se on todellakin hänen käsialaansa, kirjoitettu neljäntenä päivänä tammikuuta tänä vuonna eräälle ystävälle, jonka nimeä emme tiedä, vaikkakin nuuskimme sen jostain selville, sen vannon. Ja tämä ystävä on antava meille tarvitsemamme todistukset."
Mazeroux kiihottui.
"Todistus! Sitähän emme tarvitse! Sehän meillä on. Herra Fauville itse antaa sen meille! 'Loppu on lähellä, luen sen hänen silmistään!' 'Hänen' tarkoittaa Marie Fauvilleä ja miehen todistus vahvistaa kaiken mitä me tiedämme rouvasta. Mitä te sanotte?"
"Olette oikeassa", vastasi Perenna tuumivasti, "te olette oikeassa, kirje on ratkaiseva. Mutta…"
"Mutta… mitä?"
"Kuka peijakas on tuonut sen tänne? Jonkun on täytynyt olla yöllä huoneessa meidän täällä ollessamme. Onko se mahdollista? Olisimmehan sen kuulleet. Se se on, joka tekee minut hölmistyneeksi."
"Niin, näyttää siltä…"
"Neljätoista päivää sitten oli kyllin ihmeellistä. Mutta silloin olimme eteisessä, ulkopuolella, heidän askaroidessaan sisällä. Tällä kertaa olimme molemmat täällä, aivan lähellä pöytää. Ja tältä pöydältä, jossa ei illalla ollut pienintäkään paperilappua, löydämme aamulla kirjeen."
"Emme tutki kauempaa", jatkoi Perenna, "se ei hyödytä mitään. Menkää kirjeen kanssa poliisiprefektin luo, kertokaa hänelle kuinka olemme viettäneet yön ja pyytäkää häneltä lupa meille molemmille tulla tänne yöllä 25 päivänä huhtikuuta. Sinä yönä tulee uusi yllätys ja minä kuolen kärsimättömyydestä saada tietää, saammeko silloin uuden kirjeen jonkun 'hengen' kautta."
He sulkivat ovet ja lähtivät talosta.
Heidän mennessään oikealle, La Muettelle saadakseen auton, sattui don Luis kääntämään päätään kun he tulivat Suchet bulevardin päähän. Eräs mies ajoi ohi polkupyörällä. Don Luis ehti ainoastaan hämärästi nähdä sileäksi ajetut kasvot ja säihkyvät silmät, jotka olivat suunnatut häneen.
"Varo!" huusi hän ja tyrkkäsi Mazerouxia niin nopeasti, että tämä kadotti tasapainonsa.
Mies oli ojentanut revolverin. Pamahti laukaus. Kuula vinkui ohi don
Luisin korvien.
"Ottakaa hänet kiinni", hän huusi. "Ette kai ole haavoittunut,
Mazeroux?"
"En".
Molemmat kiiruhtivat miehen jälkeen ja huusivat apua. Mutta näin aikaisin aamulla ei ole milloinkaan tämän kaupunginosan leveillä kaduilla ihmisiä. Mies kääntyi rue Octave-Feuilletille ja katosi.
"Kas niin, lopuksi saan sinut kuitenkin kiinni, roisto!" sähisi don
Luis luopuen tuloksettomasta takaa-ajosta.
"Mutta tiedättekö kuka hän oli?"
"Kyllä tiedän; se oli hän."
"Kuka?"
"Ebenholtsikeppinen mies. Hän on ajanut pois partansa, mutta tunsin hänet kuitenkin. Se oli sama mies, joka seisoi väijymässä ja ampui miehen Richard-Wallace bulevardin portailta, hän, joka tappoi Ancenisen. Se roisto! Kuinka hän tiesi että minä olin viettänyt yön Fauvillen talossa? Vakoillaanko minua kaikkialla. Mutta kuka vakoilee? Ja minkä vuoksi? Ja kuinka?"
Mazeroux tuumi ja sanoi:
"Muistakaa, että te soititte minulle iltapäivällä ja sovitte kohtauksesta. Vaikka te puhuitte hiljaa, on joku saattanut kotonanne kuunnella."
Don Luis ei vastannut. Hän ajatteli Florencea.
Sinä aamuna ei neiti Levasseur tullut sisään kirjeineen, eikä Perenna lähettänyt häntä hakemaan. Hän näki tytön useita kertoja antavan määräyksiä uusille palvelijoille. Iltapäivällä käski Perenna ajaa esiin auto ja ajoi bulevardi Suchetille prefektin määräyksen mukaisesti tekemään Mazerouxin kanssa tutkimuksia, jotka eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään tuloksiin.
Kello oli kymmenen hänen palatessaan takaisin. Etsiväkomissario ja hän söivät yhdessä päivällistä. Sitten hän tahtoi tarkastaa taloa, jossa ebenholtsikeppinen mies oli asunut, nousi jälleen autoon, yhä Mazerouxin seuraamana, ja käski ohjaajan ajaa bulevardi Richard-Wallacelle.
Auto kulki yli Seinen ja seurasi sen oikeata rantaa.
"Nopeammin", sanoi hän puhetorveen uudelle ohjaajalle. "Olen tottunut kulkemaan hyvällä vauhdilla."
"Eräänä kauniina päivänä ajatte kumoon", sanoi Mazeroux.
"Älkää pelätkö", vastasi don Luis. "Auto-onnettomuudet ovat vain tyhmyreitä varten." He tulivat place de l'Almalle. Auto kääntyi vasemmalle.
"Suoraan eteenpäin", huusi don Luis. "Ajakaa ohi Trocadéron."
Äkkiä alkoi auto horjua sinne tänne, lensi erästä puuta vasten ja kääntyi kyljelleen.
Muutamassa hetkessä syntyi väentungos. Ihmiset löivät rikki ikkunan ja avasivat oven. Don Luis oli ensimmäinen.
"Kiitos, tämä ei ole mitään", sanoi hän. "Minä olen vahingoittumaton.
Entä te, Alexandre?"
He auttoivat ulos komissarion. Hänellä oli joitakin naarmuja ja mustelmia, mutta muuten oli hän vahingoittumaton.
Ohjaaja sitävastoin oli lentänyt istuimeltaan ja makasi vertavuotavin päin liikkumattomana kadulla. Hänet kannettiin erääseen apteekkiin, jossa hän kymmenen minuutin kuluttua kuoli.
Perenna oli ottanut vuokra-auton ja ajanut kotiin niin nopeasti kuin saattoi. Hän tuli torille, ajoi sisään portista, meni yli pihan käytävään, joka johti neiti Levasseurin asuntoon. Hän juoksi ylös portaita, koputti ja astui vastausta odottamatta sisään.
Ovi huoneeseen, joka muodosti salongin, avautui ja Florence näyttäytyi. Perenna syöksyi hänen luokseen ja sanoi raivoisalla äänellä:
"Nyt se on tehty. Onnettomuus on tapahtunut. Eikä kuitenkaan kukaan vanhoista palvelijoista ole pannut sitä toimeen, sillä he eivät ole täällä ja minä olin ulkona autolla koko iltapäivän. Senvuoksi on jonkun täytynyt myöhään päivällä, kuuden ja kymmenen välillä mennä autovajaan ja viilata ohjaustanko melkein poikki."
"En ymmärrä", sanoi tyttö pelästynein ilmein.
"Te ymmärrätte varsin hyvin, että roistojen rikostoveri ei voi olla kukaan uusista palvelijoista, ja te ymmärrätte sangen hyvin, että teon täytyi onnistua ja se onnistui yli odotuksien. Eräs uhri sai kärsiä minun puolestani."
"Mutta sanokaa toki mitä on tapahtunut! Te pelotatte minut! Mikä onnettomuustapaus? Mitä on tapahtunut?"
"Auto ajoi kumoon. Ohjaaja kuoli."
"Oh, hirveätä!" sanoi tyttö. "Ja te luulette, että minä voin…
Kuollut, hirveätä! Miesraukka!"
Hänen äänensä hiljeni. Hän seisoi aivan lähellä Perennaa. Hän oli kalpea, silmät olivat suljetut ja hän horjui. Perenna otti hänet käsivarsilleen kun hän kaatui. Tyttö koetti vapautua, mutta hänellä ei ollut siihen voimia. Perenna laski hänet lepotuoliin hänen lakkaamatta toistaessaan:
"Ihmisraukka! Ihmisraukka!"
Tyttö oli kadottanut tajuntansa kokonaan, sillä hän jättäytyi ilman vähintäkään vastustusta Perennan hoidettavaksi. Perenna ei liikkunut, hän alkoi innokkaasti tutkia edessään olevaa suuta, tavallisesti niin punaista, mutta nyt veretöntä ja kalpeahuulista.
Kahdella sormellaan erotti hän huulet toisistaan ja näki nyt molemmat hammasrivit.
Ne olivat ihastuttavat, valkoiset ja kaunismuotoiset, ehkä hiukan pienemmät kuin rouva Fauvillen, ehkäpä järjestyneet myöskin kaarevammin. Kuka saattoi sanoa ettei näiden purema jättäisi samanlaista merkkiä? Se oli epätodennäköinen otaksuma, sen hän tiesi, mahdoton ihmetyö. Ja kuitenkin olivat asianhaarat tyttöä vastaan ja viittasivat häneen kuten häikäilemättömimpään, hirveimpään ja pelottavimpaan rikolliseen.
Hän nousi ja lähti.