VIII LUKU
Pirullinen viesti
Kaikista näistä tapahtumista yleisö tunsi ainoastaan rouva Fauvillen itsemurhayrityksen, tarkastaja Ancenisin murhan ja Hippolyte Fauvillen kirjeen löytymisen. Mutta tämä oli riittävää herättääkseen kaikkien uteliaisuuden, kun he olivat jo ennestään innokkaasti seuranneet Mornington-juttua ja odottivat jännittyneinä salaperäisen don Luis Perennan pienimpiäkin liikkeitä, sekoittaen hänet itsepäisesti Arsène Lupiniin.
Kuinka monimutkainen ja hämmästyttävä olikaan se arvoitus, joka koski Perennaa itseään? Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa oli tehty neljä yritystä tappaa hänet: rautaesiripulla, myrkyllä, revolverilla ja auto-onnettomuudella. Florencen osaa näissä murhayrityksissä ei voitu kieltää. Ja nyt oli tytön yhteys Fauvillen murhaajien kanssa asianmukaisesti todettu sen pienen paperin löydöllä, joka oli ollut Shakespearen kahdeksannen osan välissä, samalla kun kaamea luettelo oli lisääntynyt kahdella kuolemalla, poliisitarkastaja Ancenisin ja ohjaajan. Kuinka voitaisiin selittää se osa, jota tämä arvoituksellinen tyttö oli näytellyt näissä tapahtumissa?
Millä kuumeentapaisella innolla don Luis tutkikaan hiljaisuudessa tyttöä!
"Kuka te olette? Kuka te olette?" tunsi hän halua huudahtaa. "Eikö teitä tyydytä vähempi, te pirullinen nainen, kuin kuoleman ja murhan levittäminen ympärillenne? Ja tahdotteko te tappaa minutkin saavuttaaksenne tarkoituksenne? Mistä te tulette ja mihin käy teidän tienne?"
Tarkemmin ajatellessaan hän tuli vakuutetuksi eräästä seikasta, joka ratkaisi arvoituksen, jota hän oli kauan miettinyt, nimittäin salaperäisestä yhteydestä häntä vihaavan naisen ja place du Palais-Bourbonille muuttonsa välillä. Hän ymmärsi nyt että hän ei ollut ostanut taloa sattumalta. Kun hän teki kaupan, oli häneen vaikuttanut eräs nimetön tarjous, joka oli joutunut hänen käsiinsä koneella kirjoitetun kiertokirjeen muodossa. Mistä tuli tämä tarjous, jollei Florencelta, joka tahtoi saada hänet läheisyyteensä voidakseen vakoilla ja käydä sotaa häntä vastaan.
"Niin", ajatteli hän, "siinä on totuus. Cosmo Morningtonin mahdollisena perillisenä ja etevänä näyttelijänä murhenäytelmässä minä olen vihollinen ja he koettavat raivata minut pois tieltään niinkuin tekivät toisillekin. Ja se on Florence, joka hoitaa peliä minua vastaan. Ja hän se on, joka on tehnyt murhat."
Kun Florence jätti hänet tunsi hän tavallisesti helpotuksen tunteen ja hengitti keveämmin, kuten hänet olisi vapautettu raskaasta taakasta, mutta hän juoksi kuitenkin ikkunaan ja katsoi tytön jälkeen, ja hän odotti aina saadakseen nähdä tämän salaperäisen vihollisen, jonka tuoksuvan hengityksen hän oli tuntenut kasvoillaan, tulevan ja menevän.
Eräänä aamuna sanoi tyttö hänelle:
"Sanomalehdet kertovat, että tänä yönä tapahtuu jotain."
"Tänä yönä?"
"Niin," sanoi tyttö näyttäen hänelle kirjoitusta lehdestä. "Tänään on kahdeskymmenesviides päivä, ja poliisin ilmoituksen mukaan jätetään bulevardi Suchetin taloon kirje joka kymmenes päivä ja talo räjäytetään sinä päivänä, jolloin viides ja viimeinen kirje tulee."
Uhmasiko tyttö häntä? Tahtoiko hän tehdä selväksi, että tapahtuipa mitä hyvänsä, asetettakoon tielle mitä esteitä tahansa, niin tulee kirje kuitenkin, tämä salaperäinen kirje, josta oli mainittu Shakespearen kahdeksannesta osasta löydetyssä paperissa?
Hän tarkasteli tyttöä terävästi. Tämä ei muuttanut ilmettäkään. Hän vastasi:
"Niin, se on tänä yönä. Minä olen siellä. Ei mikään maailmassa voi estää minua."
Tyttö aikoi vastata, mutta hillitsi jälleen tunteensa.
Sinä päivänä oli don Luis varuillaan. Hän söi aamiaisen ja päivällisen muualla ja sopi Mazerouxin kanssa siitä, että place du Palais-Bourbonia vahdittaisiin.
Neiti Levasseur ei poistunut talosta iltapäivällä. Illalla käski don
Luis Mazerouxin väkeä vakoilemaan jokaista, joka tulisi talosta ulos.
Kello kymmenen tapasivat etsiväkomisario ja don Luis toisensa
Hippolyte Fauvillen työhuoneessa.
Mazerouxilla oli mukanaan varasalapoliisipäällikkö Weber ja kaksi siviilipukuista miestä.
Don Luis vei Mazerouxin syrjään.
"He epäilevät minua. Tunnustakaa se."
"Ei. Niin kauan kuin herra Desmalions on, eivät he voi tehdä teille mitään. Mutta herra Weber väittää — ja hän ei ole ainoa — että te suoritatte kaikki nämä teot itse."
"Missä tarkoituksessa?"
"Tarkoituksessa saada todistuksia Marie Fauvillea vastaan. Olen sen vuoksi pyytänyt saada mukaani kaksi salapoliisia. Silloin on meitä neljä, jotka voivat todistaa rehellisyytenne."
Kaikki asettuivat paikoilleen. Kaksi salapoliisia valvoisi kerrallaan.
Tutkittuaan huolellisesti sen pienen huoneen, jossa Fauvillen poika oli nukkunut, sulkivat ja lukitsivat he kaikki ovet ja ikkunat. Kello yksitoista he kiersivät sähkön sammuksiin.
Don Luis ja Weber saivat tuskin unen rahtuakaan silmiinsä.
Yö kului ilman että mitään tapahtui.
Mutta kello seitsemän, kun ikkunaluukut avattiin, nähtiin taas, että pöydällä oli kirje. Aivan niinkuin edelliselläkin kerralla.
Kun ensimmäinen hämmästys oli asettunut, otti Weber kirjeen. Hänellä oli määräys olla sitä lukematta eikä antaa kenenkään muunkaan lukea.
Tässä on kirje sellaisena kuin se julkaistiin sanomalehdissä, jotka samalla julkaisivat asiantuntijan todistuksen, että käsiala oli Hippolyte Fauvillen:
"Olen nähnyt hänet! Sinä ymmärrät, rakas ystävä, eikö niin? Minä olen hänet nähnyt. Hän kulki Boulognen metsän tietä, takinkaulus ylös käännettynä ja hattu korviin painettuna. En luule hänen nähneen minua. Oli melkein pimeä. Mutta minä tunsin hänet heti. Minä tunsin jälleen hänen hopeakoukkuisen ebenholtsikeppinsä. Se oli aivan varmaan hän, tuo roisto!
"Hän on siis lupauksestaan huolimatta Pariisissa. Gaston Sauveraud on Pariisissa. Ymmärrätkö, mikä hirveä merkitys sillä on? Jos hän on Pariisissa, niin se merkitsee, että hän aikoo toimia. Oh, kuinka paljon pahaa se mies on minulle tehnyt! Hän on jo ryöstänyt minulta onneni ja nyt aikoo hän ottaa elämäni. Olen kauhun lamauttama."
Fauville tiesi siis, että ebenholtsikeppisen miehen, Gaston Sauveraudin tarkoitus oli tappaa hänet. Sen selitti Fauville aivan selvästi tässä omakätisessä kirjeessään, ja kirje vahvisti ne Gaston Sauveraudin, vangitsemistilaisuudessa epähuomiossa lausumat sanat, että molemmat miehet olivat olleet tuttavia, mutta riitautuneet, ja että Gaston Sauveraud oli luvannut olla milloinkaan tulematta Pariisiin.
Tämä levitti myöskin hiukan valoa Mornington-juttuun. Mutta toiselta puolen, kuinka käsittämätöntä olikaan, että tämä kirje oli löydetty työhuoneen pöydältä! Viisi henkilöä oli vartioinut, viisi mitä kelvollisinta miestä, ja kuitenkin oli tuntematon käsi tänä yönä, kuten viidennentoista päivän yönäkin, salaa pistänyt kirjeen huoneeseen suljettujen ovien ja ikkunoiden läpi, heidän kuulematta ääntäkään tahi näkemättä merkkiäkään siitä, että joku olisi liikuttanut ikkunoita tahi ovia.
On mahdotonta sanoa mitään yleisön hämmingistä. Kirjeen ilmestyminen sai silmänkääntötempun luonteen.
Don Luis Perennan terävänäköisyys oli siis osunut oikeaan joka suhteessa, sillä odotetut tapahtumat olivat sattuneet viidentenätoista ja kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä huhtikuuta. Jatkuisiko sarja viides toukokuuta? Ei kukaan epäillyt sitä, sillä olihan don Luis sen sanonut ja kaikki uskoivat, ettei don Luis voinut erehtyä. Koko viidennen päivän yön seisoi väkijoukko Suchet bulevardilla; uutistenhankkijat ja kaikenlaiset yökulkijat tulivat sinne laumoina saadakseen tietää oliko jotain tapahtunut.
Poliisiprefekti, johon molemmat edelliset ihmetyöt olivat tehneet vaikutuksen, oli päättänyt itse olla läsnä kolmantena yönä. Hän tuli seurassaan useita tarkastajia, jotka hän asetti puutarhaan, eteiseen ja yläkertaan. Itse hän asettui vartioon yhdessä Weberin, Mazerouxin ja don Luis Perennan kanssa.
He pettyivät odotuksessaan ja se oli herra Desmalionsin syy. Välittämättä don Luisin lausumasta käsityksestä oli prefekti päättänyt olla kiertämättä sähkövaloa sammuksiin, nähdäkseen estäisikö valo ihmetyön. Sellaisissa olosuhteissa ei kirje saattanut tulla eikä se tullutkaan. Oliko se sitten silmänkääntäjän kuje tahi rikollisten temppu, tarvitsi ihmetyö pimeyden apua.
* * * * *
Toukokuun viidettätoista odotettiin ja sama väkijoukko oli kokoontunut talon ympärille, levoton, jännittynyt väkijoukko, joka hätkähti pienimmästäkin äänestä ja noudatti täydellistä hiljaisuutta silmät Fauvillen taloon suunnattuina.
Tällä kertaa sammutettiin valo, mutta poliisiprefekti piti kättään sähkönappulan päällä. Kymmenen kertaa, kaksikymmentä kertaa sytytti hän äkkiarvaamatta tulen. Pöydällä ei ollut mitään. Se, mikä oli herättänyt hänen huomiotaan, oli ainoastaan huonekalujen natina tahi hänen miestensä tekemä liike.
Äkkiä päästivät kaikki huudahduksen. Joku epätavallinen, kahiseva ääni oli rikkonut hiljaisuuden.
Herra Desmalions kiersi sähkön heti palamaan. Hän huudahti. Kirje ei ollut pöydällä, mutta sen vieressä lattialla, maton päällä.
Mazeroux teki ristinmerkin. Salapoliisit olivat kalpeat kuin kuolema.
Herra Desmalions katsoi don Luisiin, joka nyökkäsi lausumatta sanaakaan.
He tutkivat lukot. Mitään ei oltu koskettu.
Myöskin tänä päivänä korvasi kirjeen sisällys tyytymättömyyden siitä, ettei oltu keksitty millä tavoin se oli pujautettu sisään. Se hälvensi kaikki epäilyt, jotka vielä ympäröivät Suchet bulevardin murhaa.
Se oli insinöörin allekirjoittama, kauttaaltaan hänen käsialallaan kirjoitettu kahdeksas päivä helmikuuta ja ilman näkyvää osoitetta. Se kuului näin:
'Ei, rakas ystävä, en aio antaa tappaa itseäni niinkuin lammas, joka viedään teurastuspenkkiin. Minä puolustan itseäni, taistelen viimeiseen hetkeen saakka. Viime aikana on sattunut muutoksia. Minulla on nyt todistus, vastaansanomaton todistus. Minulla on heidän välillään vaihdettuja kirjeitä. Ja minä tiedän heidän vielä rakastavan toisiaan niinkuin alussa ja että he aikovat mennä naimisiin eivätkä salli minkään seisoa tiellään. Marie — ota huomioon mitä sanon — Marie on itse sanonut kirjeellisesti: 'Ole kärsivällinen, oma Gastonini. Rohkeuteni kasvaa päivä päivältä. Sitä pahempi hänelle, joka seisoo välillämme. Hänen on poistuttava.'
Rakas ystävä, jos minä kaatuisin taistelussa, löydät sinä nämä kirjeet sekä kaikki todistukset, jotka olen koonnut tuota halveksittavaa roistoa vastaan, kaapista, joka on lasisuojustimen peittämä. Kosta minut silloin. Au revoir. Tahi ehkä hyvästi ainaiseksi.'
Niin kuului kolmas kirje. Haudastaan ilmiantoi ja syytti Hippolyte Fauville rikollista vaimoaan. Haudastaan antoi hän ratkaisun arvoitukseen ja selitti syyn, miksi rikos oli tehty: Marie Fauville ja Gaston Sauveraud rakastivat toisiaan.
He tunsivat varmasti Cosmo Morningtonin testamentin, sillä he olivat ensiksi raivanneet tieltä Cosmo Morningtonin ja heidän kiihkonsa anastaa suunnaton omaisuus oli kiiruhtanut tapahtumia. Mutta murhan ensimmäinen syy polveutui syvälle juurtuneesta intohimosta: Marie Fauville ja Gaston Sauveraud rakastivat toisiaan.
Yksi arvoitus oli vielä ratkaisematta: kuka oli tuo tuntematon kirjeenvaihtaja, jolle Hippolyte Fauville oli jättänyt tehtäväksi kostaa hänen murhansa ja joka, sensijaan että olisi yksinkertaisesti luovuttanut kirjeet poliisille, harjoitti terävänäköisyyttään antamalla niiden tulla päivänvaloon mitä kummallisimpien temppujen kautta. Oliko hänen etujensa mukaista pysyä näkymättömänä?
Kaikkiin näihin kysymyksiin vastasi Marie Fauville odottamattomalla tavalla, vaikkakin tavalla, joka täydelleen sopi yhteen hänen uhkauksiensa kanssa. Viikkoa myöhemmin, pitkän kuulustelun jälkeen, jonka aikana häneltä koetettiin saada tietää miehensä vanhan ystävän nimi, oli hänen onnistunut piilottaa lasipala, jolla hän koetti avata suonensa.
Don Luis sai kuulla asiasta Mazerouxilta, joka tuli hänelle siitä seuraavana aamuna kello kahdeksan kertomaan. Komisariolla oli kädessään matkalaukku ja hän oli matkalla asemalle.
"Onko hän kuollut?" huudahti don Luis.
"Ei, hän näyttää välttäneen sen vielä tämän kerran. Mutta mitä se auttaa?"
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Hän tietysti tekee sen. Se on hänen päähänpistonsa. Ja eräänä päivänä…"
"Eikö hän nytkään tehnyt tunnustusta ennen itsemurhayritystään?"
"Ei. Hän kirjoitti muutamia sanoja paperille, että kun hän nyt tarkemmin ajatteli asiaa, saattoi hän neuvoa kysymään salaperäisistä kirjeistä eräältä herra Langernault'a. Tämä oli, mikäli rouva tiesi, ainoa ystävä, joka hänen miehellään oli ollut ja joka tapauksessa ainoa, jota tämä saattoi kutsua 'rakkaaksi vanhaksi ystäväkseen'. Tämä herra Langernault ei voisi muuta kuin selittää hänen viattomuutensa ja valaista sitä kauheata erehdystä, jonka uhriksi hän oli joutunut."
"Mutta", sanoi don Luis, "jos on joku, joka saattaa todistaa hänen viattomuutensa, mistä syystä avaa hän sitten valtasuonensa?"
"Hänen elämänsä on arvoton," sanoo hän, "ja ainoa, mitä hän haluaa, on lepo ja kuolema."
"Lepo? Lepo? Onhan muitakin tapoja saada lepoa kuin kuolema. Jos totuuden paljastaminen johtaa hänen vapautukseensa, niin ei totuus ehkä ole aivan mahdoton saavuttaa."
"Mitä sanotte? Oletteko arvanneet jotain? Alatteko ymmärtää?"
"Hyvin hämärästi, mutta juuri näiden kirjeiden yliluonnollisen täsmällinen saapuminen näyttää minusta hyvältä merkiltä."
Hän mietti hetkisen ja jatkoi:
"Onko noiden kolmen kirjeen poisraavitut osoitteet huolellisesti tutkittu?"
"Ovat, ja onnistuttiin saamaan esiin nimi Langernault."
"Missä asuu tämä Langernault?"
"Rouva Fauvillen sanojen mukaan Ornen departementissa Damignin kylässä."
"Mikä on lähin kaupunki?"
"Alençon."
"Matkustatteko te nyt sinne?"
"Kyllä, poliisiprefekti on käskenyt minun matkustaa heti. Astun junaan Les Invalides'illä."
"Ei, minä kyyditsen teidät autollani."
"Mitä varten?"
"Matkustamme molemmat. Minun on ryhdyttävä johonkin. Ilma täällä talossa on minulle hengenvaarallista."
"Mitä tarkoitatte?"
"En mitään. Tiedän sen."
Puoli tuntia tämän jälkeen kiisivät he pitkin Versaillesin tietä. Perenna ajoi itse avonaista autoa ja he kiisivät eteenpäin niin raivoisasti, että Mazerouxilta miltei salpautui hengitys ja hän huudahti tuontuostakin:
"Herra Jumala, minkälainen vauhti!… Millä tavoin te ajatte!… Ettekö pelkää, että ajamme kumoon? Muistakaa mitä tapahtui äskettäin…"
He tulivat Alençoniin juuri aamiaiseksi. Kun he olivat sen lopettaneet, menivät he postitoimistoon. Siellä ei kukaan tuntenut nimeä Langernault. Damignilla oli oma postikonttorinsa, mutta oli otaksuttu, että herra Lagernault jätti kirjeensä Alençon poste restante.
Don Luis ja Mazeroux ajoivat edelleen Damignin kylään. Ei täälläkään tuntenut postinhoitaja Langernaultia, vaikka Damignissa oli vain tuhat asukasta.
"Menkäämme määrin luo," sanoi Perenna.
Määrille sanoi Mazeroux kuka hän oli ja kertoi hänelle käyntinsä syyn.
"Vanha Langernault? Tietysti. Erinomainen mies, hänellä oli liike kaupungissa."
"Ja hänellä oli tapana arvattavastikin jättää kirjeensä Alençonin postitoimistoon?"
"Niin, joka päivä, saadakseen vähän liikuntoa."
"Ja hänen talonsa?"
"On kylän laidassa. Te ajoitte tullessanne sen ohi."
"Voiko sen nähdä?"
"Tietysti, mutta…"
"Ehkä hän ei ole kotona?"
"Ei, se miesraukka ei ole pannut jalkaansa talon sisäpuolelle jätettyään sen neljä vuotta sitten."
"Mistä se johtuu?"
"Hänhän on ollut neljä vuotta kuolleena."
Don Luis ja Mazeroux vaihtoivat hämmästyneen katseen.
"Hän on siis kuollut?" sanoi don Luis.
"Niin, ammuttu."
"Kuinka niin?" huudahti Perenna. "Murhattiinko hänet?"
"Ei, ei. Ensin luulimme niin, kun löysimme hänet lattialta omasta huoneestaan, mutta tutkimus osoitti, että se oli tapaturma. Hän oli puhdistamassa pyssyään kun se laukesi satuttaen häntä vatsaan. Meistä kaikista se oli sangen merkillistä. Langernault, joka oli taitava metsämies, ei ollut niitä, jotka käyttäytyivät varomattomasti."
"Oliko hänellä rahoja?"
"Oli, ja se oli juuri merkillisintä: ei löydetty soutakaan."
Don Luis tuumi hetkisen ja kysyi sitten:
"Jättikö hän jälkeensä samannimisiä sukulaisia?"
"Ei ketään, ei edes serkkuja. Ja siitä seurasi, että hänen maatilansa — sitä kutsuttiin Vanhaksi linnaksi sen raunioiden mukaan — jäi kaupungille. Viranomaiset ovat sinetöineet ovet ja sulkeneet portit puistoon. He odottavat, että lain määräämä aika kuluisi umpeen ottaakseen sen haltuunsa."
"Mutta eikö satu, että uteliaat ihmiset kiipeävät yli muurin puistoon?"
"Ei. Ensiksikin ovat muurit hyvin korkeat. Ja sitten… ja sitten on vanhalla linnalla ollut huono maine täällä ympäristössä niin kauan kuin voin muistaa. On puhuttu aina kummituksista… tyhmiä juttuja tietystikin, mutta kuitenkin…"
Perenna ja hänen toverinsa eivät voineet toipua kummastuksestaan.
"Se oli kummallinen juttu," huudahti don Luis heidän erottuaan määristä. "Fauville kirjoittaa kirjeitä kuolleelle miehelle… kuolleelle miehelle, joka kaiken todennäköisyyden mukaan on tullut murhatuksi."
"Jonkun on täytynyt siepata kirjeet."
"Nähtävästi. Mutta se ei kumoa sitä tosiasiaa, että hän on kirjoittanut ne kuolleelle miehelle ja tehnyt kuolleen miehen uskotukseen kertoen tälle vaimonsa rikollisista aikeista."
Mazeroux vaikeni. Hänkin näytti täydellisesti hölmistyneeltä.
Heidän aikoessaan lähteä kello kuusi huomasi don Luis auton kuluttaneen kaiken polttoaineen ja lähetti Mazerouxin sitä Alençonista hakemaan. Hän itse käytti tilaisuutta mennäkseen tarkastamaan Vanhaa linnaa.
Hän kulki pensasaitojen reunustamaa tietä, joka vei sitruunapuiden koristamalle avoimelle paikalle; muurin keskellä oli raskas suljettu puuportti. Don Luis kulki pitkin muurin vierustaa, joka todellakin oli hyvin korkea. Hänen onnistui kuitenkin, puunoksia apunaan käyttäen, kiivetä sen yli.
Puistossa oli villejä kukkia kasvava hoitamaton ruohokenttä ja lapioimattomia käytäviä, joista oikeanpuoleinen johti raunioiden täyttämälle maavallille ja vasemmanpuoleinen pienelle ränsistyneelle talolle, jonka ikkunaluukut riippuivat vinosti. Hän meni tähän suuntaan, kun hän hämmästyksekseen huomasi tuoreita jalanjälkiä sateen liottamassa maassa. Ja hän näki, että nämä jäljet olivat pienten, hienojen naistenkenkien jättämät.
"Kuka peijakas käy täällä kävelemässä?" ajatteli hän.
Hän keksi useita pieniä jälkiä hiukan kauempana tiellä, josta kenkien omistajatar oli käynyt ylitse ja ne johtivat talosta puuryhmän luo, jossa hän näki ne vielä kaksi kertaa. Sitten kadotti hän jäljet.
Hän seisoi suuren, puoleksi sortuneen, korkealla maaperustalla rakennetun vajan vieressä. Sen lahonneet ovet näyttivät töin tuskin riippuvan rautasaranoissaan. Hän kulki lähemmäksi ja katsoi eräästä raosta sisään. Ikkunaton vaja oli puolipimeä, lukuunottamatta sälöjen välitse virtaavaa valoa. Hän erotti tyhjiä tynnyreitä, särkyneitä viinipuristimia, vanhoja auroja ja kaikenlaista rautaromua.
"Tänne ei se kaunotar ole askeleitaan ohjannut," ajatteli Don Luis.
"Katsokaamme toiselta taholta."
Hän ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Hän oli kuullut sisältä jotain ääntä.
Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Haluten kuitenkin päästä asiasta täysin perille, painoi hän olkapäällään erään laudan sisään ja astui vajaan.
Silmät tottuivat vähitellen pimeyteen. Huomaamattaan hän löi päänsä johonkin, jota ei ollut nähnyt, johonkin kovaan, joka riippui ylhäältä ja alkoi heilua edestakaisin päästäen kummallisen kalisevan äänen.
Oli liian pimeä, että olisi voinut nähdä mikä se oli. Don Luis otti taskulampun taskustaan ja painoi vieteriä.
"Peijakas", huudahti hän hämmästyneenä ja otti askeleen taapäin.
Hänen yläpuolellaan riippui luuranko!
Ja melkein samassa silmänräpäyksessä mutisi hän uuden kirouksen.
Luuranko numero kaksi riippui ensimmäisen vieressä!
Molemmat oli sidottu vahvalla nuoralla kattoparruissa oleviin renkaisiin. Heidän päänsä heiluivat. Se, jota kohden Perenna oli törmännyt, liikkui vielä hitaasti ja jalat löivät yhteen kaamealla kolinalla.
Mutta kauheinta oli, että molemmilla luurangoilla, vaikkakin ilman ainoatakaan vaateriepua, oli vielä sormessaan kultasormuksensa, jotka olivat nyt liian väljät, kun liha oli pudonnut pois, mutta pysyivät kuitenkin koukistuneissa sormissa.
Hän veti sormukset pois vavisten inhosta ja huomasi niiden olevan vihkisormukset. Molemmissa oli sisäpuolella sama päivämäärä, 12. elokuuta 1887 ja nimet: "Alfred; Victorine."
"Mies ja vaimo", mutisi hän. "Onko tämä kaksoisitsemurha? Tahi murha? Mutta kuinka on mahdollista, että luurankoja ei vielä ole keksitty? Voidaanko arvella, että ne ovat olleet täällä aina vanhan Langernaultin kuolemasta, siitä saakka kun kaupunki otti maatilan haltuunsa ja teki mahdottomaksi kenellekään päästä tänne?"
Hän ajatteli hiukan.
"Kenellekään? Siitä en ole varma, koska näin jalanjäljistä puutarhassa, että joku nainen on ollut täällä viimeksi tänään."
Ajatus tuntemattomasta tuotti hänelle päänvaivaa. Huolimatta kuulemastaan äänestä piti hän tuskin luultavana, että nainen olisi tullut vajaan. Ja muutaman minuutin etsinnän jälkeen hän aikoi lähteä, kun hän vasemmalta kuuli putoavien esineiden kolinan: ne olivat muutamia tynnyrinvanteita, jotka putosivat maahan kappaleen matkaa hänen seisomapaikastaan.
Oliko mahdollista, että nainen, hänen tulonsa yllättämänä, oli paennut tähän piilopaikkaan ja tehnyt liikkeen, niin että tynnyrinvanteet putosivat alas?
Don Luis asetti taskulamppunsa eräälle tynnyrille, niin että sen valo suuntautui ullakolle. Kun hän ei nähnyt mitään epäiltävää, ainoastaan joukon haravia, kuokkia ja viikatteita, luuli hän, että joku eläin, villikissa tai joku muu, oli aiheuttanut kolinan ja meni siitä varmistautuakseen nopeasti tikapuille ja kiipesi ylös.
Äkkiä, hänen ollessaan juuri ullakon lattian tasalla, kuului uusi ääni, uusi putoilevien esineiden kolina. Ja erään korkean romukasan takaa nousi olento uhkaavin elein.
Kaikki tapahtui salamannopeudella. Don Luis näki valtavan viikatteen halkaisevan ilmaa ja suuntautuvan hänen päähänsä. Jos hän olisi epäröinyt silmänräpäyksen, kymmenesosa silmänräpäyksen, olisi tuo kauhea ase katkaissut hänen kaulansa. Nyt ehti hän hädin tuskin painautua portaalle. Viikate suhahti hänen päänsä yli. Hän liukui jälleen maahan.
Mutta hän oli nähnyt…
Hän oli nähnyt Gaston Sauveraudin pelottavat kasvot ja hänen takanaan Florence Levasseurin vääristyneet piirteet, kuolonkalpeina sähkövalossa.