IX LUKU
Lupinin viha
Hän seisoi hetken liikkumattomana ja mykkänä. Ylhäältä kuului melua ja kolinaa ikäänkuin piiritetyt rakentaisivat sulkuja. Mutta sähkövalon oikealta puolelta virtasi eräästä äkkiä paljastuneesta aukosta päivänvaloa ja hän näki; tässä valossa ensin toisen, sitten toisen pakenevan luukun kautta katolle.
Hän kohotti revolverin ja ampui, mutta harhaan, sillä hän ajatteli Florencea ja hänen kätensä vapisi. Vielä kolme laukausta pamahti rautaromujen keskellä ullakolla. Viidettä laukausta seurasi tuskan huuto. Don Luis ryntäsi ylös portaita.
Hän juoksi umpimähkään ullakon läpi, laskeutui maavallille ja kiisi alas jyrkännettä vasemmalle vajasta, ohi päärakennuksen, mutta ei nähnyt mitään. Sitten hän meni oikealta puolelta jälleen ylös, vaikka ullakko olikin hyvin pieni, etsi sen huolellisesti, sillä lisääntyvässä hämärässä oli hänellä täysi syy varoa uutta hyökkäystä vihollisen puolelta.
Hän huomasi nyt jotain, jota ei ollut ennen huomannut. Maavalli jatkui poikki muurin, joka täällä oli vähintäin kuusi jalkaa korkea. Gaston Sauveraud ja Florence olivat epäilemättä päässeet pakoon sitä tietä.
Perenna seurasi leveää muuria, kunnes tuli matalammalle paikalle, jossa hyppäsi äsken kynnetylle pellolle, jonka toisella puolella oli metsikkö; sinne olivat kai pakolaiset juosseet. Hän aikoi tutkia sen, mutta huomattuaan sen tiheyden ymmärsi sen olevan vain ajanhukkaa.
Hän palasi sen vuoksi kylään tuumiskellen viimeisiä tapahtumia. Vielä kerran oli Florence rikostoverinsa kanssa koettanut päästä hänestä.
"Oh, se kurja olento," mutisi hän värähtäen. "Kuinka voi hänellä olla niin suloiset kasvot ja niin kauniit silmät, niin vakavat, rehelliset ja melkein viattomat?"
Majatalon ulkopuolella kirkon luona oli Mazeroux täyttämässä polttoainesäiliötä ja sytyttämässä lyhtyjä. Don Luis näki Damignin määrin kulkevan poikki torin. Hän vei tämän syrjään.
"Oletteko sattuneet, herra määri, kuulemaan milloinkaan täällä ympäristössä — ehkä pari vuotta sitten — puhuttavan kadonneesta avioparista noin neljän-, viidenkymmenen ikäisistä? Miehen nimi oli Alfred…"
"Ja vaimon Victorine", jatkoi määri. "Kyllä ollen! Se juttu herätti paljon huomiota. He asuivat Alençonissa sangen vaatimattomissa olosuhteissa; he katosivat yhtäkkiä samalla kertaa eikä kukaan ole saanut milloinkaan tietää heistä enempää kuin heidän pienestä pääomastaankaan, paristakymmenestä tuhannesta frangista, jotka he olivat saaneet edellisenä päivänä myymästään talosta. Muistan sen hyvin. Heidän nimensä oli Dedessuslamare."
"Kiitos, herra määri," sanoi Perenna, joka oli saanut tietää mitä halusi.
Auto oli kunnossa. Minuuttia myöhemmin olivat he matkalla Alençoon.
"Mihinkä menemme, isäntä?" kysyi Mazeroux.
"Asemalle. Minulla on syytä luulla ensiksikin, että Sauveraud on tänä aamuna saanut vihiä — millä tavalla, en vielä tiedä — rouva Fauvillen ilmoituksesta Langernaultista, ja toiseksi, että hän on tänä päivänä hiiviskellyt Langernaultin talon ympärillä syystä, jota myöskään en tiedä. Otaksun, että hän tuli junalla ja aikoo sillä palata."
Perennan otaksuma vahvistui pian. Hän sai asemalta tietää erään herran ja naisen saapuneen Pariisista kello kaksi, vuokranneen rautatiehotellista ajoneuvot ja asiansa suoritettuaan palanneen muutamia minuutteja sitten, 7,40 junalla, takaisin. Kuvaus herrasta ja naisesta sopi täsmälleen Sauveraudiin ja Florenceen.
"Lähdemme heti", sanoi Perenna katsottuaan aikatauluun. "Heillä on pitkä etumatka. Mutta me tapaamme sen roiston Le Mansissa."
"Sen me teemme, isäntä, ja minä sieppaan hänet, sen vannon, hänet ja hänen naisensa, koska heitä on kaksi."
"Niin, heitä on kaksi, mutta…"
"Mutta… mitä?"
Don Luis viivytteli vastausta kunnes he olivat, asettuneet paikoilleen automobiiliin ja sanoi sitten: "Mutta teidän on varottava edes viittaamasta naiseen."
"Minkä vuoksi?"
"Mitä te hänestä tiedätte? Onko teillä vangitsemismääräys häntä varten?"
"Ei."
"Pitäkää sitten suunne kiinni."
"Mutta…"
"Jos te sanotte vielä sanankaan, Alexandre, jätän teidät maantielle. Sitten saatte vangita niin monta kuin haluatte." "Ehdimme kyllä ajoissa perille", huomautti Mazeroux. "Meidän ei tarvitse kiitää tällaista vauhtia." Vauhti lisääntyi, eikä hän sanonut enää mitään.
Kyliä, tasankoja, kukkuloita ja äkkiä keskellä pimeyttä tulia suuresta kaupungista, Le Mansista.
"Tiedättekö tien asemalle, Alexandre?"
"Kyllä, isäntä, oikealle ja sitten suoraan."
Luonnollisesti olisi pitänyt kääntyä vasemmalle. He kuluttivat seitsemän, kahdeksan minuuttia kiertelemällä ympäri katuja saaden ristiriitaisia ohjeita. Kun auto pysähtyi aseman eteen, vihelsi juna.
Don Luis hyppäsi pois, ryntäsi läpi odotussalin; huomasi ovet suljetuiksi, iski sivuun rautatiepalvelijan, joka koetti estää häntä ja saapui asemasillalle.
Ulommaisilla raiteilla oli juna juuri lähtemäisillään Viimeinen ovi lyötiin kiinni. Hän juoksi pitkin vaunuja pitäen itseään pystyssä messinkisten kädensijojen avulla.
"Lippu! Missä on lippunne?" huusi suuttunut junailija.
Don Luis jatkoi hyppimistään vaununportailla, katsoi nopeasti ikkunoista, työnsi syrjään ihmiset, jotka seisoivat ikkunoissa estäen hänet näkemästä ja varustautui millä hetkellä hyvänsä heittäytymään vaunuosastoon, jossa molemmat rikolliset istuivat.
Hän ei nähnyt heitä viimeisissä vaunuissa. Juna alkoi liikkua. Äkkiä päästi hän huudon: siellä he olivat, molemmat, kahdenkesken. Hän oli nähnyt heidät! He olivat siellä. Florence lepäsi sohvalla pää Sauveraudin olkapäätä vasten, tämän käsi vyötäistensä ympärille kiertyneenä.
Suunniltaan raivosta paiskasi hän auki alimmaisen salvan ja tarttui vaununoven kädensijaan. Samassa hän kadotti tasapainonsa ja kiihtynyt junailija sekä Mazeroux vetivät hänet alas, jälkimmäisen huutaessa:
"Tehän olette hullu, te otatte itseltänne hengen!"
"Päästäkää, aasit," karjui don Luis. "Siinä he ovat! Antakaa minun olla, sanon minä!"
Vaunut liikkuivat ohi. Hän koetti hypätä vielä kerran vaunun portaille. Mutta molemmat miehet tarrautuivat häneen kiinni, muutamia kantajia tuli heidän avukseen asemapäällikkö saapui juosten. Juna vieri ohi aseman.
"Tyhmyrit!" huusi hän. "Hölmöt! Aasit! Ettekö te voineet antaa minun olla? Oh, vannon, että minä…"
Vasemmalla nyrkillään hän iski junailijan maahan, oikealla saattoi hän Mazerouxin kierimään ympäri. Pudistaen irti kantajat ja asemapäällikön ryntäsi hän asemasillalta matkatavarahuoneeseen ja hyppäsi yli laatikkojen, matka-arkkujen ja matkalaukkujen.
"Oh, se pölkkypää!" mutisi hän nähdessään Mazerouxin sammuttaneen moottorin. "Ei ole mitään tyhmyyttä, jonka hän olisi jättänyt tekemättä."
Don Luis oli ajanut kovaa koko päivän, mutta nyt tuli vauhti huimaavaksi. Oli kuin olisi meteori kiitänyt läpi Le Mansin esikaupunkien ja syöksähtänyt maaseudulle. Perennalla oli aivoissaan vain yksi ajatus: tulla lähimmälle asemalle, joka oli Chartres, ennen molempia rikoksellisia ja heittäytyä Sauveraudin päälle. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin tämän: kuinka hän molemmin käsin tarttuisi Florence Levasseurin rakastajan kurkkuun, niin että tämä tukehtuisi!
"Florencen rakastaja! Florencen rakastaja!" mutisi hän kiristellen hampaitaan. "Niin, tietysti, se selittää kaiken. He molemmat ovat kääntyneet rikostoveriaan Marie Fauvillea vastaan ja hän se on, joka saa maksaa tämän kauhistavan sarjan rikoksia! Onko hän edes heidän rikostoverinsa? Kuka tietää? Kuka tietää, eivätkö nämä molemmat paholaiset ole koettaneet, tapettuaan Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa, yhteiseen ponnistukseen tuhota Marie Fauvillen, viimeisen esteen, joka seisoi heidän ja Mornington-perinnön välillä. Eikö kaikki viittaa siihen? Enkö minä löytänyt päivämääriä Florencen muistikirjasta? Eikö se todista, että kirjeet julkaisee Florence? Ne kirjeet syyttävät myöskin Gaston Sauveraudia. Mutta mitä se merkitsee? Hän ei rakasta enää Marieta, vaan Florencea. Ja Florence rakastaa häntä. Hän on Sauveraudin rikostoveri, hänen neuvonantajansa, se nainen, joka haluaa elää hänen rinnallaan ja jakaa hänen rikkautensa. On totta, että hän on teeskennellyt puolustavansa Marie Fauvillea. Näyttelemistä! Tahi ehkä omantunnontuskaa, pelkoa ajatellessaan kaikkea pahaa, jonka on tehnyt kilpailijattarelleen ja kohtaloa, joka odottaa onnetonta naista. Mutta hän on rakastunut Sauveraudiin ja hän jatkaa taistelua säälimättä ja viivyttelemättä. Sen vuoksi tahtoi hän tappaa minut, väliin tulevan esteen, jonka selvänäköisyyttä hän pelkäsi…"
"Piru vieköön!" murahti hän yhtäkkiä. "Kone ei tottele! — Mazeroux!
Mazeroux!"
"Mitä…! Tiesittekö minun olevan täällä?" huudahti Mazeroux ryömien esiin pimeydestä, jonka turvissa hän oli istunut.
"Aasi! Luuletteko te, että kuka tahansa tyhmyri voi tarrautua autooni minun sitä huomaamatta? Teillä mahtoi olla hauskaa siellä porrasaskelmalla?"
"Minä vapisen kylmästä ja hampaani kalisevat."
"Se on teille oikein, se opettaa teitä. Sanokaa mistä ostitte bensiiniä?"
"Eräältä sekatavarakauppiaalta."
"Varkaalta, tarkoitatte. Se on rasvaa. Kone on tulemaisillaan täyteen nokea."
"Oletteko varma siitä?"
"Ettekö huomaa, että moottori uhkaa pysähtyä?"
Moottori näytti tuon tuostakin niskuroivan. Sitten tuli taas kaikki säännölliseksi. Don Luis lisäsi vauhtia. Kun he ajoivat alas mäkiä, tuntui kuin olisivat he lentäneet avaruuteen. Toinen lyhty sammui. Toinenkaan ei palanut niin kirkkaasti kuin tavallisesti. Mutta mikään ei voinut taltuttaa Don Luisin intoa.
Kone hiljensi taas vauhtia, teki uusia ponnistuksia koettaen tehdä velvollisuutensa. Sitten tuli onnettomuus, auto pysähtyi tienlaitaan.
"Piru vieköön!" huusi don Luis. "Istumme kiinni. Tämä oli viimeinen oljenkorsi!"
"Me saamme kyllä koneen kuntoon ja saavutamme Sauveraudin Pariisissa
Chartresin sijasta, siinä kaikki."
"Kirottu aasi! Korjaus kestää tunnin. Ja sitten tapahtuu sama uudelleen koska tahansa. Se ei ole bensiiniä, vaan jotain viheliäistä voidetta, jota ne ovat teille tunkeneet."
Don Luis polki raivoissaan jalkaa. Hän olisi halunnut pirstoa auton kappaleiksi. Hän olisi halunnut…
"Hän se on, kuuletteko, Mazeroux, se on Sauveraudin auttajatar, joka on tehnyt kaikki. Sanon sen teille nyt, koska heikkoudessani olen taipuvainen häntä säälimään. Niin, minä olen heikko raukka. Hänellä on sellaiset vakavat kasvot lapsensilmineen. Mutta hän se on, Mazeroux. Hän asuu minun talossani. Pankaa mieleenne hänen nimensä: Florence Levasseur. Te vangitsette hänet, eikö niin? Minä ehkä en voisi sitä tehdä. Rohkeuteni pettää kun katson häneen. Tosiasia on, etten milloinkaan ennen ole ollut rakastunut. On ollut toisia naisia… mutta ei, ne ovat olleet ohimeneviä mielikuvia… ei edes sitä… en edes muista menneisyyttä. Florence sitävastoin…! Teidän on vangittava hänet, Mazeroux! Teidän on vapautettava minut hänen silmistään. Ne polttavat minua kuin myrkky. Jos ette vapauta minua, tapan hänet niinkuin tapoin Doloresin… tahi tappavat he minut… tahi… oh, en tiedä… on tuhat ajatusta, jotka tekevät minut villiksi! Nähkääs, on toinen mies… Sauveraud, jota hän rakastaa.
"Oh, he ovat häpeämättömiä, nuo kaksi! He ovat tappaneet Fauvillen, ja pojan, ja vanhan Langernaultin, ja ne molemmat vajassa ja vielä muita: Cosmo Morningtonin, Vérot'n ja toisia. He ovat villipetoja, erittäinkin tyttö. Ja jos te näkisitte hänen silmänsä…"
Hän puhui niin hiljaa, että Mazeroux tuskin kuuli. Hän oli päästänyt tämän irti ja näytti aivan epätoivon murtamalta.
"Kas niin, isäntä", sanoi komissario. "He ovat vain tyhmyyksiä. Ikävyyksiä vaimoväestä… niitä on ollut minulla kuten muillakin. Vaimoni — niin, minä menin naimisiin teidän poissa ollessanne — vaimoni käyttäytyi huonosti, hän teki elämäni helvetiksi, niin, siksi juuri. Kerron teille kaikki kuinka hän palkitsi suudelmani."
Hän vei don Luisin automobiilin luo ja asetti hänet etuistuimelle.
"Levätkää nyt. Ei ole kovin kylmä ja meillä on hyviä huopapeitteitä. Ensimmäisen talonpojan, jonka aamulla varhain tapaan, lähetän lähimpään kaupunkiin hakemaan mitä tarvitsemme… Kerron teille vaimostani…"
Don Luis ei saanut milloinkaan tietää mitä oli rouva Mazerouxille tapahtunut. Jännittävimmätkään perheonnettomuudet eivät olisi voineet häiritä hänen syvää untaan.
Hän ei herännyt ennenkuin myöhään aamulla. Kello seitsemän huusi
Mazeroux erästä polkupyöräilijää ja pyysi häntä ajamaan Chartesiin.
He lähtivät kello yhdeksän. Don Luis oli jälleen saanut takaisin kylmäverisyytensä. Hän kääntyi komisarioon:
"Minä puhuin paljon sellaista yöllä, jota en koskaan ollut ajatellut sanoa. Mutta minä en sitä kadu. Niin, minun velvollisuuteni on pelastaa rouva Fauville ja ottaa kiinni oikeat rikolliset. Mutta minun on taisteltava itseäni vastaan, ja minä vannon, etten anna periksi. Tänä iltana saa Florence Levasseur nukkua vankilassa."
"Minä autan teitä", vastasi Mazeroux.
"En tarvitse kenenkään apua. Jos te otatte hiuskarvankaan hänen päästään, saatte tekemistä minun kanssani. Ymmärrättekö?"
"Kyllä, isäntä."
"Pitäkää sitten suunne."
Hänen vihansa kuohui jälleen ja ilmeni huimaavassa vauhdissa.
He kiisivät yli Chartesin kivetyksen. Rambouillet, Chevreuse ja
Versailles vilahtivat kuin salama heidän ohitseen.
Saint-Cloud. Boulogne-metsä…
Kun auto place de la Concord'lla kääntyi Tuileriesiä päin, kysyi
Mazeroux:
"Ettekö aio ajaa kotiin?"
"En. Ensiksi on jotain muuta mikä on tärkeämpää: meidän on vapautettava Marie Fauville itsemurhakiihkostaan antamalla hänen tietää, että olemme keksineet rikolliset."
"Ja sitten?"
"Sitten haluan puhella poliisiprefektin kanssa."
"Herra Desmalions on poissa eikä tule ennen iltapäivää."
"Tutkintatuomari sitten?"
"Hän ei tule oikeuspalatsiin ennen kello kahtatoista ja nyt on vasta yksitoista."
"Katsokaamme."
Mazeroux oli oikeassa, siellä ei ollut ketään.
Don Luis söi aamiaista läheisyydessä ja kun Mazeroux oli pistäytynyt etsivässä osastossa tuli hän hakemaan don Luisia ja seurasi häntä tuomarin ovelle. Don Luisin hermostunut kiihkeys pisti Mazerouxin silmiin, joka kysyi:
"Pysyttekö aikeessanne?"
"Enemmän kuin koskaan. Silmäsin aamiaisen aikana sanomalehtiin. Marie Fauville, joka toisen itsemurhayrityksensä jälkeen lähetettiin sairashuoneeseen, on jälleen tahtonut ottaa itseltään hengen lyömällä päänsä seinään. He ovat pukeneet hänet pakkopaitaan. Mutta hän kieltäytyy syömästä. Minun velvollisuuteni on pelastaa hänet."
"Millä tavoin?"
"Luovuttamalla todelliset rikokselliset. Minä ilmoitan tuomarille asiasta ja tänä iltana tulen luoksenne mukanani Florence Levasseur kuolleena tai elävänä."
"Ja Sauveraud?"
"Sauveraud? Kaikki käy kuin tanssi. Mikäli…"
"Mikäli ette?"
"Mikäli en itse suoriudu siitä roistosta?"
"Isäntä!"
"Vaietkaa!"
Muutamia sanomalehtimiehiä seisoi läheisyydessä odottaen saavansa tietää jotain. Perenna tunsi heidät ja meni heidän luokseen.
"Te voitte sanoa, hyvät herrat, että tästä päivästä alkaen otan puolustaakseni Marie Fauvillea ja omistaudun kokonaan hänen asialleen."
"Kaikki vastustivat, eikö hän juuri ollut antanut vangita rouva Fauvillea? Eikö juuri hän ollut hankkinut raskauttavinta todistusta tätä vastaan?"
"Ne minä kumoan", sanoi hän. "Marie Fauville on roistojen uhri, jotka ovat järjestäneet pirullisen salajuonen häntä vastaan, ja jotka minä luovutan oikeuden käsiin."
"Mutta hampaat? Hampaiden jäljet?"
"Sattuma! Yksinomaan sattuma, mutta se on nyt minulle tavattoman voimakas todistus hänen viattomuudestaan. Sanon teille, että jos Marie Fauville olisi ollut tarpeeksi taitava tehdäkseen nämä murhat, olisi hän myöskin ollut kylliksi älykäs ollakseen jättämättä jälkeensä hedelmää, jossa oli hänen molempien hammasriviensä jäljet."
"Mutta."
"Hän on syytön! Ja sen aion nyt ilmoittaa tutkintotuomarille. Rouva Fauvillelle on ilmoitettava niistä ponnistuksista, joita hänen hyväkseen tehdään. Hänelle on heti annettava toivoa. Muuten ottaa se olentoraukka itseltään hengen ja hänen kuolemansa on oleva syytös kaikkia niitä vastaan, jotka ovat syyttäneet viatonta naista. Hänen on…"
Hän keskeytti. Hänen silmänsä suuntautuivat erääseen sanomalehtimieheen, joka seisoi hiukan syrjässä kuunnellen ja tehden muistiinpanoja.
Hän kuiskasi Mazerouxille:
"Voitteko hankkia minulle tuon miehen nimen? En muista missä olen nähnyt hänet ennen."
Mutta eräs vahtimestari avasi nyt ovet tutkintotuomarin huoneeseen; tämä oli, saatuaan don Luisin kortin, sanonut heti ottavansa hänet vastaan. Perenna otti askeleen eteenpäin aikoen käydä sisään Mazerouxin kanssa, mutta kääntyikin äkkiä seuraajaansa ja huudahti raivoisasti:
"Se on hän! Se oli Gaston Sauveraud valepuvussa. Pidättäkää hänet!
Onko hän lähtenyt? Juoskaa!"
Hän ryntäsi ulos kintereillään Mazeroux, muutamia vahtimestareita ja sanomalehtimiehiä. Hän ehti pian heidän edelleen, niin ettei hän kolmen minuutin kuluttua kuullut takanaan ketään. Hän kiisi läpi käytävän pihalle, sieltä toiselle, joutui vihdoin väärien jälkien ohjaamana Saint Lazaren rautatiepihalle ja kulutti kaksi tuntia etsiskelyissä, mutta turhaan.
Lopuksi hän joutui lähelle asuntoaan place du Palais-Bourbonille. Oikealla ja vasemmalla huomasivat hänen tottuneet silmänsä heti puolitusinaa miehiä, joiden ammatista ei voinut erehtyä. Ja Mazeroux, joka oli huomannut hänet, kääntyi äkkiä ja piiloutui porttikäytävään.
Perenna huusi häntä:
"Mazeroux!"
Komisario näytti tulevan kummiinsa kuullessaan nimeään huudettavan ja tuli esiin.
"Hyvää päivää taas, isäntä."
Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, että don Luis tunsi epäilyksiensä saavan varman muodon.
"Kuulkaa nyt, minun takianiko te ja teidän väkenne kuljeskelette jälleen taloni ulkopuolella?"
"Millaisia päähänpistoja", vastasi Mazeroux ja näytti hyvin vaivautuneelta. "Tehän tiedätte olevanne erinomaisessa suosiossa."
Don Luis hätkähti. Hän ymmärsi. Mazeroux oli ilmaissut hänen kertomuksensa. Sekä tyynnyttääkseen omantunnonsoimauksensa ja pelastaakseen "isännän" onnettoman intohimon pauloista, oli Mazeroux ilmiantanut Florence Levasseurin.
Perenna puristi nyrkkiään koettaen tukahduttaa kuohuvan raivonsa.
Tämä oli kauhea isku.
"Onko teillä vangitsemismääräys?" kysyi hän.
Mazeroux sopersi:
"Se oli aivan sattuma. Minä kohtasin prefektin, joka oli tullut takaisin. Me puhuimme tuosta nuoresta naisesta. Ja he olivat sattumalta keksineet, että valokuvaa — tiedättehän, Florence Levasseurin valokuvaa, jonka prefekti oli teille lainannut — oli muutettu. Ja kun olin maininnut Florencen nimen, muisti prefekti, että kuvassa oli sama nimi."
"Onko teillä vangitsemismääräys?" toisti don Luis teräväliä äänellä.
"Niin, nähkääs, minä en voinut sitä auttaa… herra Desmalions ja tutkinto tuomari…"
Jos place du Palais-Bourbonilla ei olisi ollut ihmisiä, olisi don Luis varmasti keventänyt mieltään antamalla Mazerouxille voimakkaan iskun leuan alle taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Ja Mazeroux näki tämän mahdollisuuden, sillä hän pysytteli varovaisesti niin pitkän matkan päässä kuin mahdollista ja lepyttääkseen "isännän" kiukkua sammalsi hän kokonaisen jakson anteeksipyyntöjä:
"Se oli teidän parhaaksenne. Minun täytyi se tehdä. Ajatelkaa vain! Tehän sanoitte itse: Vapauttakaa minut tuosta olennosta. Minä olen liian heikko. Vangitsettehan hänet, eikö niin? Hänen silmänsä polttavat kuin myrkky! No, saatoinko jättää sen tekemättä? En, sitä en voinut. Sitä suurimmalla syyllä kun varapoliisipäällikkö…"
"Vai niin, Weber tietää myöskin?"
"Tietysti! Prefekti epäilee teitä hiukan huomattuaan petoksen valokuvaan nähden. Herra Weber tulee siis, ehkä noin tunnin kuluttua, apuvoimien kera. Hän oli saanut tietää, että nainen, jolla oli tapana käydä Gaston Sauveraudin luona Neillyssä, oli vaalea, kaunis ja nimeltään Florence. Hän jäi sinne joskus yöksikin."
"Te valehtelette! Te valehtelette!" sähisi Perenna.
Koko hänen vihansa kuohahti jälleen. Hän oli pitänyt silmällä Florencea syystä, jonka tarkoituksesta hänen olisi ollut vaikea tehdä itselleenkään selvää. Ja nyt tahtoi hän taas musertaa tytön ja tällä kertaa täysin tietoisesti. Itse asiassa ei hän enää tiennyt mitä teki.
Eräs sanomalehtipoika meni ohi myyden Paris Midin ylimääräistä numeroa, jossa oli suurin kirjaimin:
Don Luis Perennan hälyttävä selitys.
Rouva Fauville syytön.
Molempien rikoksellisten vangitsemista odotetaan.
"Niin, niin," sanoi hän ääneen, "näytelmä lähestyy loppuaan. Florence saa maksaa velkansa yhteiskunnalle. Se on välttämätöntä."
Talonsa pihalla hän sanoi autonkuljettajalle, joka kiiruhti häntä vastaan:
"Ajakaa auto esiin ja pankaa kone käyntiin. Voin lähteä koska tahansa."
Hän juoksi ylös portaita ja kysyi palvelijalta:
"Onko neiti Levasseur sisällä?"
"On, hän on omassa huoneessaan."
"Eilen oli hän poissa, eikö niin?"
"Niin, hän sai sähkösanoman saapua tervehtimään maalle erästä sairasta sukulaistaan. Hän palasi yöllä."
"Haluan puhutella häntä. Lähettäkää hakemaan hänet heti."
"Työhuoneeseen?"
"Ei, makuuhuoneen vieressä olevaan salonkiin."
Se oli pieni huone toisessa kerroksessa, aikaisemmin talon rouvan pukuhuone ja hän katsoi sen murhayrityksen jälkeen varmemmaksi kuin työhuoneen.
Mazeroux oli seurannut pihalle ja pysytteli hänen takanaan nähtävästi Perennan huomaamatta. Nyt tarttui Perenna kuitenkin hänen käsivarteensa ja meni yhdessä hänen kanssaan portaille.
"Kaikki käy hyvin. Minä olin peloissani, että Florence epäili jotain eikä ollut palannut takaisin. Nyt ei hän voi välttää meitä."
He menivät läpi eteisen ja ylös portaita ensimmäiseen kerrokseen.
Mazeroux hykerteli käsiään.
"Vai niin, te olette tulleet järkiinne."
"Olen ainakin tehnyt päätökseni. Minä en tahdo, kuuletteko, minä en tahdo, että rouva Fauville ottaa itseltään hengen; ja kun ei ole mitään muuta keinoa estää onnettomuutta, uhraan Florencen."
"Ilman kaipausta?"
"Omantunnonvaivoitta."
"Te annatte siis minulle anteeksi?"
"Sen teen ja minä kiitän teitä."
Sitten antoi hän oikeaoppisen iskun tämän leuan alle. Mazeroux kaatui ääntä päästämättä, kuin kuollut, toisen kerroksen portaille.
Portaiden puolivälissä oli pimeä komero, jossa palvelijat säilyttivät astioita ja likaisia talousvaatteita. Sinne kantoi don Luis Mazerouxin, asetti hänet lattialle selkä taloudenhoitajattaren matka-arkkua vasten, pisti nenäliinan hänen suuhunsa ja sitoi hänen kätensä ja jalkansa kahdella pöytäliinalla, joiden päät hän iski lattiaan parilla tukevalla piikillä.
Kun Mazeroux hitaasti heräsi tajuihinsa, sanoi don Luis:
"Arvelen, että teillä on kaikki mitä tarvitsette. Pöytäliina, lautasliina… jotain suussa siltä varalta, että tulette nälkäiseksi. Syökää niin paljon kuin haluatte. Ottakaa sitten pieni unonen niin heräätte raikkaana kuin talviaamu."
Hän sulki oven ja katsoi kelloaan.
Tällä hetkellä oli hänen aikomuksensa loukata Florencea, heittää hänen kasvoilleen kaikki hänen tekemänsä kauheat rikokset ja sillä tavoin pakottaa hänet muodolliseen tunnustukseen. Sitten kun Marie Fauvillen pelastus oli turvattu saataisiin nähdä. Ehkä hän asettaisi Florencen autoon ja veisi tytön piilopaikkaan, josta hän, käyttämällä tätä ruoskana, saisi poliisin tekemään mitä halusi.
"Minulla on tunti aikaa. Erinomaista!"
Hän juoksi toisessa kerroksessa olevaan makuuhuoneeseensa ja pisti kasvonsa kylmään veteen. Milloinkaan ei hän ollut tuntenut koko olemustaan niin kiihottuneeksi, koskaan eivät sokeat vaistot olleet olleet näin irrallaan.
"Se on hän", mutisi don Luis. "Kuulen hänen tulonsa. Hän on portaiden alapäässä. Vihdoinkin! Oh, mikä ilo saada hänet eteensä! Kasvoista kasvoihin! Hän ja minä kahdenkesken!"
Hän meni eteiseen salongin ulkopuolella. Hän otti taskustaan avaimen.
Ovi avautui.
Hän huudahti: Gaston Sauveraud oli siellä! Tässä suljetussa huoneessa seisoi Gaston Sauveraud kädet ristissä rinnalla ja odotti häntä.