X LUKU
Gaston Sauveraudin selitys
Gaston Sauveraud!
Don Luis otti vaistomaisesti askeleen takaisin, veti esiin revolverinsa ja tähtäsi rikolliseen.
"Kädet ylös!" käski hän. "Kädet ylös, muuten ammun!"
Sauveraud ei liikahtanutkaan. Hän heitti silmäyksen molempiin pöydälle asettamiinsa revolvereihin ja sanoi:
"Tuolla ovat aseeni. En ole tullut tänne taistelemaan, vaan puhumaan."
"Kuinka tulitte sisään?" karjui don Luis raivoissaan hänen rauhallisuudestaan. "Väärällä avaimella, arvaan minä. Mutta kuinka saitte mallin avaimeen?"
Toinen ei vastannut. Don Luis polki jalkaa.
"Vastatkaa, kuuletteko te! Vastatkaa! Muuten…"
Mutta nyt syöksyi Florence sisään. Hän juoksi ohi Perennan tämän koettamatta häntä estää ja heittäytyi Gaston Sauveraudin syliin, sanoen, kiinnittämättä pienintäkään huomiota Perennan läsnäoloon:
"Miksi tulit tänne? Sinä lupasit ettet tulisi. Sinä vannoit minulle sen. Mene nyt."
Sauveraud vapautui ja pakotti hänet istumaan eräälle tuolille.
"Anna minun olla, Florence. Lupasin sen vain rauhoittaakseni sinua.
Anna minun olla."
"En, en anna!" huudahti tyttö kiivaasti. "Tämähän on mielettömyyttä.
En halua, että sanot ainoatakaan sanaa. Älä tee sitä!"
Sauveraud kumartui hänen puoleensa, silitti hänen otsaansa ja hiuksiaan.
"Anna minun hoitaa tämä asia omalla tavallani, Florence," sanoi hän hiljaa.
Tyttö vaikeni ikäänkuin toisen lempeä ääni olisi riisunut hänet aseista.
Perenna ei ollut liikahtanut paikaltaan. Hän seisoi heidän edessään ojennetuin käsivarsin, sormi liipaisimella, viholliseen tähdäten. Kun Sauveraud kutsui Florencea etunimeltä, säpsähti hän ja hänen sormensa vapisivat. Mikä esti hänet ampumasta? Millä yli-inhimillisellä tahdonponnistuksella onnistui hänen pitää kurissa mustasukkainen vihansa, joka poltti kuin tuli? Ja nyt uskalsi Sauveraud silittää Florencen hiuksia?
Hän laski kätensä. Hän kyllä tappaisi heidät, hän tekisi heidän kanssaan mitä haluaisi, sillä he olivat hänen vallassaan, eikä mikään saattaisi pelastaa heitä hänen kostoltaan.
Hän otti Sauveraudin molemmat revolverit ja pani ne laatikkoon. Sitten meni hän ovelle sulkeakseen sen. Mutta silloin kuuli hän ääniä ensimmäisen kerroksen portailta ja kumartui yli kaiteen. Palvelija tuli ylös portaita tarjotin kädessään.
"Mikä nyt on?"
"Eräs tärkeä kirje komisario Mazerouxille."
"Hän on minun luonani. Antakaa kirje tänne älkääkä häiritkö minua."
Hän aukasi kuoren. Kirje oli lyijykynällä kirjoitettu ja sisälsi seuraavaa:
"Pitäkää varanne, herra komisario! Gaston Sauveraud on talossa. Kaksi henkilöä, jotka asuvat vastapäätä, kertoi, että tyttö, joka on olevinaan taloudenhoitajatar talossa, tuli kotiin puoli kolme, ennenkuin olimme ottaneet paikkamme. Sitten nähtiin hänet siipirakennuksensa ikkunan vieressä. Muutamia silmänräpäyksiä tämän jälkeen avasi joku, arvatenkin hän, pienen, matalan siipirakennuksen kellariin johtavan oven. Melkein heti tuli torin poikki mies ja astui kellarinovesta sisään. Kuvauksen mukaan oli se Gaston Sauveraud. Olkaa sen vuoksi varuillanne. Tulemme pienimmänkin hälyytyksen, ensimmäisen merkin teiltä saatuamme."
Don Luis mietti. Nyt hän ymmärsi kuinka roisto oli tullut taloon ja varmassa piilopaikassa pysytellen oli kyennyt ryhtymään kaikenlaisiin toimenpiteisiin häntä vastaan. Hän eli saman katon alla kuin mies, joka oli osoittautunut hänen pelottavimmaksi vastustajakseen.
"Käy päälle," ajatteli don Luis. "Tuo lurjus on tuomittu ja hänen tyttönsä myös. He voivat valita revolverinkuulan ja poliisin käsirautojen välillä."
Hän oli lakannut ajattelemasta autoa, joka odotti ulkopuolella. Hänellä ei ollut enää mitään aikomusta paeta Florencen kanssa. Jos hän ei tappaisi molempia, laskisi laki kätensä heidän ylleen, käden, joka ei päästäisi otettaan.
Hän sulki ja lukitsi oven, kääntyi jälleen molempiin vankeihin, istuutui ja sanoi Sauveraudille:
"Puhukaamme."
Huone oli pieni ja he istuivat niin lähellä toisiaan, että don Luis saattoi melkein koskettaa miestä, jota kaikesta sielustaan halveksi. Heidän tuoliensa välillä oli tuskin metriäkään. Pitkä, kirjoilla peitetty pöytä oli heidän välillään.
Florence oli kääntänyt tuolinsa pois valosta ja don Luis ei saattanut nähdä selvästi hänen kasvoaan. Mutta hän katsoi suoraan Gaston Sauveraudin silmiin ja tutki hänen kasvojaan kiihkeän uteliaasti, ja hänen vihansa kasvoi huomatessaan vielä nuorekkaat piirteet, ilmehikkään suun ja älykkäät silmät, jotka olivat kovasta ilmeestään huolimatta kauniit.
"No, puhukaamme nyt," sanoi don Luis käskevästi. "Olen myöntänyt teille lyhyen aselevon, juuri niin pitkän, että välttämättömin ehditään sanoa. Oletteko peloissanne nyt, kun hetki on käsillä? Kadutteko ottamaanne askelta?"
Mies hymyili rauhallisesti ja sanoi:
"En ole peloissani enkä kadu tänne tuloani, sillä minulla on voimakas tunne, että me voimme, että meidän täytyy päästä yhteisymmärrykseen."
"Yhteisymmärrykseen!" vastusti don Luis ja säpsähti.
"Miksikä ei?"
"Sovitteluun? Liittoon teidän ja minun välilläni?"
"Miksikä ei? Se on ajatus, jota olen tuuminut jo useammin kuin kerran ja joka sai määrätyn muodon tutkintotuomarin eteisessä ja vahvistui vielä luettuani sanomalehtien ylimääräisissä numeroissa antamanne tunnustuksen: 'Don Luis Perennan hälyttävä selitys. Rouva Fauville syytön'."
Gaston Sauveraud nousi nopeasti tuoliltaan ja sanoi vahvasti korostaen jokaisen sanan:
"Näissä kolmessa sanassa on kaikki. Nämä kolme sanaa, jotka te olette kirjoittaneet ja lausuneet julkisesti, — 'rouva Fauville syytön' — ilmaisevatko ne teidän todellisen ajatuksenne? Uskotteko ehdottomasti rouva Fauvillen syyttömyyteen?"
Don Luis kohautti olkapäitään.
"Rouva Fauvillen syyttömyydellä ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Ei ole kysymys hänestä, vaan teistä kahdesta ja minusta. Käykää sen vuoksi suoraan asiaan ja niin pian kuin voitte. Siitä on yhtä paljon etua teille kuin minullekin."
"Etua meille?"
"Te unohdatte kirjoituksen kolmannen otsikon", sanoi don Luis. "Minä en tiedottanut ainoastaan Marie Fauvillen viattomuutta. Minä ilmoitin myöskin — lukekaa itse — että 'rikollisten vangitsemista odotetaan'."
Sauveraud ja Florence nousivat samalla kertaa kuin tiedottomasta vaistosta.
"Ja teidän käsityksenne mukaan ovat rikollisia —?" kysyi Sauveraud.
"Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin: ne ovat ebenholtsikeppinen mies, joka missään tapauksessa ei voi kieltää tappaneensa Ancenista, ja se nainen, joka on hänen rikostoverinsa kaikissa hänen rikoksissaan. Te muistanette molemmat kokeenne murhata minut: revolverinlaukaus bulevardi Suchetilla, auto-onnettomuus, joka vei ohjaajan hengen, ja eilen vajassa — tiedätte missä — viikatteella, joka oli vähällä katkaista kaulani."
"Joten pelinne on kadotettu. Teidän on maksettava, ja sitä enemmän, kun olette pistäneet päänne leijonan solaan."
"En ymmärrä. Mitä tämä tarkoittaa?"
"Yksinkertaisesti sitä, että he tuntevat Florence Levasseurin, tietävät teidän molempien olevan täällä ja että talo on ympäröity sekä että varasalapoliisipäällikkö Weber on matkalla tänne."
Sauveraud näytti hämmästyneeltä kuullessaan tämän odottamattoman uhkauksen. Florence, joka seisoi hänen vieressään, tuli kuolonkalpeaksi. Hänen piirteensä vääristyivät tavattomasta tuskasta. Hän sammalsi:
"Oh, se on hirveää! En voi kestää sitä!"
Hän syöksähti don Luisin eteen.
"Lurjus! Lurjus! Te se olette ilmiantaneet meidät! Roisto! Oh, tiesin että te kykenisitte viheliäisimpäänkin petokseen! Siinä te seisotte nyt kuin pyöveli! Oh, te roisto… kurja!"
Hän putosi tuolille väsyneenä ja nyyhkyttäen, kasvot käsiin kätkettyinä.
Don Luis kääntyi pois. Ihmeellistä kyllä ei hän tuntenut myötätuntoa ja Florencen kyyneleet tekivät häneen yhtä vähän vaikutusta kuin hänen solvauksensa; oli kuin ei hän milloinkaan olisi rakastanut häntä. Se kauhu, jota tyttö hänessä herätti, oli kuolettanut rakkauden.
Kun hän jälleen seisoi heidän edessään kuljettuaan kerran edestakaisin huoneessa, näki hän heidän pitävän toisiaan kädestä kuin kaksi hädässä olevaa ystävää, jotka koettavat rohkaista toisiaan. Silloin valtasi hänet jälleen vihan hyöky, hän tarttui miehen käsivarteen ja huusi poissa suunniltaan:
"Minä kiellän teitä… Millä oikeudella? Onko hän teidän vaimonne?
Rakastajattarenne? Silloin…"
Ääni petti hänet. Hän tunsi tästä merkillisestä vihanpurkauksesta, ettei sokea intohimo ollutkaan kuollut. Ja hän joutui hämilleen, sillä Gaston Sauveraud katsoi kummastuneena häneen eikä don Luis epäillyt, että vihollinen oli arvannut hänen salaisuutensa.
Tuli pitkä hiljaisuus, jonka aikana hän kohtasi Florencen silmät, vihamieliset silmät täynnä uhmaa ja halveksimista. Oliko hänkin arvannut?
"No niin", sanoi Sauveraud, "olen vangittu ansaan. Kohtalon täytyy kulkea kulkuaan. Mutta minä saan kuitenkin puhella kanssanne? Se on ainoa toive, joka on minulla jäljellä."
"Puhukaa", vastasi don Luis. "Ovi on suljettu. En avaa sitä ennenkuin katson sen sopivaksi. Puhukaa."
"Koetan olla mahdollisimman lyhyt", sanoi Gaston Sauveraud. "Ensiksikin ei minulla ole paljon kerrottavana teille. En pyydä, että te uskoisitte sitä, mutta pyydän teitä kuuntelemaan niinkuin se ehkä kuitenkin olisi totuus, koko totuus."
Ja hän alkoi kertomuksensa:
"En ollut koskaan tavannut Hippolyte ja Marie Fauvillea, vaikka olin ollut heidän kanssaan kirjeenvaihdossa — te ehkä muistatte, että me olimme sukulaisia — ennenkuin sattuma viisi vuotta sitten vei meidät yhteen Palermossa. He viettivät siellä talven, sillävälin kun heidän uutta taloaan rakennettiin bulevardi Suchetilla. Me olimme Palermossa viisi kuukautta ja kohtasimme joka päivä. Suhde Hippolyten ja Marien välillä ei ollut parhaita. Eräänä iltana kun he olivat väitelleet tavallista kiivaammin, tapasin hänet itkemässä. Hänen kyyneleensä liikuttivat minua ja minä en voinut kauemmin peittää salaisuuttani. Olin rakastanut Marieta ensi tapaamisestamme asti. Ja rakastan häntä aina ja aina syvemmin."
"Te valehtelette!" huudahti don Luis kadottaen itsehillintäkykynsä.
"Näinhän teidät molemmat junassa, kun te palasitte Alençonista."
Gaston Sauveraud katsoi Florenceen. Tämä istui liikkumattomana kasvot käsissä ja kyynärpäät polviin nojaten. Vastaamatta don Luisin huudahdukseen jatkoi Sauveraud:
"Myöskin Marie rakasti minua. Hän tunnusti sen, mutta antoi minun vannoa, etten koskaan koettaisi saada häneltä enempää kuin puhdasta ystävyyttä. Minä pidin valani. Me nautimme muutamia viikkoja sanomatonta onnea. Hippolyte Fauville, joka oli rakastunut erääseen varieteelaulajattareen, oli usein poissa. Minulla oli paljon vaivaa huolehtiessani pikku Edmondin terveydestä, joka ei ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt. Meillä oli myöskin kanssamme, välillämme, ystävättäristä paras, alttein ja hellin neuvonantajatar, joka koetti lääkitä haavojamme, pitää yllä rohkeuttamme, reipastuttaa mieltämme omistaen rakkaudellemme vähän omasta voimastaan ja arvokkuudestaan. Florence oli siellä.
"Viisitoista vuotta aikaisemmin oli vanhin veljeni Buenos Airesissa ottanut huolehtiakseen erään ystävänsä isättömästä ja äidittömästä tyttärestä. Kuollessaan uskoi hän lapsen, joka silloin oli neljäntoista ikäinen, vanhalle imettäjälle, joka oli huolehtinut minun lapsuudestani ja seurannut veljeäni Etelä-Amerikkaan. Vanha imettäjä toi lapsen minulle ja kuoli itse muutamia päiviä Ranskaan tulonsa jälkeen eräässä onnettomuustapauksessa. Otin pienen tytön mukaani Italiaan, ystävieni luo, missä hän työskenteli ja opiskeli kunnes tuli siksi… mikä hän on. Kun hän halusi huolehtia itsestään, otti hän paikan opettajattarena eräässä perheessä. Sittemmin suosittelin häntä äitini sukulaisille Fauvilleille, joiden luona Palermossa tapasin hänet pikku Edmondin opettajana ja alttiina ja rakkaana Marien ystävättärenä. Hän oli myöskin minun ystävättäreni noina onnellisina aikoina, jotka olivat niin aurinkoisia, mutta aivan liian lyhyitä. Onnemme — onni, jota me kaikki kolme nautimme — musertui kuitenkin mitä äkillisemmällä ja kiusallisemmalla tavalla. Joka ilta minulla oli tapana päiväkirjassani kertoa rakkauselämääni, elämää ilman tapahtumia, ilman toivoa, ilman tulevaisuutta, mutta onnellista ja säteilevää. Kirjassani palvoin Marieta kuin jumalatarta. Makasin melkein polvillani kirjoittaessani ja lauloin hänen kauneutensa ylistystä; minulla oli myöskin tapana, ikäänkuin eräänlaiseksi mitättömäksi korvaukseksi, kirjoitella kuviteltuja tapahtumia, joissa Marie sanoi kaiken, mitä hän olisi voinut sanoa, muttei koskaan sanonut ja lupasi minulle kaiken sen onnen, josta olimme vapaaehtoisesti kieltäytyneet. Hippolyte Fauville löysi tämän päiväkirjan. Hänen vihansa oli kauhea. Hänen ensimmäinen aikeensa oli erota Mariesta. Mutta Marien tapa suhtautua asiaan, todistukset, joita hän saattoi esittää viattomuudestaan, hänen horjumaton kieltonsa suostua avioeroon ja hänen lupauksensa olla minua koskaan näkemättä, saivat Hippolyten tyytymään. Minä matkustin kuolema sydämessä. Myöskin Florence matkusti, erotettuna. Ja en milloinkaan, huomatkaa se, en milloinkaan tämän onnettoman päivän jälkeen, ole vaihtanut sanaakaan Marien kanssa. Mutta katoamaton rakkaus yhdisti meidät, rakkaus, jota ei aika eikä välimatka voinut heikontaa."
Hän vaikeni hetkeksi ikäänkuin don Luisin kasvoista lukeakseen kertomuksensa aikaansaaman vaikutuksen. Don Luis ei salannut jännittynyttä mielenkiintoaan. Eniten häntä kummastutti Gaston Sauveraudin tavaton kylmäverisyys, se rauhallinen silmien ilme, se hiljainen tyyneys, jolla hän kiirehtimättä, melkein hitaasti ja aivan ilman vaikutuksen tavoittelua kertoi tästä murhenäytelmästä.
"Minkälainen näyttelijä!" ajatteli hän.
Ja hän muisti samassa, että Marie Fauville oli tehnyt häneen saman
vaikutuksen. Palaisiko hän ensimmäiseen vakaumukseensa ja katsoisi
Marien syylliseksi, samanlaiseksi teeskentelijäksi kuin Florencenkin?
Tahi tunnustaisiko hän tälle miehelle jonkunlaista rehellisyyttä?
Hän kysyi:
"Ja sitten?"
"Sitten minä matkustin. Palasin työteliääseen elämääni, jatkoin tutkimuksiani mihin tulinkaan, makuuhuoneessani, hotellissa, matkoilla ja suurten kaupunkien yleisissä laboratorioissa."
"Ja rouva Fauville?"
"Hän asui Pariisissa uudessa talossaan. Ei hän eikä hänen miehensä puhuneet koskaan menneisyydestä."
"Mistä sen tiedätte? Kirjoittiko hän teille?"
"Ei. Marie on nainen, joka ei tee velvollisuuttaan puoleksi ja hänen velvollisuudentuntonsa on liiankin ankara. Hän ei kirjoittanut minulle koskaan. Mutta Florencen luona, joka oli saanut sihteerin ja lukijattaren paikan tässä talossa edeltäjänne kreivi Malonyin luona, Marie kävi usein. He eivät puhuneet minusta milloinkaan, eikö niin, Florence? Marie ei olisi sitä sallinut. Mutta koko hänen elämänsä ei ei ollut mitään muuta kuin rakkautta ja intohimoista kaipausta… eikö niin ollut, Florence? Väsyneenä olemaan niin kaukana hänestä palasin vihdoin Pariisin. Se oli onnettomuutemme. Se tapahtui noin vuosi sitten. Vuokrasin asunnon avenue du Roulelta ja sisustin sen kaikessa hiljaisuudessa ettei Hippolyte saisi tietää minun palanneen takaisin. Pelkäsin häiritä Marien rauhaa. Ainoastaan Florence tiesi siitä ja hän tuli silloin tällöin minua tervehtimään. Minä menin harvoin ulos, silloinkin pimeyden turvissa ja Boulognen metsän kaukaisimpiin osiin. Mutta meidän jalot aikeemme saattavat meidät aina pulaan ja eräänä keskiviikkoiltana yhdentoista aikaan satuin kiertelemään, itse siitä tietämättä, bulevardi Suchetilla ja menin ohi Marien talon. Oli lämmin, kaunis ilta ja kohtalo satutti niin, että Marie istui ikkunassa. Hän näki minut — siitä olen varma — ja tunsi minut jälleen, ja minä olin niin onnellinen, että jalkani tuskin tapasivat maata jatkaessani tietäni. Sitten menin ohi hänen talonsa joka keskiviikkoilta ja näin Marien melkein aina."
"Kiiruhtakaa," sanoi don Luis innokkaana saamaan tietää enemmän.
"Keskittykää, tulkaamme asiaan."
Hän alkoi pelätä ettei ehtisi kuulla jäljellä olevaa selontekoa ja tunsi äkkiä, että Sauveraudin sanat vaikuttivat tosilta.
"Kiiruhtakaa," toisti hän, "jokainen minuutti on kallis."
Sauveraud pudisti päätään.
"En voi kiiruhtaa. Kaikki sanani ovat huolellisesti punnittuja ennenkuin päätin puhua. Jokainen niistä on painava. Ei yhtäkään voi jättää pois. Sillä te ette löydä arvoituksen ratkaisua joissakin erillisissä tosiasioissa, vaan kaikkien tosiasioiden kokonaisuudessa ja selityksessä, joka kerrotaan niin uskottavasti kuin mahdollista."
"Minkä vuoksi? En ymmärrä?"
"Koska totuus on piiloutuneena tähän juttuun."
"Mutta totuus on teidän viattomuutenne, eikö niin?"
"Totuus on Marien viattomuus."
"Sitä vastaan en väitä!"
"Mitä se auttaa, jos te ette voi sitä todistaa?"
"Aivan niin. Teidän on annettava minulle todistuksia."
"Minulla ei ole mitään."
"Mitä?"
"Minulla ei ole siihen, mitä haluan saada teidät uskomaan, mitään todistuksia."
"Silloin en sitä usko!" huudahti don Luis vihaisesti. "En ja tuhannen kertaa en. Jos te ette voi antaa minulle vakuuttavia todistuksia, kieltäydyn uskomasta ainoaankaan sanaan, jonka aiotte kertoa."
"Te olette uskoneet kaikki mitä tähän saakka olen kertonut", sanoi
Sauveraud tyynesti.
Sitä ei don Luis voinut kieltää. Hän käänsi katseensa Florence Levasseuriin ja hänestä näytti, että tämä katseli häntä nyt vähemmän vastenmielisesti ja halusi innokkaasti ettei hän vastustaisi kertomuksen aikaansaamaa vaikutusta. Hän mutisi:
"Jatkakaa kertomustanne!"
"Nyt," sanoi Sauveraud vakavalla äänellään, "tulemme mitä tärkeimpiin tapahtumiin, joiden selitys, joka on teille uusi, mutta täydellisesti tosi, saa teidät uskomaan meidän suoruutemme. Kun minä erään kerran onnettomuudeksi satuin kohtaamaan kävelylläni Boulognen metsässä Hippolyte Fauvillen, päätin varovaisuudesta muuttaa asuntoa ja muutin tuohon pieneen taloon Richard-Wallace bulevardilla, jossa Florence kävi minua useita kertoja tapaamassa. Tein mm. kaikkeni pitääkseni hänen käyntinsä salassa ja varoin olemasta hänen kanssaan kirjeenvaihdossa muuten kuin poste restante. Olin sen vuoksi aivan tyyni. Työskentelin yksin ja aivan rauhallisesti. En odottanut mitään. Ei mikään vaara, ei mikään vaaran mahdollisuus uhannut meitä. Kun poliisiprefekti ja hänen väkensä tunkeutuivat sisään ja tahtoivat vangita minut, kuulin ensi kerran puhuttavan Hippolyten ja hänen poikansa Edmondin murhasta ja Marien vangitsemisesta."
"Mahdotonta!" huudahti don Luis jälleen vihasta kuohahtaen. "Mahdotonta! Nämä uutiset olivat neljäntoista päivän vanhoja. En voi uskoa ettette olisi niitä kuullut."
"Keneltä?"
"Sanomalehdistä," huudahti don Luis. "Ja vielä varmimmin neiti
Levasseurin kautta."
"Sanomalehdistä?" sanoi Sauveraud. "Niitä en lue koskaan. Mitä? Onko se uskomatonta? Se on tavatonta, minä myönnän sen, mutta asian harvinaisuus ei ole mikään todistus sitä vastaan. Toiselta puolen olin rikoksen tapahtuma-aamuna kirjoittanut Florencelle matkustavani pois kolmeksi viikoksi. Muutin aikeeni viime hetkessä, mutta hän ei sitä tiennyt, ja siinä uskossa, että olin matkustanut sekä tietämättömänä osoitteestani, ei hän voinut ilmoittaa minulle rikoksesta eikä Marien vangitsemisesta, eikä siitä, että ebenholtsikeppistä miestä syytettiin rikoksen osallisuudesta ja että epäilykset kohdistuivat minuun."
"Niin," sanoi don Luis, "tehän ette väittäne, että ebenholtsikeppinen mies, mies, joka seurasi päällikkö Vérot'a Café du Pont-Neufille ja varasti hänen kirjeensä."
"Minä en ole se mies", keskeytti Sauveraud.
Ja kun don Luis kohautti olkapäitään, jatkoi hän voimakkaammalla korostuksella:
"Minä en ole se mies. Tässä kaikessa on jokin selittämätön erehdys, mutta minä en ole ikinä pannut jalkaani Café du Pont-Neufin ovien sisäpuolelle, sen vannon. — Ja minä toistan, en tiennyt mitään. Salama tuli odottamatta. Juuri siitä syystä — se teidän on ymmärrettävä — isku sai aikaan odottamattoman hämmingin. Muistakaa, että he olivat satuttaneet kätensä pyhimpään, joka minulla maan päällä oli. Marie oli vankilassa. Marie oli syytettynä murhasta. Olin suunniltani. Aluksi hallitsin itseni ja näyttelin osaani poliisiprefektin edessä, sitten heitin kaikki esteet syrjään, ammuin tarkastaja Ancenisin, pudistin irti komisario Mazeroux'n ja hyppäsin ulos ikkunasta. Minulla oli päässäni vain yksi ajatus: päästä pakoon. Vapaana ollen voisin pelastaa Marien. Jos joku asettuisi tielleni, oli se pahin hänelle itselleen. Millä oikeudella nämä ihmiset uskalsivat syyttää moitteettominta naisista? Minä tapoin sinä päivänä vain yhden miehen, mutta olisin voinut tappaa kymmenen… kaksikymmentä! Mitä merkitsi minulle Ancenisen elämä? Mitä välitin minä kenestäkään näistä roistoista tahi heidän elämästään? He seisoivat minun ja Marien välillä ja Marie oli vankilassa."
Gaston Sauveraud ponnisti niin, että jokainen lihas hänen kasvoissaan vääntyi, palauttaakseen rauhallisuutensa, joka oli pettämäisillään, ja jatkoi:
"Kadun kulmassa, jolle olin kääntynyt juostuani prefektin väkeä karkuun, pelasti Florence minut juuri kun luulin, että kaikki oli kadotettu. Ja olemalla yhteydessä teidän kanssanne, kuuntelemalla teitä ja keskustelemalla kanssanne kaksoismurhasta, tuli hän vakaumukseen, jota kaikki tapahtumat näyttivät tukevan: että Marien vihollinen, hänen ainoa vihollisensa, olitte te."
"Mutta minkä vuoksi? Minkä vuoksi?"
"Koska hän näki teidän toimenne", huudahti Sauveraud, "koska oli enemmän teidän kuin kenenkään muun etujen mukaista ettemme ensiksikin Marie ja sitten minä seisoisi teidän ja Mornington-perinnön välissä ja vihdoinkin…"
"Mitä?"
Gaston Sauveraud epäröi, mutta sanoi sitten suoraan:
"Vihdoinkin, koska hän aivan varmasti tiesi teidän oikean nimenne ja ymmärsi, että Arsène Lupinilta saattoi odottaa mitä tahansa."
Sauveraud jatkoi:
"Siis juuri Arsène Lupinia vastaan Florence, Marien ystävätär, ryhtyi taisteluun. Paljastaakseen Lupinin hän kirjoitti, eli oikeammin antoi kirjoittaa, sanomalehtikirjoituksen, jonka käsikirjoituksen löysitte. Lupinia hän vakoili täällä päivästä päivään. Lupinin hän kuuli eräänä päivänä puhelimessa iloitsevan Mazerouxille minun odotetusta vangitsemisestani. Pelastaakseen minut Lupinilta hän pudotti rautaesiripun tämän eteen ja ajoi autolla Richard-Wallace bulevardille, jonne hän saapui liian myöhään varoittaakseen minua, koska poliisit olivat jo tunkeutuneet asuntooni, mutta kylliksi ajoissa pelastaakseen minut heidän ajoltaan. Silmänräpäyksessä hän selitti minulle epäluulonsa ja kiihkeän pelkonsa teitä kohtaan. Kaksikymmentä minuuttia käytimme johtaaksemme hyökkääjät väärille jäljille hänen tehdessään suurin piirtein selkoa asiasta ja kuvaillessaan muutamin sanoin sen johto-osan, jota te näyttelitte, ja me teimme heti vastavedon, jotta te joutuisitte epäillyksi osallisuudesta rikokseen. Minun lähettäessäni kirjeen poliisiprefektille ajoi Florence kotiin ja piilotti sohvanpieluksenne alle kepinpuolikkaan, jota huomaamatta olin pitänyt kädessäni. Se oli epäonnistunut veto, joka ei vastannut tarkoitustaan. Mutta taistelu oli alkanut ja minä heittäydyin siihen suinpäin. Ymmärtääksenne oikein minun käyttäytymiseni on teidän muistettava, että minä en ole ainoastaan tiedemies, vaan myöskin tulinen rakastaja. Nyt minussa heräsi toinen ihminen, toiminnan mies, varmastikin kokematon ja saamaton, mutta mies, joka ei kääntänyt selkäänsä millekään, ja joka, kun ei tiennyt kuinka pelastaisi Marie Fauvillen, ei halunnut mitään muuta kuin raivata tieltään Marien vihollisen, jonka syyksi hän luki kaikki ne onnettomuudet, jotka olivat kohdanneet rakastettua naista. Siinä on selitys kaikkiin minun yrityksiini riistää teidän henkenne. Piiloutuneena Florencen huoneeseen koetin minä — hänen tietämättään, sen vannon — myrkyttää teidät. Hänen moitteensa, hänen kauhunsa sellaisesta teosta olisivat ehkä vaikuttaneet minuun, mutta minä toistan sen, olin hullu, aivan hullu ja teidän kuolemanne näytti minusta merkitsevän samaa kuin Marien pelastus. Eräänä päivänä Suchet bulevardilla, seurattuani teitä, ammuin. Ja samana iltana piti teidän autonne — huomatkaa, että Florencen huoneet ovat aivan autovajanne vieressä — viedä teidät sekä liittolaisenne komisario Mazeroux kuolemaan. Silläkin kertaa te vältitte koston. Mutta viaton ohjaaja sai antaa henkensä teidän edestänne ja Florence joutui niin suunniltaan, että minun täytyi taipua hänen rukouksiinsa ja laskea aseeni.
"Minä olen rikas mies. Tuhlasin rahoja Marien vartijoille pelastaakseni hänet, mutta turhaan. Tein tuttavuutta vankilan tavaranhankkijoiden ja sairaanhoitohenkilökunnan kanssa. Sitten hankin itselleni sanomalehtimieskortin, menin joka päivä oikeuteen ja tutkintotuomarin eteiseen, jossa toivoin tapaavani Marien rohkaistakseni häntä katseella, eleellä tahi pistääkseni muutamia lohduttavia sanoja hänen käteensä. Hänen kärsimyksensä jatkuivat. Te tuotitte hänelle hirveän iskun Hippolyte Fauvillen kirjeillä. Mitä nämä kirjeet merkitsivät? Mistä ne tulivat? Eikö meillä ollut syytä katsoa teitä koko salajuonen aiheuttajaksi, teitä, joka heittäydyitte tuohon hirveään taisteluun? Florence vakoili teitä yöllä ja päivällä. Me etsimme johtolankaa, valonsädettä pimeydessä. Eilen aamulla näki Florence Mazerouxin tulevan. Hän ei voinut kuulla mitä tämä sanoi teille, mutta hän sieppasi nimen Langernault ja kylän Domigni, jossa hän asui. Hän muisti Hippolyte Fauvillen vanhan ystävän nimen. Eivätkö kirjeet olleet osoitetut hänelle ja ettekö te lähteneet autollanne Mazerouxin kanssa häntä etsimään? Puoli tuntia sen jälkeen me istuimme Alençonin junassa. Otimme kyydin asemalta Domigniin, jossa teimme tiedusteluja niin varovaisesti kuin saatoimme. Kun saimme kuulla — minkä te tietysti myöskin tiedätte — että Langernault oli kuollut, päätimme mennä hänen maataloonsa ja meidän oli juuri onnistunut päästä sisään, kun Florence näki teidän tulevan puistoon. Hän tahtoi mihin hintaan tahansa estää teitä ja minua tapaamasta ja veti minut sen vuoksi pensaiden taa. Mutta te seurasitte meitä ja kun me saimme nähdä vajan, minä painoin erästä ovea, joka aukeni puoleksi päästäen meidät sisään. Kiipesimme ullakolle, jonne piilottauduimme. Samassa te tulitte sisään. Lopun te tiedätte: kuinka te keksitte molemmat hirtetyt, kuinka teidän huomaavaisuutenne kiintyi meihin Florencen varomattoman liikkeen johdosta… teidän hyökkäyksenne, johon vastasin tarttumalla ensimmäiseen aseeseen, jonka tapasin ja vihdoin meidän pakomme luukun kautta ja revolverinlaukauksenne. Me olimme vapaita. Mutta Florence pyörtyi vaunuosastossa. Koettaessani herättää häntä tajuihinsa huomasin, että eräs kuulistanne oli sattunut häntä olkapäähän. Haava oli merkityksetön ja vaaraton, mutta se oli riittävä lisäämään hänen äärimmäistä hermostuneisuuttaan. Kun te näitte meidät — Le Mansissa, vai kuinka — nukkui hän pää minun olkapäätäni vasten…"
Don Luis ei ollut kertaakaan keskeyttänyt kertomuksen jälkimmäistä osaa, joka esitettiin yhä enemmän ja enemmän kiihtyneellä sävyllä ja jolla oli ehdottoman totuuden leima. Ponnistaen kaiken tarkkaavaisuutensa pani hän merkille jokaisen Sauveraudin sanan ja eleen. Ja hän sai näistä sanoista ja eleistä sen käsityksen, että todellisen Florencen rinnalle sukelsi toinen nainen, tahraton kaikesta siitä häpeästä, jolla hän olosuhteiden pakosta oli luullut tämän olevan liatun.
Mutta kuitenkaan hän ei antanut perään. Kuinka saattoi Florence olla syytön? Ei, ei, hänen silmänsä, jotka olivat nähneet ja hänen ymmärryksensä, joka oli vetänyt johtopäätöksiä, nousivat tätä olettamusta vastaan. Hän ei tahtonut myöntää, että Florence yhtäkkiä saattoikin olla kokonaan toisenlainen, eikä sellainen, jona hän oli tätä pitänyt: viekkaana, julmana ja vertajanoavana petona. Ei, ei, tuo mies valehteli pirullisella terävyydellä. Hän järjesti kaikki sellaisella tavalla, että siitä tuli suorastaan nerontuote, kunnes ei enää ollut mahdollista erottaa mikä oli totta, mikä valetta, mikä valkeaa, mikä mustaa.
Hän valehteli! Hän valehteli! Mutta kuinka suloiset olivatkaan hänen valheensa! Kuinka ihana olikaan tämä kuvattu Florence, tämä Florence, joka kohtalon pakottamana oli tehnyt tekoja, joita halveksi ja oli vapaa kaikista rikoksista, kaikista omantunnonvaivoista, inhimillinen ja osanottava kirkkaine silmineen ja lumivalkoisine käsineen! Oh, kuinka suloista oli antautua tähän mielikuvitukselliseen haaveiluun!
Gaston Sauveraud tarkasteli vihollisensa kasvoja. Hän seisoi don Luisin edessä kiihottuneena kaikista niistä tunteista ja intohimoista, joita hän ei enää koettanutkaan salata ja kysyi matalalla äänellä:
"Te uskotte minua, eikö niin?"
"En, sitä en tee," sanoi Perenna paaduttaen itsensä tuon miehen vaikutusta vastaan.
"Teidän täytyy!" huudahti Sauveraud intohimoisella purkauksella. "Teidän on uskottava minun rakkauteni voimaan. Marie on minun elämäni. Jos hän olisi kuollut ei minullakaan olisi jäljellä muuta kuin kuolema. Oh, tänä aamuna kun luin sanomalehdistä, että tuo olentoraukka oli avannut valtimonsa — teidän takianne, kun Hippolyten kirjeet olivat syyttäneet häntä — halusin ei vain tappaa teidät, vaan antaa teidän käydä läpi mitä hurjimpien tuskien. Marie raukkani, minkälaisten kärsimysten läpi hän on saanutkaan käydä! Kun te ette tulleet takaisin, kiertelimme minä ja Florence koko aamupäivän saadaksemme tietää jotain Mariesta, ensiksi vankilan ympärillä, sitten poliisilaitoksella ja tuomioistuimissa. Ja siellä, tutkintotuomarin eteisessä näin teidät. Samalla hetkellä mainitsitte te Marie Fauvillen nimen joillekin sanomalehtimiehille ja te sanoitte heille, että Marie Fauville oli syytön, te ilmoititte, että teillä oli käsissänne todistukset hänen syyttömyydestään. Vihani sammui silmänräpäyksessä. Yhdessä sekunnissa oli vihollisesta tullut liittolainen, mestari, jonka edessä vaivutaan polvilleen. Teillä oli siis sellainen ihmeellinen rohkeus, että saatoitte kumota kaikki edelliset toimenne ja omistautua Marien pelastukselle! Ryntäsin tieheni, vavisten ilosta ja toivosta. Tavatessani Florencen huusin: 'Marie on pelastettu! Hän selittää, että Marie on syytön! Minun on tavattava hänet ja puhuttava hänen kanssaan.' Me palasimme tänne takaisin. Florence kielsi minua laskemasta aseita ja pyysi minua odottamaan kunnes te vahvistaisitte uuden suhtautumisenne asiaan teoilla. Minä lupasin kaikki mitä hän pyysi. Mutta päätökseni oli tehty. Ja tahtoni vahvistui äärimmilleen kun luin selityksenne sanomalehdistä. Minä laskisin Marien kohtalon teidän käsiinne, mitä sitten tapahtuisikaan ja tekisin sen ilman viivyttelyä. Odotin, että te palaisitte ja tulin tänne."
Hän ei ollut enää se mies, joka oli osoittanut sellaista tyyneyttä keskustelun alussa. Väsyneenä ponnistuksista ja taisteluista, jotka olivat kestäneet viikkokausia ja maksaneet hänelle niin paljon turhaa tarmoa, vapisi hän kauttaaltaan, tarrautui kiinni don Luisiin, toinen polvi tuolilla, jonka vieressä tämä seisoi ja sopersi:
"Pelastakaa hänet, pyydän ja vannotan teitä siihen. Se on teidän vallassanne. Niin, te voitte tehdä mitä hyvänsä. Olen oppinut tuntemaan teidät taistellessani teitä vastaan. Se ei ollut ainoastaan teidän taitonne, joka puolusti teitä minua vastaan, onni suojelee teitä. Te olette erilainen kun muut miehet. Niin, vain se, että te ette tappanut minua heti vaikka olin vainonnut teitä niin häikäilemättömästi, että te kuuntelitte tuota käsittämätöntä totuutta, että me kaikki kolme olimme syyttömiä ja hyväksyitte sen mahdollisena… jo se yksin on suurempi ihme kuin mikään muu. Odottaessani teitä ja varustautuessani puhumaan kanssanne näin kaikki niin selvänä edessäni. Näin selvästi, että se mies, joka julisti Marien viattomuutta nojautumatta muuhun kuin terveeseen järkeensä, ainoastaan se mies saattoi pelastaa hänet ja tekisi sen. Ah, minä vannotan teitä, pelastakaa hänet ja pelastakaa heti. Muuten on se liian myöhäistä. Muutamassa päivässä on Marie ottanut itseltään hengen. Hän ei voi jatkuvasti olla vankilassa. Hänen aikomuksensa on kuolla. Mikään ei voi estää häntä."
Kyyneleet virtasivat hänen tuskan vääristämiä kasvojaan pitkin. Myöskin Florence itki surun masentamana. Ja Perennaan tarttui äkkiä tavaton pelko.
Vaikka jo keskustelun alusta uusi vakaumus vähitellen oli juurtunut häneen, tuli hän siitä tietoiseksi vasta nyt. Hän ymmärsi äkkiä, että hänen luottamuksensa Sauveraudin sanoihin oli horjumaton, ja että Florence kenties ei ollut se halveksittava olento, jona hän häntä oli pitänyt, vaan nainen, jonka silmät eivät valehdelleet ja jonka sielu oli yhtä kaunis kuin hänen kasvonsa. Hän huomasi, että molemmat hänen edessään olevat ihmiset, samoin kuin Marie Fauvillekin olivat vangitut rautaympyrään, jota heidän ponnistuksensa eivät voineet särkeä. Ja tätä tuntemattoman käden takomaa ympyrää oli hän, Perenna, vetänyt säälimättömällä johdonmukaisuudella yhä kiinteämmäksi heidän ympärilleen.
"Jos vain ei ole liian myöhäistä", mutisi hän.
Hän hätkähti niiden ajatusten ja tunteiden painosta, jotka virtasivat häneen. Hänen aivoissaan oli täydellinen sekasorto: iloa, varmuutta, epätoivoa, raivoa. Hän taisteli kauheata painajaista vastaan ja hänestä näytti salapoliisi laskevan jo raskaan kätensä Florencen olkapäälle.
"Tulkaa mukaan!" huudahti hän hypähtäen ylös kauhuissaan… "On mieletöntä viipyä täällä."
"Mutta talohan on piiritetty", huomautti Sauveraud.
"Mitä sitten? Luuletteko te että minä hetkeäkään sallin —? Ei, ei, tulkaa. Meidän on taisteltava kylki kyljessä. Minulla on vielä muutamia epäilyjä; ne täytyy teidän hajoittaa. Ja me pelastamme rouva Fauvillen."
"Mutta salapoliisit talon ympärillä?"
"Niistä me kyllä selviydymme!"
"Weber, varasalapoliisipäällikkö?"
"Hän ei ole vielä täällä. Ja niin kauan kuin hän ei ole saapuvilla, vastaan minä kaikesta. Tulkaa, seuratkaa minua, mutta pienen välimatkan päässä. Kun minä annan merkin, mutta ei ennen…"
Hän painoi alas lukkolaitteen. Samassa joku koputti. Se oli palvelija.
"Mitä?" kysyi don Luis. "Miksi häiritsette minua?"
"Varasalapoliisipäällikkö herra Weber on täällä."