SININEN TIMANTTI
Maaliskuun 27. päivän iltana Henri Martin-puistokadun varrella olevassa pienessä palatsissa, jonka hän oli saanut periä veljiltään kuusi kuukautta sitten, vanha kenraali paroni d'Hautrec, joka toisen keisarikunnan aikana oli ollut lähettiläänä Berliinissä, nukkui mukavasti nojatuolissa, hänen seuraneitinsä lukiessa hänelle ääneen ja sisar Augusten pöyhiessä hänen vuodettaan ja sytyttäessä yölampun palamaan.
Kello yksitoista nunnan, vastoin tavallisuutta piti sinä iltana mennä nunnakuntansa luostariin valvoakseen yötä luostarin johtajattaren vuoteen ääressä.
— Neiti Antoinette, työni on loppunut, minä lähden, hän ilmoitti seuraneidille.
— Hyvä on, sisar.
— Älkää vain unohtako, että keittäjätär on lomalla ja että te olette palatsissa kahdenkesken palvelijan kanssa.
— Olkaa aivan huoleti herra paronin suhteen, minä nukun viereisessä huoneessa, kuten olemme sopineet, ja minä jätän oven auki.
Nunna poistui. Vähän ajan päästä saapui Charles, palvelija, ottamaan vastaan määräyksiä. Paroni oli herännyt. Hän vastasi itse.
— Aina vain samat määräykset, Charles: tarkastettava onko huoneeseenne johtava sähkökellon johto kunnossa, ja ensimmäisen hälytyksen jälkeen on tultava alas ja juostava lääkärin luo.
— Kenraali on siis yhä vielä levoton.
— Laitani ei ole hyvin, ei lainkaan hyvin. Neiti Antoinette, mihin asti pääsimmekään kirjassa?
— Eikö herra paroni siis menekään levolle?
— En, en, minä menen myöhään levolle, enkä sitä paitsi kaipaa kenenkään apua.
Kaksikymmentäminuuttia myöhemmin nukahti vanhus uudelleen, ja
Antoinette poistui varpaillaan huoneesta.
Sillä aikaa Charles sulki huolellisesti kaikki alakerran ikkunaluukut.
Keittiössä hän työnsi puutarhaan vievän oven eteen salvan, ja eteisessä hän varmuuden vuoksi kiinnitti varmuusketjut oven toisesta puoliskosta toiseen. Sitten hän meni pieneen huoneeseensa kolmanteen kerrokseen, laskeutui levolle ja vaipui uneen.
Oli kai kulunut tunti, kun hän yhtäkkiä syöksyi ylös vuoteeltaan: kello soi. Se soi kauan, ehkä seitsemän tai kahdeksan sekuntia ja koko ajan taukoamatta…
Hyvänen aika, ajatteli Charles, havahtuen täydellisesti, paroni on taas saanut jonkin uuden kohtauksen.
Hän pukeutui, laskeutui nopeasti portaita alas, pysähtyi oven eteen ja tapansa mukaan koputti. Ei kuulunut vastausta. Hän astui sisään.
— Kas, täälläpä on pimeää… hän mutisi. — Miksi kaikki valot on sammutettu?
Ja matalalla äänellä hän sanoi:
— Neiti?
Ei vastausta.
— Oletteko siellä, neiti? Mitä on tapahtunut? Onko herra paroni sairaana?
Sama hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, painostava hiljaisuus, joka alkoi kammottaa häntä. Hän astui kaksi askelta eteen päin, hänen jalkansa osui tuoliin ja koskettaessaan siihen hän huomasi, että se oli kaadettu nurin. Ja pian hänen kätensä tapasivat muitakin esineitä, kaatuneen koruhyllyn ja takansuojuksen. Hän palasi levottomana seinän luo ja etsi hapuillen sähkönappulaa. Hän löysi sen, väänsi sitä.
Keskellä huonetta, pöydän ja lasikaapin välissä makasi hänen herransa, paroni d'Hautrecin ruumis.
— Mitä… onko tämä mahdollista? hän huudahti pelästyneenä.
Hän ei osannut tehdä mitään. Liikkumattomana, silmät selällään hän katseli sekasortoa huoneessa, kaatuneita tuoleja, suurta tuhansiksi sirpaleiksi särkynyttä kristallista kynttilänjalkaa, uunin marmorilaatalle pudonnutta pendyyliä, kaikkea tuota, joka todisti hurjan taistelun riehuneen täällä. Terästikarin kahva välkkyi ruumiin lähellä. Terästä tihkui verta. Patjan reunalla riippui nenäliina, jossa näkyi veritäpliä.
Charles kiljaisi kauhusta: maassa makaava ruumis oikaisi itsensä tehden viimeisen ponnistuksen ja vaipui sitten hervottomaksi. Pari kolme värähdystä ja kaikki oli ohi.
Hän kumartui alas. Kaulassa olevasta pienestä haavasta tihkui verta, joka muodosti matolle mustia täpliä. Kasvoilla pysyi mielettömän kauhun ilme.
— Hänet on surmattu, sopersi palvelija, — hänet on surmattu.
Hän värisi ajatellessaan, että toinenkin murha oli ehkä tapahtunut: nukkuihan seuraneiti viereisessä huoneessa? Oliko paronin murhaaja surmannut ehkä hänetkin?
Hän avasi oven: huoneessa ei ollut ketään. Hän arveli, että
Antoinette oli ryöstetty tai ehkä hän oli poistunut ennen murhaa.
Hän palasi paronin huoneeseen ja huomasi silmiensä osuessa kirjoituspöytään, ettei sitä ollut murrettu auki. Muun muassa hän näki avainkimpun ja lompakon vieressä, jotka paroni laski pöydälle joka ilta, kasan kultarahoja. Charles tarttui lompakkoon ja avasi sen lokerot. Yhdessä niistä oli kolmetoista sadan frangin seteliä.
Silloin hän ei voinut vastustaa kiusausta: vaistomaisesti, koneellisesti, ajatusten ottamatta osaa käden liikkeeseen, hän otti nuo kolmetoista seteliä, pisti ne liivinsä taskuun, hoiperteli alas portaita, avasi lukon, irrotti ketjut, sulki oven ja pakeni puutarhan kautta.
* * * * *
Charles oli rehellinen mies. Tuskin hän oli ennättänyt portista ulos, hengittänyt raitista ilmaa sateen viilentäessä hänen kasvojaan, kun hän seisahtui. Hänen tekemänsä teko näyttäytyi oikeassa valossaan, ja hän tunsi yhtäkkiä kauhua.
Ajuri ajoi ohitse. Hän huusi sen luokseen.
— Ajakaa, hyvä mies kiireimmän kautta poliisikamariin ja tuokaa komisario tänne. Täyttä laukkaa! Täällä on tapahtunut murha.
Ajuri löi hevostaan. Mutta halutessaan palata sisään ei Charles sitä voinutkaan, hän oli itse sulkenut portin, eikä se auennut ulkoapäin.
Toiselta puolen oli tarpeetonta soittaa, sillä palatsissa ei ollut ketään.
Hän käveli pitkin puiston reunaa. Ja vasta tunnin ajan odotettuaan hän saattoi kertoa komisariolle rikoksen yksityisseikat ja antaa hänelle nuo kolmetoista seteliä.
Tällä välin tuotettiin lukkoseppä, jonka onnistui suurella vaivalla avata portti ja eteisen pääovi. Komisario nousi portaita ylös, ja heti, ensi silmäyksen luotuaan, hän sanoi palvelijalle:
— Tehän ilmoititte minulle, että huoneessa vallitsi täydellinen sekasorto.
Hän kääntyi. Charles seisoi kuin naulittuna kiinni kynnykseen, kuin hypnotisoituna: kaikki huonekalut olivat tavallisella paikallaan: koruhylly oli molempien ikkunoiden välissä, tuolit oli nostettu ylös ja kello oli keskellä lieden reunahyllyä. Kynttilänjalan sirpaleet olivat kadonneet.
Hän sopersi aivan ällistyneenä:
— Ruumis… herra paroni…
— Se on totta, huudahti komisario, — missä on murhattu?
Hän lähestyi vuodetta. Hän veti lakanan pois, sen alla makasi kenraali paroni d'Hautrec, entinen Ranskan Berliinin-lähettiläs. Hänen kenraalinvaippansa, joka oli koristettu kunnialegioonan ristillä, verhosi häntä.
Hänen kasvonsa olivat tyynet. Silmät olivat ummessa.
Palvelija sopersi:
— Joku on tullut tänne.
— Mitä tietä?
— En minä tiedä, mutta joku on käynyt täällä poissaollessani… Katsokaa, tuolla permannolla oli hieno teräksinen tikari. Ja sitä paitsi pöydällä verinen nenäliina. Kaikki se on poissa. Kaikki se on korjattu pois. Kaikki on järjestetty.
— Kuka sen on tehnyt?
— Murhaaja!
— Kaikki ovet olivat tullessamme lukossa.
— Hän oli jäänyt tänne.
— Siinä tapauksessa hän on yhä vieläkin täällä, sillä tehän olette koko ajan kävellyt kadulla.
Palvelija mietti ja sanoi hitaasti:
— Se on totta… se on totta… minä en liikkunut portin luota… mutta…
— Kuulkaahan, kuka oli se henkilö, jonka viimeiseksi näitte paronin seurassa?
— Neiti Antoinette, hänen seuraneitinsä.
— Minne hän on joutunut?
— Minun luullakseni, koska hänen vuoteensa oli aivan koskematon, on hän varmaankin käyttänyt hyväkseen sisar Augusten poissaoloa ja lähtenyt hänkin ulos. Se ei minua niin kovasti kummastuttaisikaan, hän on kaunis, nuori…
— Mutta miten hän olisi voinut poistua?
— Pääovesta.
— Mutta tehän suljitte sen ja panitte varmuusketjut kiinni!
— Sen tein paljon myöhemmin! Silloin hän oli jo poistunut talosta.
— Ja rikos olisi siis tapahtunut hänen lähdettyään?
— Tietysti.
Etsittiin koko talo, ullakolta kellariin, mutta murhaaja oli paennut. Miten? Mihin aikaan? Hänkö vai hänen kanssarikollisensa oli katsonut viisaimmaksi palata rikospaikalle ja hävittää kaikki, mikä voisi antaa hänet ilmi? Sellaisia kysymyksiä pohti oikeuslaitos.
* * * * *
Kello seitsemän saapui poliisilaitoksen lääkäri, kello kahdeksan poliisipäällikkö. Sitten tuli tasavallan prokuraattorin ja tutkintotuomarin vuoro. Sitä paitsi talossa oli etsiviä, tarkastajia, sanomalehtimiehiä, paroni d'Hautrecin veljenpoika ja muita perheen jäseniä.
Tutkittiin kaikkea, tarkastettiin ruumiin asentoa sen mukaan kuin Charles sen muisti, kuulusteltiin sisar Augustea heti hänen tultuaan. Mitään ei saatu selville. Eniten ihmetteli sisar Auguste Antoinette Brebatin katoamista. Hän oli kaksitoista päivää aikaisemmin palkannut tuon nuoren tytön erinomaisten todistusten perusteella, eikä hän mitenkään voinut uskoa tämän jättävän huostaansa uskottua sairasta yksinään juoksennellakseen pitkin kaupunkia.
— Jota paitsi, lisäsi tutkinto tuomari, — hän olisi jo palannut kotiin. Me palaamme yhä uudelleen samaan alkukohtaan: minne hän on joutunut?
— Minä uskon, sanoi Charles, — murhaajan ryöstäneen hänet mukaansa.
Tämä olettamus tuntui uskottavalta ja sopi yhteen monien seikkojen kanssa. Poliisipäällikkö lausui:
— Ryöstetty, toden totta, se ei tunnu lainkaan mahdottomalta.
— Se ei ole ainoastaan mahdotonta, sanoi eräs ääni, — mutta se sotii ehdottomasti itse tapausta vastaan, lyhyesti kaikkia varmoja asioita vastaan.
Ääni oli karkea, tylysointuinen, eikä kukaan hämmästynyt tuntiessaan Ganimardin. Hänelle yksin voitiin antaa anteeksi tuollainen epähieno puhetapa.
— Kas, tekö siinä, Ganimard! huudahti herra Dudouis, — minä en nähnyt teitä.
— Minä olen jo kaksi tuntia ollut täällä.
— Te näytätte siis innostuksella seuraavan muutakin kuin Clapeyron-kadun tapausta, joka koskee arpaa, vaaleatukkaista naista ja Arsène Lupinia?
— Hehe! nauroi vanha tarkastaja, — en minä väitä, että Lupinilla olisi tekemistä tämän asian kanssa… mutta jättäkäämme, siksi kunnes saamme uusia määräyksiä, syrjään tuo arpa-asia ja tutkikaamme, mitä tässä on kysymyksessä.
* * * * *
Ganimard ei kuulunut niiden kaukonäköisten salapoliisien joukkoon, joiden menettelytavat muodostavat vakituisen koulukunnan ja joiden nimet jäävät oikeuslaitoksen aikakirjoihin. Häneltä puuttui neronleimauksia, jotka tekevät Dupinit, Lecoqit ja Sherlock Holmesit kuuluisiksi. Mutta hänellä oli muutamia verrattomia ominaisuuksia, huomiokykyäkin. Hänen ansiotansa oli se, että hän työskenteli aivan riippumatta muista. Ei mikään, jollei ehkä juuri Arsène Lupinin taitavuus, saanut häntä hämilleen tai vaikuttanut häneen häiritsevästi.
Olkoon kuinka tahansa, tänä aamuna hän esiintyi loistavalla tavalla, ja hänen työnsä oli sen laatuinen, että tuomari pani sellaiselle suuren arvon.
— Ensiksi, hän alkoi, — pyydän herra Charlesia tarkoin vastaamaan tähän kysymykseen: olivatko kaikki ne esineet, jotka hän ensi kerralla näki kumossa tai poissa paikoiltaan, toisella kertaa aivan tavallisella paikallaan?
— Olivat.
— Niitä ei siis voinut panna paikoilleen kukaan muu kuin henkilö, joka tarkoin tiesi ja tunsi näiden esineiden paikat.
Tämä huomautus teki syvän vaikutuksen läsnäoleviin. Ganimard jatkoi:
— Toinen kysymys, herra Charles. Te heräsitte kellonsoittoon. Kuka teidän luulonne mukaan soitti?
— Tietysti herra paroni.
— Mutta millä hetkellä hän olisi soittanut?
— Taistelun jälkeen… kuolinhetkellään.
— Mahdotonta, sillä te tapasitte hänet virumassa kuolevana maassa yli neljän metrin päässä soittokellosta.
— Silloin soitti hän taistelun aikana.
— Mahdotonta, sillä soitto oli, kuten sanoitte, säännöllinen, keskeytymätön, ja sitä jatkui seitsemän tai kahdeksan sekunnin ajan. Luuletteko, että hänen vastustajansa olisi antanut hänelle aikaa soittaa niin kauan?
— Siis se tapahtui ennen kuin häntä iskettiin.
— Mahdotonta, te olette sanonut että kellonsoiton ja sen hetken välillä, jona tunkeuduitte huoneeseen kului korkeintaan kolme minuuttia. Jos paroni olisi soittanut sitä ennen, niin olisi taistelun, murhan, kuoleman ja paon täytynyt tapahtua tuona lyhyenä kolme minuuttia kestävänä aikana. Minä sanon vielä kerran, että se on mahdotonta.
— Mutta, sanoi tutkintotuomari, — joku soitti. Jollei se ollut paroni, kuka se sitten oli?
— Murhaaja.
— Mutta miksi hän oikein soitti?
— Sitä en tiedä. Mutta se seikka, että hän soitti, todistaa meille hänen tienneen, että se johto vei palvelijan huoneeseen. Kuka muu olisi voinut tietää tämän, ellei joku taloon kuuluva.
Olettamusten piiri tuli yhä ahtaammaksi. Muutamalla nopealla, selvällä, loogisella lauseella Ganimard johti asian oikealle ladulle, ja vanhan tarkastajan ajatus ilmeni aivan selvästi, ja siksi tuntui aivan luonnolliselta tutkintotuomarin lause:
— Siis, lyhyesti, te epäilette Antoinette Bréhatia.
— Minä en häntä epäile, minä syytän.
— Te syytätte häntä kanssarikolliseksi?
— Minä syytän häntä kenraali, paroni d'Hautrecin murhasta.
— Ettehän toki! Millä perusteella?
— Tämän hiustukon nojalla, jonka löysin uhrin oikeasta kädestään, jonne hänen kyntensä olivat sen painaneet.
Hän näytti hiuksia; ne olivat loistavan vaaleita, kiiltäviä kuin kulta, ja Charles mutisi:
— Ne ovat neiti Antoinetten hiuksia. Siitä ei voi erehtyäkään.
Ja hän jatkoi:
— Ja sitten… vielä eräs asia… Minä luulen että tikari… jota en toisella kertaa enää nähnyt… kuului hänelle. Hän käytti sitä paperiveitsenä.
— Otaksukaamme siksi, kunnes olemme saaneet asiasta tarkemman selon, että Antoinette Bréhat on surmannut paronin. On vielä selittämättä, mitä tietä hän on voinut poistua rikoksen tehtyään, palatakseen Charlesin poistuttua ja kadotakseen uudelleen ennen komisarion tuloa. Onko teillä mitään käsitystä siitä asiasta, herra Ganimard?
— Ei mitään.
— Siis?
Ganimard näytti joutuvan hämilleen. Vihdoin hän lausui huomattavan vaivalloisesti:
— Minä en voi sanoa muuta kuin että minä tapaan tässä samat menettelytavat kuin arpalipun 514-23 jutussa, saman ilmiön, jota voi kutsua katoamistempuksi. Antoinette Bréhat tulee ja menee tässä talossa yhtä salaperäisesti kuin Arsène Lupin ilmestyi herra Detinanin luo ja pääsi sieltä pakenemaan vaaleatukkaisen naisen seurassa.
— Mitä se merkitsee?
— Se merkitsee, etten voi olla ajattelematta noita molempia hyvin omituisia sattumia: sisar Auguste palkkasi Antoinette Bréhatin kaksitoista päivää sitten, seuraavana päivänä kun vaaleatukkainen nainen pääsi käsistäni. Toiseksi, vaaleatukkaisen naisen hiuksissa on aivan sama hohtava väri, sama kullansäihkyvä välke kuin on näissäkin hiuksissa.
— Joten, teidän mielestänne, Antoinette Bréhat…
— Ei ole kukaan muu kuin vaaleatukkainen nainen.
— Ja että siis Lupin on järjestänyt nämä molemmat rikokset?
— Niin minä luulen.
Kuului naurua. Poliisipäällikkö oli hyvin huvittunut.
— Lupin! Aina vain Lupin, Lupin kaikessa, Lupin kaikkialla!
— Hän on missä hän on, väitti Ganimard loukkaantuneena.
— Mutta hänellä täytyy olla syynsä ollakseen jossain, huomautti
herra Dudouis, — ja sen vuoksi nuo väitteet tuntuvat hämäriltä.
Kirjoituspöytää ei ole murrettu auki, lompakkoa ei ole varastettu.
Kultaakin on jäänyt pöydälle.
— Niin on, huudahti Ganimard, — mutta kuuluisa timantti?
— Mikä timantti?
— Sininen timantti! Tuo kuuluisa timantti, joka kuului Ranskan kuninkaalliseen kruunuun, ja jonka herttua d'A… antoi Léonide L—lle, ja Léonide L—n kuoltua sen osti paroni d'Hautrec, joka intohimoisesti oli rakastanut tuota kuuluisaa näyttelijätärtä. Sellaisia muistoja ei unohda vanha pariisilainen, kuten minä.
— Se on selvää, sanoi tutkintotuomari, — että jollei sinistä timanttia löydy, niin kaikki selviää… Mutta mistä sitä etsimme?
— Herra paronin sormesta, vastasi Charles. — Sininen timantti oli aina hänen vasemmassa kädessään.
— Minä olen nähnyt tuon käden, vakuutti Ganimard lähestyen ruumista, — ja kuten voitte itse nähdä, ei sormesta löydy muuta kuin tavallinen kultasormus.
— Katsokaa sisäpuolelta, sanoi palvelija.
Ganimard avasi yhteen kouristuneet sormet. Kanta oli kääntynyt sisäänpäin, ja kannan keskellä välkkyi sininen timantti.
— Perhana, mutisi Ganimard aivan ällistyneenä, — nyt en ymmärrä enää mitään.
— Ja luovutte kai epäilemästä Lupin parkaa? ilkkui herra Dudouis.
Ganimard oli hetken vaiti, mietti, ja sanoi merkitsevällä äänellä:
— Juuri sen vuoksi, etten enää ymmärrä mitään, epäilenkin Arsène
Lupinia.
* * * * *
Näihin tuloksiin pääsi oikeuslaitos tutkiessaan tätä omituista rikosta. Tulokset olivat epävarmoja, sekavia, eivätkä seuraavat tutkimukset tehneet niitä varmemmiksi eikä selvemmiksi. Antoinette Bréhatin tulo ja meno pysyi yhtä selittämättömänä kuin vaaleatukkaisen naisenkin, eikä sen selvempää saatu siitä, kuka oli tuo salaperäinen kultakutrinen olento, joka oli surmannut paroni d'Hautrecin, eikä ollut ottanut hänen sormestaan kuuluisaa timanttia, joka oli kuulunut Ranskan kuningaskruunuun.
Kaiken lisäksi hänen herättämänsä kiinnostus antoi koko rikokselle pelottavan leiman, ja se saattoi yleisen mielipiteen aivan kiehumaan uteliaisuudesta.
* * * * *
Paroni d'Hautrecin perilliset eivät voineet olla käyttämättä hyväkseen tämän kautta syntynyttä mainosta. He panivat Henri-Martin-puistokadun varrella, itse palatsissa toimeen huonekalujen ja muiden esineiden näyttelyn ennen huutokauppakamariin vientiä. Uudenaikaisia, keskinkertaisia huonekaluja, esineitä, joilla ei ollut taiteellista arvoa… mutta keskellä huonetta granaatin värisellä sametilla verhotulla jalustalla, lasikuvun alla ja kahden poliisin vartioimana kimalteli sormus, jossa oli sininen timantti.
Tuo suurenmoinen, harvinaisen iso, verrattoman puhdasloisteinen timantti, joka on niin loppumattoman sininen kuin kirkas vesi on taivaan siihen kuvastuessa; kaikki ihailivat haltioissaan sitä… ja katselivat kauhulla murhahuonetta, paikkaa, jossa ruumis oli ollut, lattiaa, jolta oli otettu pois verinen matto, ja varsinkin seiniä, noita läpitunkemattomia seiniä, joiden kautta murhaaja oli kulkenut. Tarkastettiin, että lieden marmori ei liikahtanut, että peilin kehyksessä ei ollut salaista jousta, jonka avulla peili olisi saatu kääntymään. Kaikki kuvittelivat ympärillään olevan ammottavia aukkoja, tunnelin suita, kellareihin ja hautaholveihin johtavia portaita…
Sininen timantti myytiin Drouotin huutokauppakamarissa. Sali oli täynnä väkeä ja tarjouskiihko nousi aivan huippuunsa.
Suurten huutokauppatilaisuuksien yleisö oli saapuvilla; kaikki ne, jotka ostivat ja kaikki ne, jotka tahtoivat saada toiset uskomaan, että heillä on varoja ostaa, pörssimiehiä, taiteilijoita, ylhäisön ja puoliylhäisön naisia, kaksi ministeriä, italialainen tenori, maanpaossa oleva kuningas, joka parantaakseen luottoaan uskalsi tarjota mahtavalla ja hiukan väräjävällä äänellä satatuhatta frangia. Satatuhatta frangia! Hän saattoi tarjota sen alentamatta arvoaan. Italialainen tenori uskalsi tarjota sataviisikymmentä, eräs näyttelijä sataseitsemänkymmentäviisituhatta.
Muutamat timanttien ihailijat uskalsivat nousta kahteensataan tuhanteen asti. Kahteensataanviiteenkymmeneen päästyä oli vain kaksi huutajaa jäljellä, kuuluisa raharuhtinas ja kultakaivosten kuningas Herschmann, ja kreivitär de Crozon, upporikas amerikkalainen, jonka timantti- ja helmikokoelmat olivat kuuluisia.
— Kaksisataakuusikymmentätuhatta… kaksisataaseitsemänkymmentätuhatta… seitsemänkymmentäviisi… kahdeksankymmentä! huusi huutokaupanpitäjä vuoroin katseellaan tiedustellen molempien kilpailijoiden mielipidettä. — Kaksisataakahdeksankymmentätuhatta rouvalle… Eikö kukaan tarjoa enempää?
— Kolmesataatuhatta, mutisi Herschmann.
Äänettömyys. Kaikki katsoivat kreivitär de Crozoniin. Hän seisoi hymyillen, mutta kalpeana, josta huomasi hänen kiihtymyksensä, nojaten edessä olevaan tuolin selkänojaan. Hän tiesi kyllä, ja kaikki läsnäolijatkin tiesivät, kuinka tämä kaksintaistelu ehdottomasti tulisi päättymään: välttämättömästi ja ehdottomasti se päättyisi raharuhtinaan voittoon, sillä hänellä oli oikkujensa tukena puolen miljardin omaisuus. Yhtä kaikki hän huusi:
— Kolmesataaviisituhatta.
Syntyi uusi äänettömyys. Kaikki katsoivat raharuhtinaaseen odottaen hänen tarjoavan enemmän. Hän aivan varmaan tekisi suuren, lopullisen tarjouksen.
Mutta hän ei sitä tehnytkään. Herschmann oli vaiti tuijottaen paperiliuskaan, joka oli hänen oikeassa kädessään, toisessa hän piteli avatun kirjekuoren palasia.
— Kolmesataaviisituhatta, lausui huutokaupanpitäjä. — Ensimmäinen kerta… toinen kerta… vielä on aikaa… eikö tarjota enempää… vielä kerran: ensimmäinen kerta… toinen kerta?
Herschmann ei liikahtanutkaan. Äänettömyys. Vasara iski pöytään.
— Neljäsataatuhatta! huusi Herschmann hypäten seisaalleen, aivan kuin vasaran lyönti olisi herättänyt hänet huumauksestaan.
Liian myöhään. Kauppa oli jo tehty.
Kaikki tunkeutuivat hänen ympärilleen. Mitä oli tapahtunut? Miksi hän ei ollut puhunut aikaisemmin?
Hän alkoi nauraa.
— Mitä on tapahtunut? Minä en todellakaan tiedä mitään. Minä olin hetkisen hajamielinen.
— Onko se mahdollista?
— On kyllä, erään saamani kirjeen johdosta.
— Ja tuo kirje riitti…
— Saattamaan minut hetkiseksi hämilleni, niin.
Ganimard oli saapuvilla. Hän oli ollut läsnä sormusta kaupattaessa.
Hän lähestyi erästä juoksupoikaa.
— Te kai toitte kirjeen Herschmannille?
— Niin.
— Kuka sen lähetti?
— Eräs nainen.
— Missä hän on?
— Missäkö hän on? Tuolla, herra, katsokaa… tuo nainen, jolla on tiheä harso.
— Ja joka menee pois.
Ganimard riensi ovea kohden ja huomasi naisen astuvan alas portaita. Hän juoksi. Tungos pidätti häntä oven luona. Kadulla hän ei enää nähnyt naista.
Hän palasi saliin, lähestyi Herschmannia, mainitsi nimensä ja pyysi saada nähdä kirjeen. Herschmann antoi sen hänelle. Siinä oli lyijykynällä, kiireesti, ja raharuhtinaalle oudolla käsialalla kirjoitettu seuraavat yksinkertaiset sanat:
"Sininen timantti tuottaa onnettomuutta. Muistakaa paroni d'Hautrecia."
* * * * *
Sinisen timantin aiheuttamat selkkaukset eivät olleet päättyneet, se oli tullut tunnetuksi paroni d'Hautrecin murhan ja huutokauppakamarissa tapahtuneen tapauksen kautta, ja kuusi kuukautta myöhemmin se tuli vielä kuuluisammaksi. Seuraavana kesänä varastettiin nimittäin de Crozonilta tuo kallisarvoinen kivi, jonka hän niin kalliilla hinnalla oli hankkinut itselleen.
Kertokaamme lyhyesti tuo omituinen juttu, jonka jännittävät ja dramaattiset yksityiskohdat ovat herättäneet meidän kaikkien huomiota, ja joita minä nyt voin hiukan valaista.
Elokuun 10. päivän iltana herra ja rouva de Crozonin vieraat olivat koolla salongissa heidän komeassa linnassaan, joka sijaitsi Sommen lahden rannalla. Kreivitär istui pianon ääreen ja laski pienelle pöydälle soittokoneen viereen sormuksensa, joiden joukossa oli paroni d'Hautrecin timantti.
Tunnin päästä kreivi poistui omaan huoneeseensa, samoin hänen
molemmat serkkunsa, d'Andellet, ja rouva de Réal, kreivitär de
Crozonin hyvä ystävätär. Kreivitär jäi salonkiin Itävallan konsulin
Bleichenin ja hänen rouvansa kanssa.
He puhelivat, sitten kreivitär sammutti suuren lampun joka oli salongin pöydällä. Samalla herra Bleichen sammutti molemmat pianolla olevat lamput. Hetkisen vallitsi täysi pimeys, kaikki hapuilivat huoneessa, sitten konsuli sytytti kynttilän, ja kaikki kolme vetäytyivät omiin huoneisiinsa. Heti huoneeseensa päästyään muisti kreivitär sormuksensa ja lähetti kamarineitinsä niitä hakemaan. Tämä palasi ja laski ne takan reunukselle ilman että kreivitär niitä sen lähemmin tarkasti. Seuraavana päivänä rouva de Crozon huomasi, että yksi sormus puuttui, se, jossa oli sininen timantti.
Hän ilmoitti asiasta miehelleen. He päättelivät heti seuraavaa: kamarineiti oli kaikkien epäilysten yläpuolella, syyllinen ei voinut olla kukaan muu kuin herra Bleichen.
Kreivi ilmoitti asiasta Amiensin keskuskomisariolle, joka pani toimeen tutkimuksen ja antoi salaa vartioida hyvin tarkkaan Itävallan konsulia, jotta tämä ei voisi myydä eikä lähettää muualle sormusta.
Yöt pitkät salapoliisit ympäröivät linnaa.
Kului kaksi viikkoa mitään tapahtumatta. Herra Bleichen ilmoitti matkustavansa pois. Sinä päivänä nostettiin syyte häntä vastaan. Komisario saapui virallisesti ja määräsi matkatavarat tutkittavaksi. Pienessä laukussa, jonka avain aina oli konsulilla, oli hammastahnaputki ja tuossa putkessa oli sormus!
Rouva Bleichen pyörtyi. Hänen miehensä vangittiin.
Kaikki muistavat, millä tavoin syytetty puolusti itseään. Hän ei voinut selittää sormuksen siellä oloa muuten kuin kostoksi herra de Crozonin puolelta. "Kreivi on tyly ja tekee vaimonsa onnettomaksi. Minä olen keskustellut paljon asiasta kreivittären kanssa ja kehottanut vakavasti häntä eroamaan miehestään. Saatuaan kuulla siitä kosti kreivi ottamalla sormuksen ja pistämällä sen poissaollessani laukkuuni." Kreivi ja kreivitär pysyivät yhä syytteessään. Heidän ja konsulin antamat selitykset olivat kumpikin yhtä mahdollisia, yhtä luultavia, yleisön ei tarvinnut muuta kuin valita niistä toinen. Ei ilmaantunut mitään uutta, mikä olisi saanut vaa'an kallistumaan kummallekaan puolelle. Kun koko kuukausi oli kulunut jahkailuissa, olettamuksissa ja tutkimuksissa, ei silti päästy mihinkään varmuuteen.
Väsyneenä tähän kaikkeen, kykenemättä tuomaan esiin mitään pätevää aihetta syytteeseensä, herra ja rouva de Crozon pyysivät Pariisista salapoliisin, joka pystyisi selvittämään tämän vyyhden. Ganimard saapui.
Neljä päivää tuo vanha ylitarkastaja nuuski ja tutki, käveli puistossa, keskusteli kauan kamarineidin, autonkuljettajan, puutarhurin, läheisen postikonttorin virkamiesten kanssa, tarkasti ne huoneet, joissa Bleichenit, d'Andellit ja rouva de Réal asuivat. Sitten hän eräänä aamuna katosi sanomatta hyvästiä isäntäväelleen.
Mutta viikkoa myöhemmin he saivat seuraavan sähkösanoman:
"Pyydän teitä tulemaan huomenna perjantaina kello viisi illalla Boissy-d'Anglas-kadun varrella olevaan japanilaiseen teehuoneeseen.
Ganimard."
Lyönnilleen kello viisi perjantaina heidän autonsa pysähtyi numero 9 eteen Boissy-d'Anglais-kadun varrelle. Sanallakaan selittämättä vanha tarkastaja, joka odotti heitä katukäytävällä, vei heidät japanilaisen teehuoneen yläkertaan.
Eräässä huoneessa he tapasivat kaksi henkilöä, jotka Ganimard esitteli heille:
— Herra Gerbois, professori Versaillesin lyseosta, sama jolta, kuten muistatte, Arsène Lupin varasti puoli miljoonaa. — Herra Léonce d'Hautrec, paroni d'Hautrecin veljenpoika ja laillinen perijä.
Nuo neljä henkilöä istuivat odottamaan. Muutaman minuutin päästä saapui viides henkilö. Hän oli poliisipäällikkö.
Herra Dudouis näytti olevan hyvin huonolla tuulella. Hän kumarsi ja sanoi:
— Mitä nyt on tekeillä, Ganimard? Minä sain prefektuurissa puhelinsanomanne. Onko jotain vakavaa tekeillä?
— Hyvin vakavaa, päällikkö. Ennen kuin tunti on kulunut umpeen, niin ne neljä viimeistä seikkailua, joita minä olen tutkinut, saavat selityksensä täällä. Minun mielestäni teidän läsnäolonne oli välttämätön.
— Sekä myös Dieuzyn ja Folenfantin, jotka näin tuolla alhaalla portin luona?
— Niin.
— Miksi? Onko kysymyksessä vangitseminen? Teillähän on suuret valmistelut! Puhukaa, Ganimard, minä kuuntelen.
Ganimard epäröi hetken, sitten hän sanoi ikään kuin haluten tehdä syvän vaikutuksen kuulijoihinsa:
— Ensiksikin minä vakuutan, että herra Bleichen on aivan syytön sormuksen varastamiseen.
— Oho! sanoi herra Dudois, se on suora vakuutus… ja hyvin vakava.
Ja kreivi kysyi:
— Ja tähän… huomioon supistuvat teidän työnne tulokset?
— Eivät. Seuraavana päivänä kun varkaus tapahtui, joutui kolme teidän vieraistanne sattumalta automatkalla Crécyn luo. Sillä aikaa kun kaksi vieraistanne meni käymään kuuluisalla taistelutantereella, riensi kolmas kiireimmän kautta postikonttoriin ja lähetti pienen, langalla sidotun ja sääntöjen mukaisesti sineteillä varustetun paketin, jonka arvoksi hän ilmoitti sata frangia.
Herra de Crozon huomautti:
— Sehän on kaikki aivan luonnollista.
— Ehkä se tuntuu teistä kaikkea muuta kuin luonnolliselta, kun kuulette, että tuo henkilö ei ilmoittanut oikeaa nimeään, vaan lähetti sen Rousseaun nimellä, ja että paketin saaja, herra Beloux, joka asui Pariisissa, muutti pois heti saman päivän iltana kun hän oli saanut paketin, se tahtoo sanoa sormuksen.
— Te tarkoitatte varmaankin, kysyi kreivi, — jompaa kumpaa serkkuani d'Andellea?
— Ei ole kysymys heistä.
— Se oli siis rouva de Réal?
— Niin.
Kreivitär huudahti hämmästyneenä:
— Syytättekö ystävääni rouva de Réalia?
— Sallikaa minun kysyä erästä asiaa, vastasi Ganimard. — Oliko rouva de Réal läsnä sinistä timanttia kaupattaessa?
— Oli, mutta omalla puolellaan. Me emme olleet yhdessä.
— Oliko hän kehottanut teitä ostamaan sormuksen?
Kreivitär muisteli.
— Oli… oli kyllä… minä luulen, että hän siitä ensiksi puhuikin.
— Minä otan vastauksenne varteen, hyvä rouva. Siis on selvää, että rouva de Réal ensimmäisenä puhui teille tuosta sormuksesta ja kehotti teitä ostamaan sen.
— Mutta, minun ystäväni ei mitenkään voisi…
— Anteeksi, anteeksi, rouva de Réal on vain teidän satunnainen eikä luotettava ystävänne, kuten sanomalehdet ovat kertoneet, ja sen kautta ovat poistaneet kaikki epäluulot hänen suhteensa. Te tutustuitte häneen vasta viime talvena. Minä koetan teille todistaa, että kaikki se, mitä hän on kertonut teille itsestään, menneisyydestään, tuttavuuksistaan, on valhetta, että rouva Blanche de Réalia ei ollut olemassakaan ennen kuin hän tapasi teidät, eikä häntä ole tälläkään hetkellä olemassa.
— Entä sitten?
— Entä sitten? sanoi Ganimard.
— Tuo juttunne on hyvin hupaisa, mutta mitä tekemistä sillä on tämän asian kanssa? Jos rouva de Réal todella olisi ottanut sormuksen, joka ei laisinkaan ole todistettu, niin miksi hän kätki sen herra Bleichenin hammastahnaputkeen? Hyvänen aika! Jos näkee niin paljon vaivaa, että varastaa sinisen timantin, niin pitää sen myöskin. Mitä teillä on siihen vastattavaa?
— Minulla, ei mitään, mutta rouva de Réal vastaa siihen.
— Hän on siis olemassa?
— On… eikä ole. Asian laita on lyhyesti seuraava. Kolme päivää sitten lukiessani sanomalehteä, jota lueskelen joka päivä, näin kylpyvieraiden joukossa Trouvillessa "Hotelli Beaurivage: Rouva de Réal jne." Ymmärrättehän, että samana iltana olin Trouvillessa, ja tiedustelin hotellin omistajalta. Tuntomerkkien ja muutamien saamieni tietojen perustuksella tuo rouva de Réal oli todellakin etsimäni henkilö, mutta hän oli lähtenyt hotellista jättäen osoitteensa Pariisissa, Colisée-katu 3. Toissapäivänä etsin tuon talon, sain kuulla, ettei siellä asunut ketään rouva de Réalia, vaan rouva Réal, joka asui toisessa kerroksessa, harjoitti timanttien välityskauppaa ja usein oli kotoa poissa. Edellisenä päivänä hän oli saapunut matkalta kotiin. Eilen soitin hänen ovikelloaan, ja tarjouduin valenimeä käyttäen rouva Réalille välittämään jalokivikauppaa henkilöiden kanssa, jotka olivat kyllin rikkaita niitä ostamaan. Tänään me tapaamme toisemme täällä tehdäksemme ensimmäiset kaupat.
— Mitä! Te odotatte häntä?
— Kello puoli kuusi.
— Ja oletteko varma siitä?…
— Että hän on rouva de Réal, joka oli Crozonin linnassa? Minulla on epäämättömät todistukset siitä. Mutta, kuulkaa… Folenfant antaa merkin.
Kuului vihellys, Ganimard nousi äkkiä.
— Meillä ei ole aikaa hukata. Herra ja rouva de Crozon, suvaitkaa siirtyä viereiseen huoneeseen. Samoin tekin, herra d'Hautrec… ja tekin, herra Gerbois… Ovi saa jäädä auki ja heti ensi merkin annettuani pyydän teitä astumaan sisään. Jääkää, päällikkö, minä pyydän.
— Mutta, jos sattuisi saapumaan muita henkilöitä? huomautti herra
Dudouis.
— Ei. Tämä ravintola on uusi, eikä omistaja, joka on minun ystäväni, päästä tänne yläkertaan muita henkilöitä… kuin vaaleatukkaisen naisen.
— Vaaleatukkaisen naisen! Mitä te sanottekaan?
— Vaaleatukkaisen naisen, Arsène Lupinin kanssarikollisen ja ystävän, tuon salaperäisen vaaleatukkaisen naisen, jota vastaan minulla on epäämättömiä todistuksia, mutta jota vastaan tahdon kaiken muun lisäksi koota täällä, teidän läsnäollessanne, kaikkien niiden henkilöiden todistukset, joilta hän on ryöstänyt.
Hän kumartui ikkunasta katsomaan.
— Hän lähestyy. Hän tulee sisään. Nyt hän ei enää pääse käsistämme: Folenfant ja Dieuzy vartioivat ovea. Vaaleatukkainen nainen on meidän käsissämme.
Melkein samassa pysähtyi eräs nainen kynnykselle, hän oli pitkä, laiha, hyvin kalpeakasvoinen ja loistavan vaaleatukkainen.
Ganimardin valtasi sellainen mielenliikutus, että hän ei voinut puhua, ei sanoa sanaakaan. Tuo nainen oli hänen edessään, hänen vallassaan! Mikä voitto Arsène Lupinista! Ja mikä kosto! Ja tämän voiton hän näytti saavuttaneen niin helposti, että hän pelkäsi vaaleatukkaisen naisen liukuvan käsistään jonkin ihmeen kautta, joita Arsène Lupin oli tottunut saamaan aikaan.
Nainen odotti, ihmetellen tätä vaitioloa ja katseli ympärilleen salaamatta levottomuuttaan.
— Hän lähtee pois! Hän katoaa tiehensä! ajatteli Ganimard kauhuissaan.
Äkkiä hän asettui naisen ja oven väliin. Nainen kääntyi ja aikoi poistua.
— Ei, ei, sanoi Ganimard, — miksi aiotte poistua?
— Mutta, hyvä herra, minä en ymmärrä vähääkään teidän menettelytapaanne. Antakaa minun mennä.
— Teillä ei ole mitään syytä poistua, hyvä rouva, mutta monta syytä jäädä tänne.
— Mutta…
— Tarpeetonta. Te ette lähde.
Aivan kalpeana nainen vaipui tuolille ja sopersi:
— Mitä te aiotte?
Ganimard oli voittanut. Vaaleatukkainen nainen oli hänen vallassaan.
Hän oli taas oma herransa ja lausui:
— Minä esittelen tässä ystäväni, josta puhuin teille, ja joka on halukas ostamaan koruja, varsinkin jalokiviä. Oletteko saanut sen käsiinne, minkä lupasitte minulle?
— En… en… en minä tiedä… en minä muista.
— Kyllä te muistatte… Ajatelkaahan tarkemmin… Eräs naistuttavanne on antanut haltuunne värillisen timantin, "sinisen timantin tapaisen", sanoin minä nauraen, ja te vastasitte: "Hyvä on, ehkä minä voin sen hankkia". Muistatteko?
Nainen vaikeni. Pieni käsilaukku putosi maahan. Hän nosti sen nopeasti ylös ja painoi sitä rintaansa vasten. Hänen sormensa vapisivat hiukan.
— Minä huomaan, sanoi Ganimard, että te ette luota meihin, rouva de Réal, minä näytän teille hyvää esimerkkiä ja näytän teille sen, mitä minä omistan.
Hän otti lompakostaan paperin, avasi sen ja näytti hiustukkoa.
— Tässä on ensiksi hiukan Antoinette Bréhatin hiuksia, jotka paroni oli repäissyt ja jotka irrotettiin kuolleen käsistä. Minä olen tavannut neiti Gerboisin, hän tunsi heti vaaleatukkaisen naisen hiusten värin, se on sama kuin teilläkin, aivan sama.
Rouva Réal katsoi häneen ällistyneenä, hän ei toden totta näyttänyt käsittävän näiden sanojen sisältöä. Ganimard jatkoi:
— Ja nyt tässä on kaksi hajuvesipulloa, vailla nimilappua, se on kyllä totta, ja tyhjiä, mutta niissä on vielä kuitenkin niiden tuoksu, ja neiti Gerbois on tänä aamuna tuntenut sen samaksi hajuvedeksi, jota vaaleatukkainen nainen käytti heidän ollessaan kaksi viikkoa matkalla. Toinen pullo on saatu rouva de Réalin huoneesta, jossa hän asui Crozonin linnassa ja toinen siitä huoneesta, jota käytitte Beaurivagen hotellissa.
— Mitä te sanotte!… Vaaleatukkainen nainen… Crozonin linnassa…
Vastaamatta siihen tarkastaja levitti pöydälle neljä paperiliuskaa.
— Lopuksi on näillä neljällä paperilla näyte käsialasta, mikä on Antoinette Bréhatilla, sekä sillä naisella joka kirjoitti paroni Herschmannille sinistä kiveä kaupattaessa, ynnä rouva de Réalin silloin kun hän oleskeli Crozonissa, ja neljäs… on teidän… se on nimenne ja osoitteenne, jotka annoitte Trouvillessa hotelli Beaurivagen ovenvartijalle. Verratkaahan näitä käsialoja. Ne ovat aivan samoja.
— Tehän olette hullu, hyvä herra! Te olette hullu! Mitä tämä kaikki tietää?
— Se tietää, hyvä rouva, huudahti Ganimard kiihkeästi, — että vaaleatukkainen nainen, Arsène Lupinin ystävätär ja kanssarikollinen, olette te.
Hän avasi viereisen salin oven, hyökkäsi herra Gerboisin luo, tyrkki häntä olkapäästä ja veti hänet rouva Réalin eteen.
— Herra Gerbois, tunnetteko tämän naisen, joka ryösti tyttärenne ja jonka näitte herra Detinanin luona?
— En.
Se oli aivan kuin räjähdys, jonka paine osui jokaiseen. Ganimard horjahti.
— Ette? Onko se mahdollista? Kuulkaahan, miettikää…
— Minä olen miettinyt, tämä rouva on yhtä vaaleatukkainen kuin vaaleatukkainen nainenkin. Kalpea kuten hänkin… mutta hän ei ole vähääkään hänen näköisensä.
— Minä en voi uskoa… eihän sellainen erehdys voi olla mahdollinen.
Herra d'Hautrec, tunnettehan Antoinette Bréhatin?
— Minä näin Antoinette Bréhatin setäni luona. Tämä nainen ei ole hän.
— Eikä tämä rouva myöskään ole rouva de Réal, vakuutti kreivi de
Crozon.
Se oli surmanisku. Se aivan huumasi Ganimardin, hän ei enää sanonut mitään, pää oli kumarassa ja silmät harhailivat päässä. Kaikista hänen sommitelmistaan ei ollut mitään jäljellä, koko rakennelma sortui.
Herra Dudouis nousi.
— Tässä on tapahtunut ikävä erehdys, hyvä rouva, jonka pyydän teitä unohtamaan. Mutta minä en voi ymmärtää teidän hämminkiänne… omituista menettelytapaanne tänne tultuanne.
— Hyvä jumala, minä pelkäsin, minun laukussani on yli sadantuhannen frangin edestä jalokiviä, ja teidän ystävänne menettely tuntui niin pelottavalta.
— Mutta teidän ainaiset matkanne?
— Vaatiihan minun toimeni sitä?
Herra Dudouis ei voinut vastata siihen mitään. Hän kääntyi Ganimardin puoleen.
— Te olette tiedusteluissanne menetellyt surkuteltavan leväperäisesti, Ganimard, ja äsken käyttäydyitte tätä rouvaa kohtaan sangen sopimattomalla tavalla. Te saatte tulla selittämään kaikki virkahuoneeseeni.
Kuulustelu oli loppunut, ja poliisipäällikkö aikoi poistua, kun tapahtui jotain aivan hämmästyttävää. Rouva Réal lähestyi tarkastajaa ja sanoi:
— Minä kuulin teitä kutsuttuvan Ganimardiksi. Enhän erehdy?
— Ette.
— Siinä tapauksessa on tämä kirje teille, minä sain sen tänä aamuna, ja sen osoite on seuraava kuten näette: "Herra Justin Ganimard, rouva Réalin kautta". Minä luulin sitä ilveilyksi, sillä enhän tuntenut teitä sillä nimellä, mutta ehkä tuo tuntematon kirjeen kirjoittaja tiesi meidän tapaavan toisemme.
Kummallisen vaiston vaikutuksesta aikoi Justin Ganimard siepata kirjeen repiäkseen sen rikki. Hän ei uskaltanut sitä tehdä esimiehensä edessä, ja avasi kuoren. Kirjeen sisällys oli seuraava, ja hän luki tuskin kuuluvalla äänellä:
"Olipa kerran vaaleatukkainen nainen, Lupin ja Ganimard. Paha Ganimard aikoi tehdä pahaa kauniille vaaleatukkaiselle naiselle, mutta hyvä Lupin ei sitä tahtonut. Myöskin hyvä Lupin halusi, että vaaleatukkainen nainen tulisi kreivitär de Crozonin hyväksi ystäväksi, ja antoi hänen ottaa nimekseen rouva de Réal, joka on sama — tai melkein sama — kuin erään kunnianarvoisen liikenaisen, jonka tukka on kullankeltainen ja kasvot kalpeat. Ja hyvä Lupin ajatteli näin: Jos paha Ganimard joskus lähtee ajamaan takaa vaaleatukkaista naista, niin kuinka suuri hyöty siitä on minulle, että johdatan hänet arvossapidetyn liikenaisen kimppuun! Se oli viisas varotoimi, joka kantoi hedelmiä. Pieni uutinen pahan Ganimardin tilaamaan lehteen, oikean vaaleatukkaisen naisen Beaurivagen hotelliin unohtama hajuvesipullo, rouva Réalin nimi ja osoite, jotka tuo oikea vaaleatukkainen nainen kirjoitti hotellin päiväkirjaan, ja temppu onnistui. Mitä te siitä sanotte, Ganimard? Minä olen tahtonut kertoa teille koko seikkailun, tietäen, että te nerokkaana miehenä ensimmäisenä nauratte sille. Se on todellakin sukkela, ja minä myönnän omasta puolestani nauraneeni sille hurjasti.
Kiitos siitä teille, rakas ystävä, ja tuhannet terveiset kunnon herra Dudouisille.
Arsène Lupin."
— Hänhän tietää kaikki! huokasi Ganimard, joka ei suinkaan aikonut nauraa, — hän tietää asioita, joita en ole sanonut kenellekään! Miten hän voi tietää, että minä pyysin teitä tulemaan tänne? Miten hän tietää, että minä löysin hajuvesipullon? Miten hän voi tietää…
Hän polki jalkaansa, repi tukkaansa epätoivoisena. Herra Dudouisin tuli häntä sääli.
— Rauhoittukaa, Ganimard, ensi kerralla voitte onnistua paremmin.
Ja poliisipäällikkö poistui rouva Réalin seurassa.
* * * * *
Kului kymmenen minuuttia, Ganimard luki yhä uudelleen Lupinin kirjettä. Eräässä nurkassa herra ja rouva Crozon, herra d'Hautrec ja herra Gerbois keskustelivat kiihkeästi. Vihdoin kreivi lähestyi tarkastajaa ja sanoi:
— Tulos tästä kaikesta on, hyvä herra, se, ettemme ole päässeet hituistakaan pitemmälle.
— Anteeksi. Minun tutkimukseni ovat todistaneet, että vaaleatukkainen nainen on ehdottomasti näiden seikkailujen päähenkilö, ja että Lupin häntä johtaa.
— Mitä hyötyä siitä on. Arvoitus pysyy yhtä epäselvänä. Vaaleatukkainen nainen surmaa varastaakseen Sinisen timantin, eikä varastakaan sitä. Sen jälkeen hän varastaa sen ja jättää sen sitten toisen hyödyksi.
— Sille minä en mitään mahda.
— Ehkä ette, mutta joku toinen voisi ehkä…
— Ketä tarkoitatte?
Kreivi arkaili sanoa, mutta kreivitär yhtyi puheeseen ja vastasi suoraan:
— Löytyy mies, yksi ainoa mies teidän jälkeenne, joka minun
mielestäni voi voittaa Lupinin ja pakottaa hänet antautumaan. Herra
Ganimard, olisiko teille vastenmielistä se, että me pyytäisimme
Sherlock Holmesin apua?
Hän joutui hämilleen.
— Ei suinkaan, mutta… minä en oikein ymmärrä…
— Kuulkaahan. Kaikki nämä salaisuudet suututtavat minua. Minä tahdon selvyyttä. Herra Gerbois ja herra d'Hautrec haluavat samaa, ja me olemme liittyneet yhteen kääntyäksemme kuuluisan englantilaisen salapoliisin puoleen.
— Te olette oikeassa, hyvä rouva, lausui tarkastaja avomielisesti, ja se on hänelle kunniaksi luettava, — te olette oikeassa; vanha Ganimard ei pysty taistelemaan Arsène Lupinia vastaan. Onnistuuko Sherlock Holmes siinä? Minä toivon sitä, sillä minä ihailen häntä suuresti, mutta se ei ole luultavaa.
— Eikö ole luultavaa, että hän onnistuu siinä?
— Se on minun mielipiteeni. Minun mielestäni kaksintaistelu Sherlock
Holmesin ja Arsène Lupinin välillä on jo ennakolta päätetty asia.
Englantilainen häviää.
— Joka tapauksessa, voiko hän luottaa apuunne?
— Ehdottomasti, hyvä rouva. Minä lupaan empimättä auttaa häntä.
— Tiedättekö hänen osoitteensa?
— Tunnen, Parker Street 219.
Samana iltana herra ja rouva de Crozon luopuivat kanteestaan herra
Bleicheniä vastaan ja yhteinen kirje lähetettiin Sherlock Holmesille.