VÄHÄN VALOA PIMEYTEEN
Olkoon mies kuinka karaistu tahansa — ja Sherlock Holmes oli sellainen, jota vastoinkäyminen ei voi kukistaa — niin kuitenkin olemassa hetkiä, jolloin uhkarohkeinkin tuntee tarvetta koota voimansa ennen kuin hän uudelleen lähtee uhmailemaan taisteluonnea.
— Minä pidän tänään lepopäivän, hän sanoi.
— Ja minä?
— Te, Watson, saatte ostaa päällysvaatteita ja alusvaatteita täydentääksenne pukuvarastoamme. Sillä aikaa minä lepään.
— Levätkää te, Holmes. Minä valvon.
Watson lausui nämä sanat juhlallisesti kuin vahtisotilas, joka on asetettu ulommalle vahtipaikalle ja joka on suurimmassa vaarassa. Hänen vartalonsa oikeni. Rypistäen silmäkulmiaan hän kulki edes takaisin pienessä hotellihuoneessa, jonka he olivat valinneet asunnokseen.
— Valvokaa, Watson. Minä sillä välin valmistan taistelusuunnitelman, joka paremmin soveltuu vastustajaamme. Katsokaahan, Watson, me olemme erehtyneet Lupinista. Meidän täytyy alkaa asiat aivan alusta.
— Vaikkapa sitä kauempaakin. Mutta onko meillä kylliksi aikaa?
— Yhdeksän päivää, vanha veikko! Siinä on viisi liikaa.
Koko iltapäivän englantilainen tupakoi ja nukkui. Hän ryhtyi vasta seuraavana päivänä toimiin.
— Watson, minä olen valmis, nyt lähdemme liikkeelle.
— Lähtekäämme, huudahti Watson täynnä sotilaallista innostusta. —
Omasta puolestani myönnän, että jalkapohjiani oikein kutittaa.
Holmes piti kolme pitkää keskustelua — ensin herra Detinanin kanssa, jonka asunnon hän tutki tarkoin; sitten neiti Suzanne Gerboisin kanssa, jolle hän sähkötti ja jota pyysi saapumaan luokseen saadakseen tietoja vaaleatukkaisesta naisesta; sitten sisar Augusten kanssa, joka paroni d'Hautrecin murhan jälkeen oli vetäytynyt visitandinien luostariin.
Jokaisen keskustelun aikana odotti Watson ulkona ja joka kerta hän kysyi:
— Tyytyväinenkö?
— Hyvin tyytyväinen. Minä olin aivan varma omista päätelmistäni, me olemme oikealla tiellä. Eteenpäin mars!
He kuljeksivat paljon. He tarkastivat molemmat talot, jotka olivat Henri-Martin-puistokadun varrella olevan palatsin kummallakin puolen, sitten he menivät Clapeyron-kadulle asti, ja tarkastaessaan numero 25:n päätyä Holmes sanoi:
— Näiden talojen välillä täytyy ehdottomasti olla salaisia käytäviä.
Minä en vain löydä niitä.
Syvällä sielussaan ja ensi kerran Watson epäili Holmesin kaikkivoipaisuutta. Miksi hän puheli niin paljon ja toimi niin vähän?
— Miksikä? huudahti Holmes vastaten Watsonin salaisiin ajatuksiin, — siksi, että tuon kirotun Lupinin suhteen saa työskennellä umpimähkään, luottaa sattumaan, ja sen sijaan että vetäisi totuuden varmoista tosiasioista, saakin vetää sen omista aivoistaan ja sitten tutkia, sopiiko se hyvin yhteen tapausten kanssa.
— Varsinkin salaiset käytävät?
— Ja entä sitten! Vaikka löytäisinkin ne ja tietäisin, mitä tietä
Lupin tuli asianajajansa luo, tai seurasi vaaleatukkaista naista
paroni d'Hautrecin murhan jälkeen, niin olisinko sen pitemmällä?
Saisinko sen kautta aseita hyökätäkseni?
— Hyökätkäämme yhtäkaikki! huudahti Watson.
Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun hän peräytyi kiljaisten. Jotain putosi hänen jalkojensa juureen, puolillaan hiekkaa oleva säkki, joka oli ollut vähällä pudota hänen päälleen.
Holmes katsahti ylöspäin, heidän yläpuolellaan teki kaksi työmiestä työtä viidennen kerroksen parvekkeeseen kiinnitetyillä telineillä.
— Kylläpä meillä oli onnea! hän huudahti, — olisimme astuneet vain askeleenkaan eteenpäin niin olisimme saaneet noiden lurjusten säkin päähämme. Voisipa melkein luulla…
Hän vaikeni, syöksyi taloon, juoksi viidenteen kerrokseen, soitti ovikelloa, riensi huoneistoon palvelijain suureksi kauhuksi ja meni parvekkeelle. Siellä ei ollut ketään.
— Missä ne työmiehet ovat, jotka olivat äsken täällä? sanoi hän palvelijalle.
— He lähtivät pois.
— Mitä tietä?
— Tietysti keittiön portaita.
Holmes kumartui katsomaan kadulle. Hän näki kahden miehen poistuvan talosta kuljettaen polkupyöriään. He hyppäsivät satulaan ja poistuivat.
— Ovatko he jo kauankin tehneet työtä näillä telineillä?
— Hekö? Vasta tästä aamusta alkaen. He tulivat vasta silloin.
Holmes palasi Watsonin luo.
He palasivat alakuloisina asuntoonsa ja tämä päivä päättyi synkkään vaitioloon.
Seuraavana päivänä he noudattivat samaa ohjelmaa. He istuivat samalla penkillä Henri-Martin-puistokadun varrella, ja Watson oli siitä aivan epätoivoissaan, sillä hänen mielestään ei ollut hauskaa istuskella tuolla tavoin tarkastamassa noita kolmea asuntoa.
— Mitä te odotatte? Sitäkö, että Lupin ilmestyy jostain noista taloista?
— En.
— Että vaaleatukkainen nainen ilmestyy?
— En.
— Mitä sitten?
— Minä toivon, että jokin pieni tapaus ilmestyy, aivan pieni seikka, josta voin sitten lähteä eteenpäin.
— Ja jollei sitä ilmesty?
— Silloin syttyy minussa jotain, pieni kipinä, joka sytyttää ruudin.
Eräs tapaus sattui tänä yksitoikkoisena aamuna, mutta se oli vähällä koitua onnettomuudeksi.
Eräs herra ratsasti puiden välissä olevaa ratsutietä, hänen hevosensa pillastui ja töytäisi penkkiin, jolla he istuivat, jolloin hevosen lanne iski Holmesin olkapäähän.
— Aha! tämä huudahti, — olinpa vähällä saada olkapääni murskatuksi!
Herra koetteli hillitä hevostaan. Englantilainen veti revolverinsa esiin ja tähtäsi. Mutta Watson tarttui äkkiä hänen käteensä.
— Olettehan aivan hullu, Holmes! Mitä te aiottekaan! Tappaa tuon herran!
— Päästäkää minut, Watson… päästäkää minut! Heidän välillään syntyi taistelu, jona aikana herra sai hillityksi ratsunsa ja kiiti pois heidän luotaan.
— Ja nyt ampukaa! huudahti Watson riemuiten, kun ratsastaja oli päässyt jonkun matkan päähän.
— Mutta, senkin hölmö, ettekö te ymmärtänyt, että hän oli Arsène
Lupinin rikostoveri?
Holmes vapisi kiukusta. Watson änkytti aivan surkean näköisenä:
— Mitä te sanottekaan? Tuoko herra?
— On Lupinin rikostoveri, samoin kuin ne työmiehetkin, jotka heittivät hiekkasäkin meidän päähämme.
— Onko se totta?
— Totta tai ei, me olisimme voineet saada siitä todisteen.
— Tappamallako tuon herran?
— Ampumalla hänen hevosensa aivan yksinkertaisesti kuoliaaksi. Ilman teitä pitelisin nyt käsissäni Lupinin rikostoveria. Ymmärrättekö nyt typeryytenne?
Iltapäivä kului hyvin synkän mielialan vallitessa. He eivät puhuneet sanaakaan keskenään. Kello viisi kävellessään edes ja takaisin Clapeyron-kadulla, pysytellen koko ajan loitolla taloista, tuli kolme laulavaa työmiestä, jotka kulkivat käsikoukkua, heitä vastaan ja tahtoivat jatkaa matkaansa erottautumatta toisistaan. Holmes, joka oli huonolla tuulella, vastusti sitä. Syntyi lyhyt tyrkkiminen. Holmes asettui nyrkkeilyasentoon, töytäisi yhtä nyrkillä rintaan, ja löi kasvoihin, ja mukiloi kahta jäljellä olevaa, jotka sen enempää vastustamatta poistuivat yhdessä toverinsa kanssa.
— Ah! hän huudahti, — sepä teki hyvää… minun hermoni olivatkin juuri parhaiksi vireessä, verraton tilaisuus…
Mutta huomatessaan Watsonin nojaavan seinää vasten, hän kysyi:
— Mitä nyt, vanha toveri, tehän olette kalman kalpea?
Watson osoitti käsivarttaan, joka riippui aivan hervottomana ja sopersi:
— Minä en tiedä, miten minun laitani on, käsivarteeni koskee.
— Käsivarteenneko? Oikein kovasti?
— Niin, niin, oikeaan käsivarteeni!
Vaikka hän kuinka koetti niin hän ei saanut sitä liikkumaan. Sherlock tunnusteli sitä, ensin hellävaroen, mutta sitten yhä kovakouraisemmin, nähdäkseen kuinka suuri tuska oikeastaan oli. Tuskan määrä oli niin suuri, että hän levottomana vei hänet läheiseen apteekkiin, jossa Watson pyörtyi.
Apteekkari riensi apulaisineen auttamaan. Hän huomasi, että käsivarsi oli katkennut, ja heti oli kysymys lääkäristä, leikkauksesta ja sairaalasta. Lääkäriä odottaessa riisuttiin potilaan yltä, joka tuskan herättämänä alkoi päästää valitushuutoja.
— Hyvä, hyvä, mainiota, sanoi Holmes, joka piteli käsivartta, — koskee hiukan, vanha veikko, viiden tai kuuden viikon päästä on kaikki taas ennallaan. Mutta he saavat tämän kalliisti maksaa, senkin roistot! Kuuletteko, varsinkin hän, sillä tuo onneton Lupin on tämänkin takana. Minä vannon teille, että jos joskus…
Hän vaikeni äkkiä, päästi käden irti, mikä tuotti Watsonille niin kauhean tuskan, että tuo onneton pyörtyi uudelleen… ja lyöden otsaansa hän huudahti:
— Watson, minussa heräsi uusi ajatus, olisikohan sattumalta…
Hän ei enää liikahtanut, katsoi eteensä ja sopersi lyhyitä lauseita.
— Mutta sehän on totta, sehän selittää kaiken. Ihminen etsii etäältä sitä, joka on aivan vieressä. Hittovie, tiesinhän minä, että miettimällä pääsee selville. Hyvä Watson, minä luulen, että te tulette olemaan minuun tyytyväinen!
Ja jättäen vanhan toverinsa siihen paikkaan, hän riensi kadulle ja juoksi numero 25:n luo.
Oven ylä- ja oikealla puolella oli kilvessä kirjoitus: Destange arkkitehti, 1874.
Talossa numero 23 oli sama kirjoitus.
Tähän asti oli kaikki tämä aivan luonnollista. Mutta mitä hän saisi lukea Henri-Martin-puistokadun varrella?
Ajuri ajoi ohitse.
— Ajuri, Henri-Martin-puistokatu, numero 134, ja täyttä laukkaa.
Seisoen ajoneuvoissa hän joudutti hevosta ja tarjosi juomarahaa ajurille. Nopeammin! Vieläkin nopeammin!
Kuinka levoton hän olikaan ajoneuvojen kääntyessä Pompe-kadulta!
Olikohan hän päässyt hiukan totuudesta selville?
Erääseen kiveen palatsin seinässä oli kaiverrettu seuraavat sanat: Destange, arkkitehti 1874.
Viereisissä taloissa sama kirjoitus: Destange, arkkitehti 1874…
* * * * *
Nämä seikat vaikuttivat niin tärisyttävästi häneen, että hän vaipui muutamaksi minuutiksi aivan hervottomana istumaan ajoneuvoihin vavisten ilosta. Vihdoinkin pieni valo välkkyi keskellä pimeyttä! Keskellä synkkää metsää, jossa tuhansia polkuja risteili, hän löysi ensimmäisen seikan, joka ilmaisi, mitä tietä vihollinen oli kulkenut!
Postikonttorissa hän pyysi soittaa Crozonin linnaan. Kreivitär oli itse vastaamassa.
— Halloo! Tekö se olette, armollinen rouva?
— Herra Holmes, eikö niin? Luonnistuuko kaikki hyvin?
— Mainiosti, mutta kesken kaikkea kiirettä, sanokaa minulle yksi ainoa asia.
— Minä kuuntelen.
— Milloin Crozonin linna on rakennettu?
— Se paloi noin kolmekymmentä vuotta sitten, ja rakennettiin uudestaan.
— Kuka rakensi, ja minä vuonna?
— Pääoven yläpuolella on seuraava kirjoitus: Lucien Destange, arkkitehti, 1877.
— Kiitos, armollinen rouva, ja hyvästi.
Holmes poistui postikonttorista mutisten:
— Destange, Lucien Destange, tuo nimi on tuttu minulle.
Mennessään lukusalin ohitse hän katsoi eräästä nykyaikaisesta elämäkerrallisesta teoksesta ja kopioi kaikki, mitä kirjassa oli miehestä, jonka nimi oli "Lucien Destange, synt. 1840. Suuri Rooman palkinto, kunnialegioonan upseeri, kirjoittanut useita huomattavia teoksia rakennustaiteesta, jne."
Sieltä hän palasi apteekkiin ja meni sitten sairaalaan, jonne Watson oli viety. Sairasvuoteellaan, käsivarsi kipsissä, väristen kuumeesta, virui hänen vanha toverinsa.
— Voitto! Voitto! huudahti Holmes, — minä olen saanut langan päästä kiinni.
— Minkä langan?
— Sen, joka vie minut perille asti! Minä pääsen kulkemaan varmalla pohjalla, josta löydän todisteita, merkkejä…
— Kuten savukkeenpätkiä esimerkiksi? kysyi Watson, joka alkoi innostuneena asiaan virkistyä.
— Ja paljon muutakin! Ajatelkaahan, minä olen saanut selville sen salaperäisen siteen, joka yhdisti nuo vaaleatukkaisen naisen eri seikkailut. Miksi Lupin valitsi nuo kolme asuntoa, jossa nuo eri tapaukset sattuivat?
— Niin, miksi?
— Siksi, että sama arkkitehti oli rakentanut nuo kolme rakennusta. Helppoahan se oli arvata, sanotte kai? Oli kyllä, mutta kukaan ei sitä ajatellut.
— Ei kukaan muu, paitsi te.
— Paitsi minä, joka tiedän, että kun sama arkkitehti teki kaikkien kolmen talon piirustukset samanlaisiksi, hän siten teki mahdolliseksi noiden kolmen seikkailun onnistumisen, jotka näyttävät niin ihmeellisiltä, mutta ovatkin yksinkertaisia ja helppoja.
— Mikä onni!
— Jo oli aikakin päästä siitä selville, vanha veikko, sillä minä aloin jo käydä levottomaksi. Onhan jo neljäs päivä kulumassa.
— Kymmenestä.
— No, tästä lähin…
Hän ei pysynyt paikoillaan, niin riemuissaan ja iloissaan hän oli.
— Ajattelen, että äsken nuo roistot olisivat kadulla voineet katkaista minun käsivarteni yhtä hyvin kuin teidän. Mitä siihen sanotte, Watson?
Watson vavahti ajatellessaan niin kauheata mahdollisuutta.
Ja Holmes jatkoi:
— Viisastukaamme tästä opetuksesta! Katsokaahan, Watson, meidän suurin erehdyksemme on ollut taistella Lupinin kanssa paljain kasvoin, jolloin hän mielin määrin on saanut iskeä meitä. Vahinko on ollut vain puolinainen, koska hän ei ole onnistunut osumaan muuta kuin teihin…
— Jos olen suoriutunut saamalla toisen käsivarteni katkaistuksi, huokasi Watson.
— Sen sijaan että olisimme menettäneet molemmat. Mutta älkäämme enää toimiko varomattomasti. Keskellä päivää ja valvonnan alaisena ollessani saa hän voiton. Pimeässä ja saadessani vapaasti liikkua olen minä voiton puolella, olkoon vihollinen kuinka voimakas tahansa.
— Ganimard voisi auttaa teitä.
— Ei koskaan! Sinä päivänä, jona voin sanoa: Arsène Lupin on tuolla, tuossa on hänen piilopaikkansa, ja näin hänet saan kiinni, silloin menen tapaamaan Ganimardia niistä kahdesta paikasta, joiden osoitteen hän antoi minulle: hänen asuntonsa Pergolése-kadun varrella ja sveitsiläinen ravintola Chatelet-torin varrella. Tästä lähin toimin yksin.
Hän lähestyi vuodetta, laski kätensä Watsonin olalle — kipeälle olalle luonnollisesti — ja sanoi hyvin hellästi:
— Hoitakaa itseänne, vanha veikko. Teidän tehtävänne on tästälähin antaa työtä parille kolmelle Arsène Lupinin miehelle, jotka löytääkseen jälkeni saavat turhaan odottaa, että tulen tänne tiedustelemaan vointianne. Tämä on luottamustoimi.
— Luottamustoimi, ja minä kiitän teitä siitä, lausui Watson syvästi kiitollisena, — minä koetan kaikin tavoin huolellisesti sen täyttää. Mutta kaikesta päättäen te ette siis enää palaa?
— Miksikä? kysyi Holmes kylmästi.
— Olette oikeassa, olette oikeassa. Voinhan minä jokseenkin hyvin.
Vielä viimeinen palvelus, Sherlock: tahdotteko antaa minulle juotavaa?
— Juotavaako?
— Niin, minä kuolen janoon, ja kun minulla on tällainen kuume.
— Tietysti! Heti paikalla…
Hän kaatoi pari kolme pulloa, huomasi tupakkapakkauksen, sytytti piippunsa ja äkkiä, aivan kuin hän ei olisi kuullutkaan ystävänsä pyyntöä, hän poistui ja hänen vanha toverinsa loi kaihoavan katseen vesilasiin, jota hän ei ulottunut ottamaan.
* * * * *
— Herra Destange!
Palvelija katsoi kiireestä kantapäähän henkilöä, jolle hän avasi oven palatsiin — tuohon komeaan palatsiin, joka sijaitsi Malesherbes-torin ja Montchanin-kadun kulmassa — ja nähdessään pienen harmaatukkaisen miehen, jonka parta oli ajelematon, ja jonka pitkä musta, epäiltävän siisti takki oli sopusoinnussa kehon kanssa, jonka luonto oli tehnyt kummallisen suhteettomaksi, hän vastasi halveksivalla äänellä, kuten tulikin:
— Herra Destange on kotona, eikä ole. Se riippuu asioista. Onko herralla käyntikorttinsa?
Herralla ei ollut käyntikorttia, mutta hänellä oli suosituskirje, ja palvelija vei tämän kirjeen herra Destangelle, ja herra Destange käski tuomaan vastatulleen luoksensa.
Hänet vietiin hyvin suureen pyöreään saliin, joka oli palatsin nurkkauksessa, ja jonka seinät peittyivät kirjahyllyjen taakse, ja arkkitehti sanoi hänelle:
— Te olette herra Stickmann.
— Niin olen.
— Sihteerini on sairastunut ja lähettää teidät jatkamaan kirjaluetteloa, jonka hän minun johdollani oli aloittanut, varsinkin saksalaisten kirjojen luetteloa. Oletteko tottunut tämän laatuisiin töihin?
— Olen, aivan tottunut, vastasi herra Stickmann saksalaisella korostuksella.
Näin ollen tehtiin piankin sopimus ja Destange ryhtyi heti työhön uuden sihteerinsä kanssa.
Sherlock Holmes oli päässyt minne tahtoi.
Päästäkseen Lupinin valvonnan alta ja siihen taloon, jossa Lucien Destange asui tyttärensä Clotilden seurassa, täytyi kuuluisan salapoliisin sukeltaa tuntemattomaan piiriin, käyttää kaikkia salakeinoja, saavuttaa mitä erilaisimpien nimien suojassa monen monituisten henkilöiden suosio ja luottamus, lyhyesti sanoen, elää kahden vuorokauden sisällä mitä vaiherikkainta elämää.
Hän oli saanut tietää seuraavaa: herra Destange jonka terveys oli huononpuoleinen ja joka kaipasi lepoa, oli vetäytynyt syrjään kaikista puuhista ja eleli rakennustiedettä käsittelevien kirjojen seurassa. Häntä ei mikään muu huvittanut kuin vanhojen, tomuisten kirjojen selaileminen.
Mitä tulee hänen tyttärensä Clotildeen, niin pidettiin häntä hiukan omituisena. Hän pysyi aina huoneissaan, kuten isänsäkin, mutta toisessa päässä taloa, eikä koskaan käynyt ulkona.
Tämä kaikki, hän ajatteli kirjoittaessaan luetteloon herra Destangen luettelemien kirjojen nimiä, ei ole vielä mitään varmaa, mutta askel eteenpäin! Minun täytyy täten päästä selville muutamista jännittävistä kysymyksistä: onko herra Destange Arsène Lupinin kanssarikollinen? Tapaavatko he toisensa? Löytyykö enää noita kolmea taloa koskevia piirustuksia? Enköhän noiden paperien kautta saa käsiini toisten talojen piirustuksia, joissa myös on salaisia käytäviä, ja jotka Lupin on varannut itseään varten.
Herra Destange Arsène Lupinin kanssarikollinen! Tuo kunnioitettu mies, kunnialegioonan upseeri, toimisi yhdessä varkaan kanssa, sitä oli hyvin vaikea otaksua. Sitä paitsi, vaikka otaksuisikin tämän kanssarikollisuuden mahdolliseksi, niin miten herra Destange olisi kolmekymmentä vuotta aikaisemmin voinut aloittaa sen, mitä Arsène Lupin, joka silloin makasi kehdossaan, tulisi tekemään?
Samapa se! Englantilainen ryhtyi tutkimaan. Hänen verraton vainunsa, tuo hänelle erikoinen vaisto sanoi, että jokin salaisuus oli tähän kätkettynä. Hän aavisti sitä pienistä seikoista, joille hän ei voinut antaa selvää muotoa, mutta joiden vaikutuksen hän tunsi heti taloon astuessaan.
Toisen päivän aamuna ei hän vielä ollut tehnyt mitään mieltäkiinnittävää löytöä. Kello kaksi hän ensi kertaa näki Clotilde Destangen, joka tuli kirjastoon kirjaa hakemaan. Hän oli noin kolmenkymmenenvuotias, ruskeatukkainen, hidasliikkeinen ja hiljainen, ja hänen kasvoillaan oli välinpitämätön ilme, joka on kaikilla niillä, jotka elävät paljon omissa ajatuksissaan. Hän vaihtoi muutaman sanan herra Destangen kanssa, ja poistui katsahtamattakaan Holmesiin.
Iltapäivä kului yksitoikkoisesti. Kello viisi ilmoitti herra Destange lähtevänsä pois. Holmes jäi yksin parvekkeelle, joka kiersi pyöreän salin seinää sen puolivälissä. Pitkät minuutit liittyivät toisiinsa. Ja äkkiä hän vavahti: varjo ilmestyi puolihämärästä aivan hänen vierestään parvekkeelle. Oliko se mahdollista? Kuinka kauan tuo näkymätön henkilö oli ollut tuossa? Ja mistä hän tuli?
Ja mies astui portaita alas ja lähestyi suurta tammikaappia. Piilossa polvillaan parvekkeen aitauksen päällä olevien kankaiden takana Holmes piti häntä silmällä ja näki miehen selailevan papereita, joita kaappi oli aivan täynnä. Mitä hän etsi!
Ja äkkiä ovi aukeni ja neiti Destange astui nopeasti sisään ja sanoi jollekulle, joka seurasi häntä:
— Sinä et siis lähdekään, isä? Siinä tapauksessa sytytän sähkövalon.
Odota hiukkasen, älä liikahda paikaltasi.
Mies sulki kaapin ovet ja piilottautui suuren ikkunan syvennykseen, jonka verhot hän veti eteensä. Miten neiti Destange ei nähnyt häntä? Miten hän ei kuullut mitään? Hyvin tyynesti hän väänsi sähkönappulaa ja antoi tietä isälleen. He istuutuivat toistensa viereen. Neiti Destange avasi kirjan, jonka hän oli tuonut mukanaan ja alkoi lukea.
— Sinun sihteerisi ei olekaan siis enää täällä? sanoi hän hetkisen kuluttua.
— Ei, kuten näet.
— Oletko yhä tyytyväinen häneen? jatkoi tytär ikään kuin hän ei tietäisi mitään oikean sihteerin sairaudesta ja Stickmannin astumisesta hänen sijaansa.
— Olen, olen.
Herra Destangen pää huojui oikealle ja vasemmalle. Hän vaipui uneen.
Kului hetkisen. Nuori tyttö luki. Mutta toinen ikkunan verho liikahti ja mies hiipi seinän vierustaa ovea kohden, jolloin hän tuli kulkemaan herra Destangen taitse, mutta aivan neiti Destangen editse, ja siten, että Sherlock Holmes saattoi selvästi nähdä hänen kasvonsa. Hän oli Arsène Lupin.
Englantilainen vavahti ilosta. Hänen laskelmansa olivat olleet oikeita, hän oli päässyt salaperäisen asian ytimeen, ja Arsène Lupin oli odotetulla paikalla.
Mutta Clotilde ei liikahtanutkaan, vaikka oli mahdotonta otaksua, ettei hän nähnyt miehen jokaista liikettä. Ja Lupin kosketti jo melkein oveen, ja ojensi kätensä ripaa kohden kun muuan esine putosi pöydältä, jota hänen vaatteensa oli hipaissut. Herra Destange sävähti hereille. Arsène Lupin seisoi jo hänen edessään, hattu kädessään ja hymyillen.
— Maxime Bermond, huudahti herra Destange iloisesti, — rakas
Maxime! Mikä hyvä tuuli tuo teidät tänne?
— Halu nähdä teidät, samoin kuin neiti Destangen.
— Te olette siis palannut matkoilta?
— Olen, eilen.
— Ja jäättekö päivälliselle?
— En, minä syön ravintolassa ystävieni kanssa.
— Huomenna kai tulette? Clotilde, pyydä, että hän tulee huomenna.
Hyvä Maxime, minä ajattelin juuri näinä päivinä teitä.
— Todellako?
— Niin, minä järjestin vanhoja papereita eilen ja löysin tuosta kaapista viimeisen tilityksemme.
— Minkä tilityksen?
— Sen, joka koskee Henri-Martin-puistokatua.
— Mitä! Säilytättekö te noita papereita! Mitä varten!
He siirtyivät pieneen saliin, joka oli työhuoneen vieressä ja jonne johti leveä aukko.
— Onko hän Lupin? kysyi Holmes itseltään alkaen äkkiä epäillä.
Niin, hän oli ehdottomasti Lupin, mutta samalla myös toinen mies, joka jossain suhteessa muistutti Arsène Lupinia, mutta jolla kuitenkin oli oma persoonallisuutensa, omat piirteensä, katseensa, hiusten väri…
Hännystakkiin puettuna, valkoinen kaulanauha kaulassa, pehmeä laskotettu paidan rinnus yllään, hän puheli hupaisesti kertoen kaskuja, joille herra Destange nauroi ääneen, ja jotka houkuttelivat hymyn Clotilden huulille. Ja jokainen hänen hymynsä näytti olevan palkkio Arsène Lupinille, joka iloitsi siitä, että oli ne aiheuttanut. Hän tuli yhä sukkelammaksi ja iloisemmaksi, ja vähitellen tämän onnellisen ja kirkkaan äänen vaikutuksesta, tulivat Clotilden kasvot vilkkaammiksi ja niistä katosi se kylmä ilme, joka teki ne vastenmielisiksi.
He rakastavat toisiaan, ajatteli Holmes, mutta mitä yhteistä voi olla
Clotilde Destangen ja Maxime Bermondin välillä? Tietääkö hän, että
Maxime onkin Arsène Lupin?
Kello seitsemään asti hän kuunteli, ahnaasti tarkaten joka sanaa. Sitten hän varovaisesti astui portaita alas ja kulki huoneen sitä puolta, josta häntä ei voitu nähdä.
Kadulla Holmes tarkasti, oliko auto tai ajoneuvoja odottamassa, ja kun hän ei niitä nähnyt, poikkesi hän Malesherbes-bulevardille. Mutta eräällä sivukadulla hän otti ylleen käsivarrellaan kantamansa päällystakin, muutti hattunsa toisen muotoiseksi, kääntyi ja palasi, muuttuneena toisennäköiseksi torille odottamaan, koko ajan pitäen silmällä Destangen asunnon ovea.
Arsène Lupin tuli talosta melkein heti ja suuntasi kulkunsa
Constantinople- ja Londres-katuja myöten Pariisin keskiosaa kohden.
Sadan askeleen päässä kulki Sherlock.
* * * * *
Ne olivat suloisia hetkiä englantilaiselle! Hän veti ahnaasti ilmaa sieraimiinsa kuten hyvä ajokoira, joka on löytänyt tuoreet jäljet. Hänestä tuntui todella suurenmoiselta seurata vastustajaansa. Hän ei siis enää ollutkaan varjostettu, vaan Arsène Lupin, voittamaton Arsène Lupin.
Mutta hän huomasi piankin omituisen seikan: sille välille, joka erotti hänet Arsène Lupinista, ilmestyi muita henkilöitä, jotka kulkivat samaan suuntaan. Hän huomasi varsinkin kaksi huopahattuista miestä vasemmanpuolisella katukäytävällä, ja kaksi lippalakkista ja savuketta polttavaa miestä oikealla katukäytävällä.
Kaikki olikin vain sattumaa. Mutta Holmes kummastui vielä enemmän, kun Lupinin poikettua erääseen tupakkakauppaan, nuo neljä miestä pysähtyivät — ja vielä enemmän kun he lähtivät liikkeelle samalla kertaa kuin hänkin kulkien omalla puolellaan katukäytävää.
Perhana, ajatteli Holmes, häntä siis vartioidaan!
Se ajatus, että toiset olivat päässeet Arsène Lupinin jäljille, että toiset riistivät häneltä, ei kunniaa — siitä hän vähät välitti — vaan tuon suuren ilon, korvaamattoman nautinnon saada kiinni aivan yksinään tuo vaarallisin vihollinen, minkä hän koskaan oli tavannut, se ajatus sai hänet epätoivoon. Mutta erehdys ei voinut olla mahdollinen: noilla miehillä oli oma erikoinen ilmeensä, heillä oli tuo liiankin luonnollinen ilme, joka on niillä, jotka sovittavat kulkunsa toisten mukaan, mutta eivät tahdo tulla huomatuksi.
— Olisikohan Ganimard pitemmällä kuin hän sanoikaan? mutisi Holmes, — tekeekö hän minusta pilkkaa?
Hänen teki mielensä lähestyä jotakuta noista neljästä miehestä puhellakseen hänen kanssaan. Mutta lähestyttäessä bulevardia tuli tungos yhä taajemmaksi, hän pelkäsi kadottavansa Lupinin näkyvistä ja kiirehti kulkuaan. Hän kääntyi Heldeskadun kulmasta juuri sillä hetkellä kun Lupin nousi unkarilaisen ravintolan portaita ylös. Ravintolan ovi oli auki siten että Holmes, istuessaan bulevardipenkillä kadun toisella puolella näki hänen istahtavan komeasti katettuun, kukilla koristettuun pöytään, jonka ympärillä jo oli kolme hännystakkipukuista herraa ja kaksi hienosti pukeutunutta naista, jotka ottivat hänet erinomaisen ystävällisesti vastaan.
Sherlock etsi silmillään noita neljää miestä ja näki heidät erillään toisistaan keskellä väkijoukkoa, joka kuunteli viereisen kahvilan mustalaisorkesteria. Kummallista kyllä he eivät näyttäneet pitävän silmällä Arsène Lupinia vaan paljon enemmän ympärillään olevaa joukkoa.
Äkkiä eräs heistä otti taskustaan savukkeen ja pyysi tulta herralta, jolla oli pitkä takki ja silkkihattu. Herra ojensi sikarinsa, ja Holmes oli huomaavinaan heidän puhelevan kauemmin kuin mitä tarvittiin savukkeen sytyttämiseen. Sitten tuo herra nousi portaita ylös ja vilkaisi ravintolaan. Huomattuaan Lupinin hän lähestyi, puheli hetkisen hänen kanssaan, valitsi sitten itselleen viereisen pöydän ja Holmes huomasi että hän ei ollut kukaan muu kuin tuo hieno herra Henri-Martin-puistokadulta.
Silloin hän ymmärsi kaiken. Arsène Lupinia pidettiin silmällä ja nuo miehet kuuluivat hänen joukkoonsa! Nuo miehet valvoivat hänen turvallisuuttaan, olivat hänen henkivartionsa, hänen turvajoukkonsa. Kaikkialla missä heidän herransa oli vaaran alaisena, olivat hänen rikostoverinsa varoittamassa ja puolustamassa häntä. Nuo neljä miestä olivat hänen liittolaisiaan! Liittolainen oli myös tuo pitkätakkinen herra!
Englantilainen värisi. Onnistuisiko hänen koskaan päästä käsiksi tuohon täydellisesti turvattuun olentoon? Mikä rajaton valta olikaan tuollaisella joukolla, jolla oli sellainen johtaja!
Hän repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti lyijykynällä muutaman sanan sille, pisti sen kirjekuoreen, ja sanoi viisitoistavuotiaalle penkillä lojuvalle katupojalle:
— Kuule, poika, ota ajuri ja vie tämä kirje sveitsiläisen ravintolan kassanhoitajalle, Chatelet-torin varrella. Ja sukkelaan…
Hän pisti viisi frangia pojan käteen. Poika katosi.
Kului puoli tuntia. Tungos oli tullut yhä suuremmaksi, ja Holmes näki vain aika ajoin Lupinin kätyrit. Mutta joku kosketti häntä, ja ääni kuiskasi hänen korvaansa:
— No niin! Mitä on tapahtunut, herra Holmes?
— Tekö se olette, herra Ganimard?
— Minä, sain teidän kirjeenne ravintolaan. Mitä on tapahtunut?
— Hän on täällä.
— Mitä sanottekaan?
— Tuolla, ravintolan perällä, kumartukaa hiukan oikealle. Näettekö hänet?
— En.
— Hän kaataa samppanjaa naapurilleen.
— Eihän se ole hän.
— Se on hän.
— Minä vakuutan teille. Mutta… Hän voi todellakin olla. Senkin lurjus, kuinka hän muistuttaa itseään! mutisi Ganimard ymmällään.
— Ja nuo toiset, ovatko ne kätyreitä?
— Eivät, hänen naapurinsa on lady Gliveden, toinen on herttuatar de
Cleath, ja vastapäätä istuu Espanjan Lontoon-lähettiläs.
Ganimard astui askeleen, Sherlock pidätti häntä.
— Ei ajattelemattomuuksia! Te olette yksin.
— Niin on hänkin.
— Ei, bulevardilla on miehiä, jotka muodostavat hänen henkivartionsa. Lukuunottamatta ravintolan sisällä tuota herraa…
— Mutta kun minä tartun Arsène Lupinia niskaan ja huudan ääneen hänen nimensä, niin koko sali on minun puolellani, kaikki palvelijat.
— Parempia olisivat poliisit.
— Se avaisi heti Arsène Lupinin ystävien silmät. Ei, herra Holmes, meillä ei ole valinnan varaa.
Hän oli oikeassa, Holmes ymmärsi sen. Parasta oli koettaa onneaan ja käyttää hyväkseen suotuisaa tilaisuutta. Hän neuvoi vain Ganimardille:
— Koettakaa vain toimia niin, että teidät tunnetaan mahdollisimman myöhään.
Hän itse pujahti sanomalehtimyymälän taakse pitäen koko ajan silmällä Arsène Lupinia, joka ravintolassa kumartui hymyillen naapurinsa puoleen.
Tarkastaja astui kadun poikki kädet taskuissa kuin ainakin mies, joka kulkee suoraan tietään. Mutta heti vastaiselle katukäytävälle päästyään hän teki nopean käännöksen ja syöksyi portaita ylös.
Kuului kimeä vihellys. Ganimard töytäisi hovimestaria, joka äkkiä astui keskelle ovea ja vihaisena työnsi hänet pois ikään kuin olisi kysymys ollut tungettelijasta, jonka huono vaatetus saattaisi loukata ravintolan loistoa. Ganimard horjahti. Samassa pitkätakkinen herra lähti ulos. Hän asettui puolustamaan Ganimardia ja molemmat, hovimestari ja hän, riitelivät kiivaasti, molemmat pidellen Ganimardista, toinen pidättäen häntä ja toinen työntäen pois, ja sillä tavoin, että kaikista ponnistuksistaan ja raivoisasta vastustuksestaan huolimatta onneton Ganimard tuli työnnetyksi aivan portaiden alapäähän asti.
Heti syntyi väentungos. Kaksi poliisia kuultuaan mellakan koetti tunkeutua joukon läpi, mutta ihmeellistä kyllä he eivät päässeet eteenpäin, toisten olkapäät painoivat heitä ja toisten selät olivat tiellä.
Ja äkkiä aivan kuin ihmeen kautta oli tie vapaa! Hovimestari huomaten erehtyneensä pyyteli tuhannesti anteeksi, pitkätakkinen lakkasi puolustamasta Ganimardia, joukko hajaantui, poliisit pääsivät perille, Ganimard syöksyi pöydän luo, jonka ääressä oli ollut kuusi henkilöä. Viisi oli enää jäljellä! Hän katseli ympärilleen, muuta tietä ei päässyt kadulle kuin pääovesta.
— Missä on se herra, joka istui tällä paikalla, hän huusi hämmästyneille pöytävieraille. — Niin, teitä oli kuusi! Missä on kuudes?
— Herra Destro?
— Ei, vaan Arsène Lupin?
Eräs palvelija lähestyi:
— Se herra meni yläkertaan.
Ganimard riensi sinne. Yläkerrassa oli eri saleja ja sieltä päästiin eri portaita myöten bulevardille!
— Hyvä on nyt häntä etsiä, huokasi Ganimard, — hän on jo kaukana!
* * * * *
Hän ei ollut kovinkaan kaukana, korkeintaan parin sadan metrin päässä, Madeleine-Bastillen bussissa, joka rauhallisesti vieri eteenpäin kolmen hevosen vetämänä, kulki Ooppera-torin yli ja poikkesi Capunices-bulevardille. Hevosbussin sillalla seisoi kaksi kookasta huopahattuista miestä. Katolla aivan portaiden vieressä, torkkui pikkuinen ukko: Sherlock Holmes.
Ja pään heiluessa vaunun keikunnan mukaan englantilainen puheli itsekseen:
— Jos kunnon Watson nyt näkisi minut, niin kuinka ylpeä hän olisikaan työtoveristaan! Olihan helppoa arvata, että vihellyksen kaikuessa taistelu oli menetetty, ja että viisainta oli pitää silmällä ravintolan ympäristöä. Mutta totta puhuen, elämä on jännittävä kun on tuon miehen kanssa tekemisissä!
Pääteasemalla Sherlock kumartui alaspäin, näki Arsène Lupinin kulkevan henkivartioittensa ohitse ja kuuli hänen mutisevan: — L'Etoileen.
— L'Etoile-torilla siis tavataan. Kyllä minä tiedän. Antaa hänen ajaa tuolla vuokra-autolla matkoihinsa ja seuratkaamme ajurin vaunuissa noita molempia kätyreitä.
Molemmat kätyrit lähtivät jalan, saapuivat aivan oikein L'Etoile-torille ja soittivat erään kapeapäätyisen talon ovikelloa, Chalgrin-kadun varrella, numerossa 40. Tämä tavallisesti autio katu kun muodostaa kulmauksen, niin Holmes saattoi piiloutua erään nurkan taakse.
Toinen alakerran ikkunoista aukeni, huopahattuinen mies sulki ikkunaluukut. Luukkujen yläreunasta tunkeutui valo heijastuen seinään.
Kymmenen minuutin päästä soitti eräs herra talon ovikelloa, vähän ajan päästä toinen. Ja lopulta pysähtyi auto, josta Holmes näki kahden henkilön astuvan ulos: Arsène Lupinin ja viittaan ja tiheään harsoon verhotun naisen.
— Vaaleatukkainen nainen epäilemättä, ajatteli Holmes, ajoneuvojen poistuessa.
Hän odotti hetkisen, lähestyi taloa, kiipesi ikkunalaudalle ja nousten varpailleen hän voi yläosasta vilkaista huoneeseen.
Arsène Lupin nojautui uuniin ja puhui kiihkeästi. Toiset seisoivat hänen edessään kuunnellen tarkkaavasti. Heidän joukostaan tunsi Holmes pitkätakkisen herran ja oli tuntevinaan ravintolan hovimestarin. Vaaleatukkainen nainen istui selin ikkunaan nojatuolissa.
He pitävät neuvottelua, hän ajatteli. Tämän illan tapaukset ovat tehneet heidät levottomiksi ja he huomaavat hyväksi neuvotella. Jospa saisi heidät kaikki käsiinsä yhdellä kertaa!
Kun eräs liittolaisista liikahti, hän hyppäsi maahan ja piiloutui pimeään. Pitkätakkinen herra ja hovimestari poistuivat talosta. Heti ilmestyi valoa toiseen kerrokseen ja verhot laskettiin ikkunoiden eteen. Ja koko talo oli taas pimeä ylhäältä alas asti.
Lupin ja tuo nainen ovat jääneet alakertaan, ajatteli Sherlock. Nuo molemmat kätyrit asuvat toisessa kerroksessa.
* * * * *
Hän odotti liikkumatta osan yötä peläten Arsène Lupinin poistuvan poissaollessaan. Kello neljä hän näki kadun toisessa päässä kaksi poliisia, meni heidän luokseen, selitti heille asian ja uskoi talon vartioimisen heidän huostaansa.
Sitten hän meni Ganimardin asuntoon Pergolese-kadun varrelle, ja herätti hänet.
— Hän on taas käsissäni.
— Arsène Lupinko?
— Niin.
— Jos hän on yhtä hyvin käsissänne kuin äsken, niin viisainta on mennä levolle. Menkäämme kuitenkin komisarion luo.
He menivät Mesnil-kadun varrelle ja sieltä komisario Decointren asuntoon. Sitten kuuden miehen seurassa he palasivat Chalgrin-kadun varrelle.
— Mitä uutta? kysyi Holmes vahdissa olevilta poliiseilta.
— Ei mitään.
Päivä alkoi jo vaalentaa taivasta, kun ryhdyttyään kaikkiin varokeinoihin komisario soitti ovikelloa ja meni portinvartijan huonetta kohden. Pelästyen tästä äkillisestä tulosta ja aivan vavisten vastasi tämä nainen, ettei hänellä ollut vuokralaisia alakerrassa.
— Mitä, ei vuokralaisia! huudahti Ganimard.
— Ei, se kuuluu toisen kerroksen vuokralaisille, herroille Leroux.
He ovat kalustaneet sen maalaissukulaista varten.
— Erästä herraa ja naista varten?
— Niin.
— Jotka saapuivat eilisiltana heidän kanssaan?
— Ehkä, minä nukuin. Mutta en minä sitä usko, tässä on avain, he eivät ole pyytäneet sitä.
Tällä avaimella komisario avasi eteisen toisella puolella olevan oven. Alakerrassa ei ollut muuta kuin kaksi huonetta: ne olivat tyhjiä.
— Mahdotonta! huudahti Holmes, — minä näin heidät molemmat.
Komisario sanoi ivallisesti:
— Sitä en epäile, mutta he eivät ole enää täällä.
— Menkäämme toiseen kerrokseen. He ovat ehkä siellä.
— Toisessa kerroksessa asuvat herrat Leroux.
— Kyselkäämme herroilta Leroux.
He nousivat portaita ylös ja komisario soitti ovikelloa. Heidän soitettuaan toisen kerran eräs mies, joka oli toinen henkivartioston miehistä, ilmestyi paitahihasillaan ja äkäisenä.
— Mitä tämä mellakka tietää? Tällä tavoinko ihmisiä herätetään!
Mutta hän vaikeni hämillään:
— Jumala varjelkoon, enhän vain näe unta? Sehän on herra Decointre!
Ja tekin, herra Ganimard? Miten voin teitä auttaa?
Kuului kovaa naurua. Ganimard sai oikean naurunpuuskan ja vääntyi naama tulipunaisena aivan mutkalle.
— Tekö se olette, Leroux, hän hirnui! — Tämäpä on hullua, Leroux, Arsène Lupinin kätyri! Minä kuolen nauruun. Ja veljenne, Leroux, onko hän kotona?
— Edmont, oletko siellä? Herra Ganimard tulee vieraisiin…
Ilmestyi toinen mies, jonka näkeminen lisäsi Ganimardin hilpeyttä.
— Onko se mahdollista! Minä en olisi voinut tätä kuvitellakaan! Kylläpäs te, ystäväiseni, olette joutuneet kauniiseen soppaan. Kukapa olisi sitä arvannut! Kaikeksi onneksi vanha Ganimard valvoo ja hänellä on apunaan ystäviä jotka saapuvat kaukaa!
Ja kääntyen Holmesin puoleen hän esitteli:
— Poliisitarkastaja Victor Leroux, kaartin parhaita, Edmond Leroux, päävirkailija antropometrisessä laitoksessa…