KUUDESTOISTA LUKU
Böömin kuninkaitten paasi
Don Luis oli keskeyttänyt puheensa tähän alkulauseeseen, tunnustellakseen sen vaikutusta. Kapteeni Belval, joka tunsi ystävänsä, nauroi makeasti. Stéphane näytti yhä huolestuneelta. Kaikki-käy-hyvin ei ollut hievahtanut. Don Luis Perenna jatkoi:
— Myönnän heti alussa, hyvät naiset ja herrat, että määrittelin ajankohdan näin tarkoin oikeastaan vain ällistyttääkseni teitä. Itse asiassa voisin vuosisadoissakin ilmoittaa ainoastaan osapuilleen sen tapahtuman ajan, josta minulla on kunnia teille kertoa. Mutta niin paljon uskallan vakuuttaa, että se tapahtui eräässä eurooppalaisessa maassa, jota nykyisin nimitetään Böömiksi, juuri sillä kohtaa, missä nyt sijaitsee Joachimsthalin vähäinen tehdaskaupunki. Nämä määritelmät toivoakseni riittävät.
— No, mainitun päivän aamuna vallitsi suuri hälinä erään kelttiläisen kansanheimon keskuudessa, joka oli parisen vuosisataa sitten asettunut Tonavan rannikon ja Elben lähteiden välille Hercynischerwaldin metsäseutuun. Vaimojensa avustamina lopettivat soturit juuri telttain kokoonlaittamista, pyhien kirveitten, jousien ja nuolien, savi-, pronssi- ja vaskiastiain kasaamista ja hevosten ja härkien kuormittamista.
— Päälliköt hääräsivät kiireissään ja tarkkasivat pienimpiäkin yksityiskohtia. Ei ollut melua eikä epäjärjestystä. Lähdettiin aamulla varhain vaeltamaan muuatta Elben sivujokea, Egeriä, kohti, jonka varrelle saavuttiin iltahämärissä. Siellä odottivat venheet satakunnan parhaan, edeltäpäin lähetetyn soturin vartioimina. Yksi näistä aluksista kiinnitti huomiota kokonsa ja koristustensa runsauden vuoksi. Pitkä kellertävä vaate ulottui laidasta laitaan. Takatuhdolle nousi ylimmäisin päällikkö, sanoisimmeko kuningas, ja piti puheen, jonka esittämisellä en teitä vaivaa, koska en tahdo lyhentää omaani, mutta jonka sisältö oli lyhyesti seuraava: 'Heimo muutti muille maille välttääkseen lähiseudun kansakuntain ryöstönhalua. Aina on surullista jättää syntymäseutunsa. Mutta mitäpä se merkitsi heidän heimolleen, koska vietiin mukana arvokkain omaisuus, esi-isäin pyhä perintö, heitä suojeleva jumala, joka teki heistä pelottavia ja suuria suurimpain joukossa, sanalla sanoen kuninkaan hautaa peittävä Kivijumala.'
— Ja juhlallisella liikkeellä veti päällikköjen päällikkö syrjään keltaisen verhon, joka peitti laattamaista, noin kahta metriä pitkää ja metrin levyistä, rakeellista, tummanväristä, muutamin kiiltohilein välkkyvää graniittimöhkälettä.
— Mies- ja naisjoukko päästi äänekkään huudon, ja ojennetuin käsivarsin lankesivat kaikki vatsalleen, niin että nenä kosketti hiekkaa.
— Silloin ylimmäinen päällikkö tarttui graniittipaadella lojuvaan kallisarvoisella ponnella varustettuun valtikkaan ja heilutti sitä julistaen: 'Tätä kaikkivaltiasta sauvaa en laske kädestäni, ennenkuin ihmekivi on turvassa. Kaikkivaltias sauva on pulpahtanut esille Kivijumalasta. Siinäkin on taivaan tulta, joka antaa elämän tai kuoleman. Jos ihmekivi sulki esi-isäini haudat, niin kaikkivaltiasta sauvaa he eivät laskeneet kädestään vastoinkäymisten eikä voiton päivinä! Opastakoon meitä taivaan tuli! Valaiskoon meitä auringon jumala!' Ja hänen näin lausuttuaan lähti koko heimo liikkeelle.
Don Luis pysähtyi ja toisti tyytyväisenä: "Hänen näin lausuttuaan lähti keko heimo liikkeelle."
Patrice Belvalia tämä huvitti suuresti, ja hänen hilpeytensä tarttui Stéphaneenkin, jenka otsan rypyt alkoivat tasaantua. Mutta don Luis huomautti heille:
"Ei tämä ole naurun asia! Kaikki, mitä kerron, on varsin vakavaa. Tämä ei ole pikkulapsia varten keksittyä, jotka uskovat kujeita ja silmänkääntäjäin temppuja, vaan tositarina, jonka kaikki yksityiskohdat, kuten saatte nähdä, ovat selitettävissä täsmällisesti, luonnollisesti ja tavallaan tieteellisesti… Niin, tieteellisesti, en arastele käyttää sitä sanaa, hyvät naiset ja herrat… Olemme tieteen alueella, ja itse Vorskikin saa katua hilpeyttään ja epäuskoisuuttaan."
Toinen lasillinen vettä. Don Luis jatkoi.
— Viikko- ja kuukausimäärin seurasi heimo Elben virtaa, ja eräänä iltana se saapui täsmälleen puolikymmeneltä meren rannikolle seutuun, jossa myöhemmin asuivat friisiläiset. Se viipyi siellä viikkoja ja kuukausia, löytämättä tarpeellista turvaa; ja siksi se päätti lähteä uudelle vaellukselle.
— Tällä kertaa matkustettiin meritse. Kolmekymmentä alusta lähti ulapalle — huomatkaa, kolmekymmentä, mikä oli sama kuin heimoon kuuluvien perhekuntain luku, — ja viikko- ja kuukausimäärin he harhailivat rannikolta toiselle, asettuivat Skandinaaviaan ja sittemmin saksilaisten maahan, mutta heidät karkoitettiin, ja he lähtivät takaisin ja purjehtivat lisää. Ja sanon teille tosissani, että omituista, liikuttavaa ja suurenmoista näytelmää esitti tuo kiertävä heimo, joka laahasi mukanaan kuninkaittensa hautakiveä, etsien varmaa, luoksepääsemätöntä ja lopullista turvapaikkaa, jonne voisi epäjumalansa kätkeä, piilottaa sen vihollisten vainolta, harjoittaa siihen kohdistuvia uskonnollisia menojaan ja käyttää sitä oman mahtinsa vahvistamiseksi.
— Viimeinen väliasema oli Irlannissa, ja heidän asuttuaan puoli vuosisataa tai kenties koko vuosisadan Erinin viheriällä saarella ja sittenkun heidän tapansa kosketuksesta jo jonkun verran sivistyneiden kansakuntain kanssa olivat hiukan hienostuneet, vastaanotti suuren päällikön pojanpoika tai pojanpojanpoika, joka itsekin oli suuri päällikkö, erään naapurimaissa pitämistään lähettiläistä. Tämä tuli mannermaalta. Oli keksinyt oivallisen turvapaikan — melkein luoksepääsemättömän saaren, jota vartioi kolmekymmentä merestä kohoavaa kalliota ja kolmekymmentä graniittipatsasta.
— Kolmekymmentä! Oireellinen lukumäärä! Eikö siinä ollut havaittavissa salaperäisten jumalien kutsu? Nuo kolmekymmentä alusta työnnettiin vesille, ja retki alkoi.
— Se onnistui. Saari vallattiin väkirynnäköllä. Muitta mutkitta surmattiin alkuasukkaat. Heimo sijoittui sinne, ja Böömin kuninkaan hautapaasi pantiin paikoilleen… juuri sinne, missä se vielä tänään on, kuten olen Vorski-kaverille näyttänyt. Tässä on tarpeen pieni väliselostus ja muutamia perin tärkeitä historiallisia mietelmiä. Puhun lyhyesti.
Oppineen koulumestarin äänellä don Luis selitti:
— Sarekin saarella, samoin kuin koko Ranskassa ja Euroopan länsiosissa, oli jo tuhansia vuosia asunut ligureiksi nimitetty kansa, luolaihmisten välittömiä jälkeläisiä, jotka vielä olivat osittain säilyttäneet luolaihmisten elämäntavatkin. Nämä ligurit olivat kuitenkin mainioita rakentajia, jotka silokiven aikakaudella ja kenties saaden vaikutusta itämaiden sivistysmuodoista olivat pystyttäneet tavattomat graniittipatsaansa ja rakentaneet maanalaiset suunnattoman suuret hautakammionsa.
— Täältä keksi heimomme juuri sille sopivan järjestelmän maanalaisia luolia, jotka ihmisen uuttera käsi oli luonnon avustamana rakentanut, ja joukon erinomaisen kookkaita patsaita, jotka vaikuttivat kelttien salaperäiseen ja taikauskoiseen mielikuvitukseen.
— Näin siis ensimmäisen vaiheen eli vaelluskauden jälkeen alkaa Kivijumalalle levon aika ja samalla druidilaisten uskonnollisten menojen aikakausi. Sitä kesti tuhannesta tuhanteenviiteensataan vuoteen. Heimo suli yhteen naapuriheimojen kanssa ja eli luultavasti jonkun bretagnelaiskuninkaan suojeluksen alaisena. Mutta vähitellen oli johto siirtynyt päälliköiltä papeille, ja nämä papit, nimittäin druidit, saivat suuren arvovallan, joka seuraavien sukupolvien aikana yhä kasvoi. — Vakuutan, että he saivat voimansa tältä ihmeelliseltä kiveltä. Tosin he kyllä olivat kaikkien tunnustaman uskonnon pappeja ja gallialaisen nuorison kasvattajia (meidän keskemme sanoen, en epäile, että Mustainnumminen kammiot olivat luostarin tai pikemminkin jonkinlaisen druidiyliopiston suojia), tosin he noudattivat aikansa tapoja, johtivat ihmisuhreja, järjestivät mistelin, rautayrtin ja kaikkien taikakasvien keruun. Mutta ennen kaikkea he Sarekin saarella olivat elämää ja kuolemaa antavan Kivijumalan vartijoita ja haltijoita. Sijoitettuna maanalaisen uhrisalin kattoon se oli silloin epäilemättä ulkopuolelta nähtävissä, ja minulla on täysi syy uskoa, että Keijukaisten patsas, jonka näemme tässä, siihen aikaan kohosi Kukkakalmistoksi nimitetyltä paikalta ja suojasi Kivijumalaa. Siellä sairaat ja heikot ihmiset ja kituliaat lapset oikaisivat itsensä kivelle ja saivat terveytensä jälleen. Pyhällä paadella hedelmättömät naiset tulivat hedelmällisiksi, pyhällä paadella vanhukset tunsivat voimaansa elpyvän.
— Minun mielestäni se vallitsee Bretagnen kaikkea tarinoihin punottua ja sadunomaista menneisyyttä. Se on keskusta, josta kaikki taikausko, kaikki usko, kaikki levottomuus ja kaikki toivomukset säteilevät. Siitä tai ylimmäisen druidin heiluttamasta taikavaltikasta, joka hänen tahtonsa mukaan poltti lihan tai paransi haavat, saavat välittömästi alkunsa kaikki somat jutut pyöreän pöydän ritareista tai poppamies Merlinistä. Se on kaikkien usvien pohjalla, kaikkien vertauskuvain ytimenä. Se on salaperäisyys ja kirkkaus, suuri arvoitus ja suuri selitys…
Don Luis oli lausunut nämä viime sanat ikäänkuin haltioituneena. Hän hymyili.
— Älä tulistu, Vorski. Säästäkäämme innostuksemme, kunnes kuulemme kertomuksen sinun rikoksistasi. Nyt olemme druidien aikakauden loistokohdassa. Sitä aikaa jatkui kyllä druidien jälkeenkin, koska heidän hävittyään näyttämöltä poppamiehet ja ennustajat kauan käyttivät hyväkseen tätä ihmekiveä. Ja näin saavumme vähitellen kolmanteen vaiheeseen, nimittäin uskonnolliselle kaudelle, todenmukaisesti kaiken sen — pyhiinvaellusten, muistojuhlien ja muun — asteettaiseen riutumiseen, mikä ennen oli ollut Sarekin rikkautena.
— Kirkko ei tosiaankaan voinut mukautua tähän törkeään epäjumalanpalvelukseen. Siitä asti, kun se voimistui, sen täytyi taistella graniittiimöhkälettä vastaan, joka veti puoleensa niin paljon uskovaisia ja jatkoi moista kamalaa oppia. Taistelu oli epätasainen, menneisyys jäi tappiolle. Patsas tuotiin tänne, missä nyt olemme, Böömin kuninkaitten paasi peitettiin maakerroksella ja ristiinnaulitun Kristuksen kuva kohosi itse tuolta pyhyyttäloukkaavien ihmeitten paikalta.
— Ja sen alapuolella uinui kaikki unohdettuna!
— Käsittäkäämme asia oikein. Unohduksissa olivat juhlamenot ja kaikki se, mikä oli hävinneen uskonnon historiaa. Mutta Kivijumala ei ollut unohtunut. Enää ei tiedetty, missä se oli. Lopulta ei tiedetty, mitä se olikaan. Mutta silti ei lakattu siitä puhumasta ja uskomasta, että jokin Kivijumalaksi nimitetty esine oli olemassa. Suusta suuhun, sukupolvesta toiseen siirtyivät nämä sadunomaiset ja kauheat kertomukset, jotka yhä enemmän poikkesivat totuudesta muuttuen sitäpaitsi yhä hämärämmäksi ja pelottavammaksi taruksi, mutta säilyttäen ihmisten mielikuvituksessa muiston Kivijumalasta ja varsinkin sen nimen.
— Kun tämä ajatus niin itsepintaisesti säilyi ihmisten muistissa ja maan aikakirjat yhä kertoivat asiasta, niin oli luonnollista, että aina silloin tällöin joku utelias koetti selvittää tätä ihmeellistä totuutta. Kaksi tällaista uteliasta, veli Thomas, joka kuului benediktiinien munkkikuntaan ja eli viidennentoista vuosisadan lopulla, ja ukko Maguennoc meidän päivinämme, ovat näytelleet tärkeätä osaa. Veli Thomas on runoilija ja välittäjä, perin kehno runoilija säkeistään päättäen, mutta yksinkertainen ja jokseenkin taitava värittäjä, ja hän on jättänyt jälkeensä eräänlaisen messukirjan ja laulaa siinä oleskelustaan Sarekin luostarissa. Hän on piirtänyt saaren kolmekymmentä patsasta, ja tekeleensä hän on varustanut pienillä pätkäsillä, hartailla lainauksilla ja Nostradamuksen maallisilla ennustuksilla. Ukko Maguennoc löysi tuon messukirjan, ja siinä on se kuuluisa sivu, jolle on piirretty neljä ristille ripustettua naista ja kirjoitettu Sarekiin kohdistuva ennustus. Sen kirjan minäkin keksin viime yönä Maguennocin huoneesta ja olen sitä tutkinut.
— Eriskummainen henkilö se Maguennoc oli, muinaisten loihtijain pojanpoikain kuopus, jonka todella aavistelen useammin kuin kerran näytelleen aaveiden osaa. Olkaa varmat, että valkoviittainen druidi, jonka ihmiset väittivät nähneensä uudenkuun kuudentena päivänä misteliä korjaamassa, ei ollut kukaan muu kuin Miguennoc. Hänkin tunsi hyvät reseptit ja lääkeyrtit ja tiesi, kuinka maata oli muokattava ja höystettävä, jotta se kasvaisi tavattoman suuria kukkasia. Yksi seikka on varma: hän oli penkonut hautakammioissa ja uhrisalissa, kähveltänyt valtikan ponteen suljetun taikakiven ja kulki noissa kammioissa aukon kautta, josta juuri tungimme ulos ja saavuimme hyökkäysportille vievän polun keskikohdalle. Joka kerta täytyi hänen asettaa takaisin hiekka- ja mukulakivistä kyhätty suojus. Hänpä oli herra d'Hergemontillekin antanut messukirjan lehden. Mutta oliko hän ilmoittanut viimeisten tutkimustensa tulokset? Ja mitä herra d'Hergemont oikeastaan tiesi? Se merkitsee vähän. Nyt esiintyy toinen henkilö, joka on seikkailun sieluna ja kiinnittää itseensä kaiken huomion, kaitselmuksen valtuuttama lähettiläs, joka on määrätty ratkaisemaan vuosisatain arvoituksen, panemaan täytäntöön salaperäisten voimien käskyt ja anastamaan Kivijumalan… Se mies on nimeltään Vorski.
Don Luis nielaisi kolmannen vesilasinsa ja viitaten kätyrille virkkoi:
"Annahan, Otto, hänelle sentään juotavaa, jos häntä janottaa. Onko sinun jano, Vorski?"
Puuhunsa köytetty Vorski näytti uupuneelta, voimatta enää vähääkään rimpuilla. Stéphane ja Patrice sekaantuivat taas asiaan, peläten liian nopeaa ratkaisua.
"Älkää suotta, ei hätää mitään", huudahti don Luis, "hän on kyllin tukeva ja kestää siihen asti, kunnes ehdin lopettaa esitelmäni, vaikkapa vain uteliaisuudesta. Eikö niin, Vorski, olethan sinä kiihkeän utelias?"
"Varas, murhaaja!" änkytti onneton.
"Sama se! Sinä siis kieltäydyt ilmoittamasta Françoisin olinpaikkaa?"
"Murhaaja… rosvo…"
"Jää sitten siihen, veikkoseni. Niinkuin tahdot. Hiukkanen kärsimystä on erittäin edullista terveydelle. Ja olethan sinä tuottanut niin paljon kärsimystä muille, vanha lurjus!"
Don Luis lausui nämä sanat kovalla äänensävyllä ja vihaisesti korostaen, mikä oli odottamatonta tässä miehessä, joka jo oli nähnyt niin paljon ilkitöitä ja taistellut niin monia rikollisia vastaan. Mutta eikö tämä rikos ollutkin aivan suunnaton?
Hän jatkoi:
— On kulunut noin kolmekymmentäviisi vuotta siitä, kun hyvin kaunis nainen, joka tuli Böömistä, mutta oli unkarilaista alkuperää, saavutti Baijerin järvien partailla vilisevissä rantakaupungeissa nopean maineen ennustajattarena, korteista katsojana, kädestä povaajana, velhona ja meediumina. Hän kiinnitti itseensä kuningas Ludvig II:n, Wagnerin ystävän, Bayreuthin rakennuttajan, huomion. Mainittu eriskummaisista päähänpistoistaan kuuluisa kruunupää oli mielipuoli. Suhde mielenvikaisen ja ennustajattaren välillä kesti muutamia vuosia, levoton, raju suhde, joka vähän väliä keskeytyi kuninkaan oikuista ja päättyi surullisesti salaperäisenä iltana, jolloin Ludvig II syöksyi veneestään Starnbergin järveen. Oliko se todellakin, kuten virallisessa selostuksessa sanotaan, hulluuden kohtaus, itsemurha, vai oliko se rikos, kuten on väitetty? Ja miksi tehtiin itsemurha? Tai miksi rikos? Niihin kysymyksiin ei saada koskaan vastausta. Mutta varma tosiasia on, että böömitär oli Ludvig II:n mukana järvellä ja että hänet seuraavana aamuna karkoitettiin, häneltä riistettiin hänen jalokivensä ja arvopaperinsa ja hänet saatettiin rajalle.
— Tuosta rakkausseikkailusta hänelle oli syntynyt poika, pikku hirviö, silloin nelivuotias, nimeltä Alexis Vorski. Tämä vintiö kasvoi äitinsä hoidossa lähellä Joachimsthalin pikkukaupunkia Böömissä, ja myöhemmin äiti opetti hänelle kaikki valveellisen hypnotisoimisen, selkeänäköisyyden ja noituuden temput. Luonteeltaan tavattoman rajuna, mutta järjen puolesta perin heikkona hän oli valekuvitelmien ja painajaisunelmien uhri, uskoi taikuuteen, ennustuksiin, uniin ja salaisiin voimiin, piti taruja tosihistoriana ja valheita varmoina asioina. Varsinkin oli eräs vuoriston taruista tehnyt häneen valtavan vaikutuksen: siinä kerrottiin pahojenhenkien kerran menneinä aikoina varastaman kiven satumaisesta voimasta, ja sen kiven toisi muka jonkun kuninkaan poika takaisin. Talonpojat näyttivät vielä sen jättämää tyhjää koloa kukkulan rinteellä.
— 'Sinä olet se kuninkaanpoika', sanoi äiti Vorskille. 'Ja jos keksit varastetun kiven, niin vältät sinua uhkaavan tikarin ja pääset itse kuninkaaksi.'
— Tämä mieletön ennustus ja toinen yhtä järjetön, jolla böömitär ilmoitti, että hänen poikansa puoliso kuolisi ristillä ja hän itse ystävän käden kautta, tehosivat kaikkein enimmin Vorskiin, sittenkun kohtalokas hetki oli tullut. Ja minä tulen heti tähän ennustettuun hetkeen, enempää puhumatta siitä, mikä meille kaikille kolmelle selvisi eilisistä ja viimeöisistä keskusteluistamme tai mitä muuten olemme voineet kokoon sommitella. Mitäpä hyödyttäisikään yksityiskohtaisesti toistaa tarinaa, jonka te, Stéphane, luolakammiossanne kerroitte Véronique d'Hergemontille? Mitäpä hyödyttäisi selitellä teille, Patrice, sinulle, Vorski, ja sinulle, Kaikki-käy-hyvin, tapauksia, jotka te kaikki tunnette, asioita sellaisia, kuin sinun avioliittoasi, Vorski — pikemminkin kahta avioliittoasi, ensiksi Elfriden ja sitten Véronique d'Hergemontin kanssa — selostaa, kuinka isoisä kaappasi Françoisin, puhua Véroniquen katoamisesta ja kaikista ponnistuksistasi hänen löytämisekseen, käytöksestäsi sodan aikana ja elämästäsi keskitysleireissä? Ne ovat pelkkiä pikkuseikkoja nyt esiintyvien tapausten rinnalla. Olemme valaisseet Kivijumalan historiaa. Nyt kehitämme sen uudenaikaisen seikkailun, jonka sinä, Vorski, olet kutonut Kivijumalan ympärille.
— Asian alku on tällainen: Vorski on suljettuna keskitysleiriin Pontivyn lähellä Bretagnen sydämessä. Hän ei nimitä itseään enää Vorskiksi, vaan Lauterbachiksi. Viittätoista kuukautta aikaisemmin, ensimmäisen karkaamisensa jälkeen, sillä hetkellä, jolloin sotaoikeus olisi tuominnut hänet kuolemaan vakoilusta, hän pääsi pakoon, eleli Fontainebleaun metsässä, tapasi erään vanhoja palvelijoitaan, nimeltä Lauterbach, saksalaisen ja pakolaisen, kuten hän itsekin oli, tappoi hänet, puki omat vaatteensa hänen ylleen ja naamioitsi hänet niin, että hän näytti Vorskilta. Sotaoikeus saatiin petetyksi, ja vale-Vorski haudattiin Fontainebleauhon. Oikea Vorski taas otettiin kiinni onnettomuudekseen toistamiseen, tällä kertaa uudella nimellään Lauterbachina ja suljettiin Pontivyn leiriin.
— Se riittää Vorskista. Elfride taas, hänen ensimmäinen vaimonsa ja kammottava osallinen kaikkiin hänen rikoksiinsa (minulla on muutamia yksityiskohtaisia tietoja heidän yhteisestä menneisyydestään, mutta ne ovat jokseenkin merkityksettömiä, ja pidän tarpeettomana niitä mainita), Elfride, sanon, hänen rikostoverinsa, lymyili heidän poikansa Reinholdin kanssa Sarekin luolissa. Vorski oli jättänyt hänet tänne määräten hänet vakoilemaan herra d'Hergemontia, jotta hän sitä tietä ehkä veisi saada selkoa Véroniquen olinpaikasta. Viheliäisen naisen vaikuttimia en tunne. Sokeata rakkautta ja pelkoa Vorskia kohtaan, rikollista vaistoa vai vihaako kilpailijatarta kohtaan, joka oli hänet syrjäyttänyt? Vähät siitä! Hän on kärsinyt mitä kamalimman rangaistuksen. Puhukaamme vain siitä osasta, jota hän on esittänyt, yrittämättä käsittää, kuinka hän rohkeni elää kolme vuotta maan alla, lähtien kätköstään vain öisin, varastellen ruokaa itselleen ja pojalleen ja odottaen kärsivällisesti sitä päivää, jolloin voisi palvella herraansa ja mestariansa ja pelastaa hänet.
— Myöskään en tunne sitä tapausten sarjaa, joka salli hänen ryhtyä toimimaan, enkä myöskään, millä tavoin Vorski ja Elfride voivat antaa tietoja toisilleen. Mutta mitä varmimmin tiedän, että Vorskin ensimmäinen vaimo kauan ja huolellisesti valmisteli hänen karkaamistansa. Asia järjestettiin pienimpiä yksityiskohtia myöten. Kaikkiin varokeinoihin ryhdyttiin. Viime vuoden syyskuun neljäntenätoista päivänä Vorski karkasi ottaen mukaansa kaksi apuria, joihin oli vankeutensa aikana tutustunut ja jotka hän niin sanoakseni oli pestannut palvelukseensa: ne ovat nimeltään Otto ja Konrad.
— Helppo matka. Joka tienristeyksessä vasama järjestysnumeroineen ja sen yläpuolella nimikirjaimet: V.d'H. (varmaankin Vorskin valitsemat) suuntaa osoittamassa. Sinne tänne oli kätketty ruokavaroja, milloin autioon mökkiin, milloin kiven alle, milloin heinärukoon. Oli matkustettava Guémenén, Faouëtin ja Rospordenin kautta ja saavuttava Beg-Meilin rannikolle.
— Sinne saapuivat Elfride ja Reinhold yöllä noutamaan kolmea pakolaista Honorinen moottoriveneellä ja veivät heidät Mustainnummien druidilaisluolille. He astuivat maakammioihin. Asunnot olivat valmiit ja, kuten olette nähneet, riittävän mukavat. Talvi kului, ja päivä päivältä hahmottui Vorskin vielä varsin hämärä suunnitelma yhä selväpiirteisemmäksi.
— Omituista kyllä, hän ei ollut Sarekissa ensimmäistä kertaa oleskellessaan ennen sotaa kuullut puhuttavan saaren salaisuudesta. Pontivyhyn lähettämissään kirjeissä Elfride kertoi hänelle Kivijumalan tarinan. Voitte kuvitella minkälaisen vaikutuksen moinen ilmoitus teki Vorskin tapaiseen mieheen. Eikö Kivijumala ollut hänen kotimaansa povesta varastettu ihmekivi, joka kuninkaanpojan piti löytää ja joka sitten antaisi tälle vallan ja valtakunnan? Kaikki, mitä hän myöhemmin kuuli, varmensi tätä hänen vakaumustansa.
— Mutta suuri tapaus, joka ennen kaikkea vaikutti häneen Sarekin maaholveissa piileskellessä, oli veli Thomasin ennustuksen löytö viime kuussa. Tuosta ennustuksesta oli jo levinnyt muruja oikealle ja vasemmalle, joita hän oli voinut keräillä iltaisin seisoskellessaan mökkien ikkunain alla tai riihien katoilla kuunnellessaan talonpoikain haasteluja. Ikimuistoisista ajoista on Sarekissa aina pelätty kauheita tapauksia, jotka johtuisivat kätketyn kiven löytämisestä ja häviämisestä. Aina on myöskin puhuttu haaksirikoista ja ristiinnaulituista naisista. Ja olihan Vorskilla tiedossa Keijukaisten patsaan kirjoitus… kolmellekymmenelle arkulle kolmekymmentä ruumista, neljä naista ristillä, elämän tai kuoleman antava Kivijumala? Oli siis monta yhteensattumaa järkyttämässä hänenlaisensa miehen heikkoa tajuntaa!
— Mutta itse ennustuksessa, jonka Maguennoc löysi väritetystä messukirjasta, siinä vasta oli asiain varsinainen ydin. Muistakaamme, että Maguennoc oli riuhtaissut irti tuon kuuluisan sivun ja että herra d'Hergemont, joka mielellään piirsi, oli sen moneen kertaan jäljentänyt, tahtomattaan antaen päähenkilölle tyttärensä Véroniquen kasvot. Vorski sai nähdä itse alkuperäisen ja yhden noista jäljennöksistä eräänä yönä, kun tapasi Maguennocin niitä katselemassa lamppunsa valossa. Varjossa hän ehti heti lyijykynällä töhertää muistivihkoonsa tämän arvaamattoman kalliin asiakirjan viisitoista säettä. Nyt hän tiesi kaikki ja käsitti kaikki. Häikäisevä kirkkaus sokaisi hänet. Kaikki hajalliset ainekset kerääntyivät yhteen vankaksi ja tiiviiksi totuudeksi. Mikään epäily ei ollut mahdollinen: tämä ennustus koski häntä! Hänet oli määrätty sen toteuttajaksi!
— Toistan vieläkin: siinä on kaikki. Siitä hetkestä alkaen valaisi majakka Vorskin väylää. Hänellä oli kädessään Ariadnen rihma. Tuo ennustus oli hänelle kohtalon peruuttamaton sana. Se oli yksi lakitauluista. Se oli hänen raamattunsa. Ja kuinka typeriä, kuinka äärettömän ääliömäisiä sentään ovatkaan nuo umpimähkään piirretyt, pelkän loppusoinnun vuoksi sepitetyt säkeet! Ainoassakaan lauseessa ei ole mitään innoituksen leimaa! Ei älyn tuikahdusta! Ei merkkiäkään edes siitä pyhästä hulluudesta, joka vavahutti Delphoin ennustavaa papitarta tai synnytti jonkun Jeremiaan tai Hezekielin hourenäyt! Ei mitään. Tavuja, loppusointuja. Tyhjääkin tyhjempää. Mutta se oli kylliksi valaisemaan tuota lempeätä Vorskia ja sytyttämään hänessä opetuslapsen innostuksen.
— Stéphane, Patrice, kuunnelkaa veli Thomasin ennustusta! Kymmenelle eri taskukirjansa sivulle on ylikonna sen piirtänyt kantaakseen sitä kymmenkertaisena ihoaan vasten ja syövyttääkseen sen sielunsa pohjaan. Tässä on yksi niistä lehtisistä. Stéphane, Patrice, kuunnelkaa! Kuuntele, uskollinen Otto! Ja sinä itse, Vorski, kuuntelehan viimeistä kertaa veli Thomasin loppusointuja. Minä luen:
"Saarella Sarkin vuonna seitsemäntoista
Meri, murhaajat, Tuoni uhreja niittää,
Myrkkyä tihkuvi vihan vasamoista.
Ruumiita (neljä naista ristillä noista)
Kolmellekymmenelle arkulle riittää.
Äidin eess' Aapeli Kainin on lyönnä
Kylmäksi. Vaimonsa isä taas surmaa,
Kiduttain teloittaa kesäkuun yönä;
Kohtalon ruoskana tuhoa ja turmaa
Levittää teutoniprinssin on työnä.
Jyrähdys! Tulenleimu maata ja rantaa,
Valaisee. Pyhätöstä aartehen tietyn
Urhokas ritari esille kantaa,
Aartehen Pohjolan villeillä viedyn:
Kivijumala kuoleman tai elämän antaa."
Don Luis Perenna oli aloittanut lukemisensa mahtipontisella äänellä, tuoden hyvin esille sanojen typeryyden ja loppusointujen mitättömyyden. Hän lopetti sen kumeasti, ja sanojen kaiku haihtui tuskallisesti väräjävään hiljaisuuteen. Koko seikkailu esiintyi kaikessa kauheudessaan.
Hän jatkoi:
— Käsitätte kai hyvin tapausten ketjun? Te, Stéphane, joka olitte yksi uhreista ja olette tuntenut tai tunnette toiset uhrit? Tekin, Patrice? Viidennellätoista vuosisadalla sattuu munkki-poloinen, jolla oli sairaloinen mielikuvitus ja jonka aivoissa tanssivat hornan hourekuvat, purkamaan hullut haaveensa ennustukseen, jota me nimittäisimme painajaisuneksi, sellaiseen, joka ei lepää minkäänlaisella vakavalla pohjalla, jonka jokainen yksityiskohta riippuu loppusoinnusta tai säkeen jaosta ja jolla ei varmaankaan runoniekan itsensä mielestä ja todellisuuden kannalta ollut enemmän arvoa kuin jos hän olisi umpimähkään pudistellut sanoja pussistaan. Kivijumalan tarina, perinnäissadut ja legendat, mikään ei hänelle anna pienintäkään ainehistoa ennustukseensa. Sen hän sepitteli vain omasta päästänsä, mitään pahaa tarkoittamatta ja vain pistääkseen jonkinlaisen tekstin perin huolellisesti välittämänsä pirullisen piirroksen oheen. Ja hän on työhönsä niin tyytyväinen, että vaivautuu jollakin teräaseella kaivertamaan siitä muutaman säkeen Keijukaisten patsaan kivimöhkäleeseen.
— Nyt neljä vuosisataa myöhemmin osuu tämä ennustussivu rikosten riivaaman, suuriluuloisen ja hullun ihmishirviön käsiin. Mitä tuo ylikonna siinä näkee? Lystikästä ja lapsellista mielikuvitustako? Tyhjänpäiväisen sepustuksenko? Ei suinkaan. Hän näkee siinä perin tärkeän asiakirjan, joka on ihmeellistä alkuperää. Se on vanha ja uusi testamentti, joka säätää ja selittää Sarekin lain! Se on Kivijumalan evankeliumi. Ja tämä evankeliumi määrää hänet, Vorskin, suurhunnin, valittuna messiaana panemaan täytäntöön kaitselmuksen käskyt.
— Vorskista siinä ei ole mitään erehdyksen mahdollisuutta. Tosin toimitus miellyttää häntä, koska on puhe aarteen ja vallan varastamisesta. Mutta se kysymys on toisarvoinen. Hän tottelee ennen kaikkea sellaisen henkilön salaperäistä innoitusta, joka luulee olevansa valittu ase ja kerskuu tottelevansa ylempiä voimia. Ja velvollisuutensa sitoo Vorski sananmukaisesti veli Thomasin ennustukseen. Thomas-munkki sanoo aivan selvästi, mitä on tehtävä, ja mainitsee hänet, Vorskin, mitä vääjäämättömimmin sallimuksen miehenä. Eikö hän ole kuninkaan poika, 'teutonilainen prinssi'? Eikö hän ole kotoisin maasta, jossa Kivijumala varastettiin 'pohjolan villeiltä'? Eikö hänellä ole vaimokin, jonka tietäjänaisten ennustukset ovat määränneet ristinkuolemaan? Eikö hänellä ole kaksi poikaa, toinen lempeä ja herttainen kuin Abel, toinen kovasydäminen, häijy ja hillitön kuin Kain?
— Nämä todistukset ovat hänelle kylliksi. Nyt hänellä on taskussaan kasku ryhtyä toimeen ja matkakartta. Jumalat ovat osoittaneet hänelle varman päämäärän, jota kohti hänen on pyrittävä. Ja hän pyrkii. Hänen tiellään on kyllä muutamia eläviä ihmisiä. Sitä parempi. Sehän kuuluu ohjelmaan. Sillä hetkellä, kun kaikki nuo elävät ihmiset ovat surmatut, ja surmatut veli Thomasin mainitsemalla tavalla, on työ tehtynä, Kivijumala luovutetaan, ja Vorski, kohtalon välikappale, kruunataan kuninkaaksi. Käärikäämme siis hihamme, tarttukaamme oivalliseen teurastuspuukkoomme ja käykäämme työhön! Vorski ryhtyy elävässä elämässä toteuttamaan veli Thomasin hourekuvia!