VIIDESTOISTA LUKU
Maanalaisten uhrien sali
Vorski ei ollut koskaan pelännyt, ja kenties hänen pakonsakin syynä oli jotakin muuta kuin todellisen pelon tunne. Mutta hän ei enää tiennyt, mitä tehdä. Hänen säikähtyneissä aivoissaan temmelsi ristiriitaisia ja sekavia ajatuksia, joissa ylinnä oli korvaamattoman ja tavallaan yliluonnollisen tappion käsitys.
Uskoen noituuteen ja ihmeisiin hän tunsi, että sallimuksen määräämä mies, Vorski, oli sortunut tehtävässään ja että hänen tilalleen oli astunut toinen sallimuksen valitsema. Tässä oli toisiansa vastassa kaksi ihmeellistä voimaa, joista toinen huokui esille hänestä, Vorskista, toinen vanhasta druidista, ja jälkimäinen yllätti edellisen. Véroniquen ylösnousemus, vanhan druidin persoonallisuus, hänen haastelunsa, leikinlaskunsa, pyörähtelynsä, tekonsa ja haavoittumattomuutensa, kaikki näytti tuossa "temppuilijassa" Vorskista velhomaiselta ja sadunomaiselta, luoden näissä raakalaisaikojen luolissa erikoisen ilmapiirin, joka häntä tyrmistytti ja tukehdutti.
Hän riensi nousemaan takaisin maanpinnalle, tahtoi hengittää ja nähdä. Ja ennen kaikkea hän tahtoi nähdä karsitun puun, johon oli sitonut Véroniquen ja jossa tämä oli heittänyt henkensä.
"Sillä hän oli ihan varmaan kuollut", mumisi Vorski hammasta purren ryömiessään ahtaan käytävän kourussa, joka johti kolmanteen ja suurimpaan hautaholviin… "Hän oli ihan varmaan kuollut… Minä tiedän, mitä kuolema on… usein olen käsitellyt kuolemaa enkä siinä asiassa erehdy. Mutta kuinka tuo paholainen sitten on voinut herättää hänet henkiin?"
Hän pysähtyi äkkiä lavan luo, jolta oli ottanut valtikan.
"Paitsi jos…" tuumi hän.
Konrad, joka seurasi häntä, huudahti:
"Rientäkää älkääkä lörpötelkö."
Vorski salli laahata itseänsä eteenpäin, mutta käydessään hän yhä jatkoi:
"Tahdotko, että lausun sinulle mielipiteeni, Konrad? No niin, nukkuva nainen, joka meille näytettiin, ei ollut hän. Ja oliko hän edes elossa? Ah, se vanha velho kykenee mihin tahansa. Hän on muovannut jonkun kuvan… vahanuken, jonka on tehnyt samannäköiseksi."
"Te olette hullu. Astukaa vain eteenpäin."
"Minä en ole hullu. Se nainen ei elänyt. Se, joka kuoli puussa, on tosiaan kuollut, ja sinä tapaat hänet siellä ylhäällä, sen vakuutan. Ihmeitä tässä kylläkin on tapahtunut, mutta ei sellaista ihmettä…!"
Kun heillä ei enää ollut lyhtyä, tölmäilivät toverukset seiniin ja pystytettyihin kiviin. Heidän askeleensa kaikuivat holvista holviin. Konrad ei lakannut nurisemasta.
"Sanoinhan minä teille… olisi pitänyt murskata hänen päänsä."
Otto oli vaiti ponnistuksesta hengästyneenä.
Näin he saapuivat hapuillen luolaan, joka oli uloimman hautakammion eteisenä, ja totesivat ihmeekseen, että se oli pimeä, vaikka siitä käytävästä, jonka he olivat puhkaisseet yläosaan, kuivuneen tammen juurien alle, olisi pitänyt virrata jonkun verran valoa…
"Kummallista", sanoi Konrad.
"Pyh!" vastasi Otto. "Tulee vain etsiä portaat muurista. Kah tuossa… tuossa on askelma… ja tuossa toinen…"
Hän alkoi kavuta ylöspäin, mutta hänen täytyi melkein heti pysähtyä.
"Ei pääse eteenpäin… tuntuu siltä kuin maa olisi vierinyt."
"Mahdotonta!" huomautti Vorski. "Sitäpaitsi… odotahan… unohdin… onhan minulla taskulamppuni."
Hän sytytti lamppunsa, ja sama kiukunhuudahdus pääsi kaikilta kolmelta. Portaitten koko yläosa ja puolet salia oli peittynyt kivi- ja hiekkaröykkiön alle, jonka väliin oli luisunut kuivuneen tammen runko. Mitään paon mahdollisuutta ei heillä enää ollut.
Vorski tunsi hetkellistä huumausta ja lyyhistyi portaille.
"Nyt meidät hukka perii… Se kirottu äijä on tämän kaiken järjestänyt… ja siitä näkee, että hän ei ole yksin."
Hän voivotteli puhuen sekavasti ja kykenemättä jatkamaan epätasaista taistelua. Mutta Konrad suuttui:
"No nyt en minä teitä enää tunne, Vorski."
"Ei sille miekkoselle mitään mahda."
"Eikö mitään mahda? Johan olen parikymmentä kertaa toistanut, että häneltä olisi pitänyt vääntää niskat nurin. Ah, jospa en olisi hillinnyt itseäni…"
"Sinä et olisi voinut häneen koskeakaan. Pystyivätkö häneen luotimme?"
"Luotimme… luotimme…" jupisi Konrad. "Kaikki tuo on silkkaa pötyä. Antakaahan minulle lamppunne… minulla on toinen revolveri, priiorintalosta otettu, jonka itse tänä aamuna latasin. Antakaas, kun katson."
Hän tarkasti asetta ja totesi pian, että siihen pistetyt seitsemän patruunaa oli vaihdettu luodittomiin, joilla tietenkin voi ampua vain tyhjiä laukauksia.
"Siinä asian koko selitys", virkkoi hän, "eikä vanhalla druidillanne ole mitään velhon ominaisuuksia. Jos revolverimme olisivat olleet säällisesti ladattuja, olisimme kellistäneet hänet kuin koiran."
Mutta tämä selitys vain lisäsi Vorskin kauhua.
"Ja kuinka hän on ne purkanut? Millä hetkellä hän on saanut siepatuksi aseet taskuistamme pistääkseen ne takaisin, sitten kun oli tehnyt ne vaarattomiksi? Minä en ole silmänräpäykseksikään luopunut revolveristani."
"En minäkään", tunnusti Konrad.
"Ja tahtoisinpa tietää, kuka siihen huomaamattani koskee! Siis…? Eikö se siis todista, että sillä paholaisella on erikoisvoimaa käytettävänään? Mutta täytyy ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat. Hän on mies, joka tuntee salaisuuksia… jolla on keinoja… keinoja…"
Konrad kohautti olkapäitään.
"Vorski, tämä seikkailu on teidät tyrmistyttänyt… Kosketitte jo päämäärään ja päästätte kaikki käsistänne ensi vastuksen tullessa. Nyt olette muuttunut ihan nahjusmaiseksi. Mutta minäpä en taivutakaan päätäni niinkuin te. Hukassako? Ja minkätähden? Jos hän käy kimppuumme, niin onhan meitä kolme."
"Hän ei tule. Hän jättää meidät tänne aukottomaan maakuoppaan nääntymään."
"Jollei hän tule, niin minä palaan sinne! Minulla on puukkoni, ja se riittää."
"Sinä olet väärässä, Konrad."
"Missä suhteessa olen väärässä? Kyllä minussa miehenvastusta on, tuon ukon vertainen ainakin olen, eikä hänellä ole apunaan muita kuin nukkuva nainen."
"Konrad, hän ei ole mies, eikä toinen ole nainen. Ole varuillasi!"
"Varuillani kyllä olen, mutta menen sittenkin."
"Sinä menet… sinä menet… mutta mitä aiot tehdä?"
"Ei minulla ole mitään suunnitelmaa… tai oikeammin minulla on ainoastaan yksi. Tahdon nujertaa sen ukkorähjän."
"Ole kuitenkin varovainen… Älä käy hänen kimppuunsa edestäpäin, vaan koeta yllättää hänet…"
"En suinkaan minä, jukoliste, sellainen tolvana ole, että asetun hänen iskujensa maalitauluksi", sanoi Konrad. "Olkaa huoleti, kyllä minä sen vintiön nutistan!"
Konradin rohkeus vahvisti Vorskia.
"Hän on sittenkin oikeassa", sanoi Vorski, kun hänen rikostoverinsa oli lähtenyt. "Koska vanha druidi ei ajanut meitä takaa, niin sillä on varmaan muita tuumia. Hän ei odottane meidän palaavan hyökkäystä tekemään, ja Konrad saattaa hyvinkin hänet yllättää. Mitäs sanot, Otto?"
Otto oli samaa mieltä.
"Tässä tarvitaan vain kärsivällisyyttä", sanoi hän.
Kului neljännestunti. Vorski kävi jälleen yhä ryhdikkäämmäksi. Hän oli tosin ensin masentunut vastavaikutuksesta, senjälkeen kun hänen liian suuret toiveensa olivat saaneet liian kovan kolauksen, ja myöskin humalan aiheuttamasta väsymyksestä ja raukeudesta. Matta taisteluhalu kiihoitti häntä uudelleen, ja hän tahtoi kaikin mokomin selviytyä vastustajastaan.
"Kukapa tietää", sanoi hän, "vaikka Konrad jo olisikin päässyt hänestä voitolle…"
Nyt hänessä heräsi liiallinen luottamus, mikä todisti hänen järkkynyttä tasapainoaan, ja hän tahtoi heti lähteä.
"Mennään, Otto! Nyt ollaan pian perillä! Vanha ukkeli nujerrettavana, ja sitten on kaikki hyvin. Kaihan sinulla on tikarisi? Oikeastaan tarpeeton kapine. Kaksi kättäni riittää."
"Entä, jos sillä druidilla on tovereita?"
"Saamme nähdä."
Hän lähti taas hautakammioihin, eteni varovaisesti ja tarkkasi toisesta holvista toiseen vieväin käytäväin suuta. Mitään ääntä ei kuulunut heidän korviinsa. Kolmannen hautakammion valo opasti heitä.
"Konradin on täytynyt onnistua", huomautti Vorski. "Muutoin hän ei olisi antautunutkaan otteluun, vaan pyrkinyt takaisin meidän luoksemme."
"Epäilemättä", sanoi Otto, "on hyvä merkki, että Konradia ei näy. Vanhalla druidilla on varmaankin ollut tukala paikka. Konradin kanssa ei ole leikkimistä."
He astuivat kolmanteen hautakammioon. Kaikki oli paikoillaan, valtikka lavalla ja ponsi, jonka Vorski oli kiertänyt irti, vähän loitompana lattialla. Mutta kun hän loi katseensa hämärään loukkoon, jossa vanha druidi oli heidän saapuessaan nukkunut, näki hän kummakseen saman äijän, ei ihan samassa paikassa, vaan pimeän nurkan ja ovikäytävän välissä. "Jumaliste, mitä hän tekee?" sopersi Vorski tämän odottamattoman näyn säikäyttämänä. "Mutta hänpä taitaakin nukkua!"
Vanha druidi näkyi todellakin nukkuvan. Mutta miksi hitossa hän lepäsi tuossa asennossa vatsallaan, kädet ristin tavoin ojennettuina ja nenä maassa?
Tokkohan varuillaan oleva mies tai sellainen, joka tietää vaaran uhkaavan, tuolla tavoin antautuu vihollisen iskuille alttiiksi? Ja miksi — Vorskin katse tunki vähitellen hautakammion takaosan pimennon läpi, — miksi oli valkoisessa viitassa tahroja, jotka näyttivät punaisilta… jotka olivat punaisia, ihan varmaan punaisia? Miksi?
Otto virkkoi hiljaa:
"Hänellä on omituinen asento."
Vorski ajatteli samoin ja määritteli:
"Niin, kuolleen ruumiin asento."
"Kuolleen asento", myönsi Otto. "Aivan niin."
Hetkisen perästä Vorski perääntyi askeleen.
"Oh", virkkoi hän, "kuka olisi uskonut?"
"Mitä?" kysyi toinen.
"Tuolla hartiain välissä… katso…"
"No mitä?"
"Puukko…"
"Mikä puukko?"
"Konradin", vahvisti Vorski… "Konradin tikari… minä tunnen sen… iskettynä suoraan hartiain väliin."
Ja hän lisäsi vavahtaen:
"Punaiset tahrat johtuvat siitä… ne ovat verta… verta, jota vuotaa haavasta."
"Sitten hän on kai kuollut?" huomautti Otto.
"Hän on kuollut… niin, vanha druidi on kuollut… Konrad on hänet yllättänyt ja tappanut… vanha druidi on kuollut!"
Vorski epäröitsi jokseenkin kauan, valmiina käymään hervottoman ruumiin kimppuun, iskeäkseen hänkin vuorostaan. Mutta hän ei uskaltanut koskea tuohon mieheen kuolleena enempää kuin elävänäkään. Lopulta hän rohkaisi mieltään sen verran, että hyökkäsi sieppaamaan aseen haavasta.
"Ähä, roisto", huudahti hän, "nyt olet saanut ansaitun palkkasi! Konrad on kovakourainen mies. Ole varma siitä, Konrad, etten sinua unohda."
"Missähän se Konrad on?"
"Kivijumalan salissa. No, Otto, nyt minä riennän naisen luo, jonka vanha druidi oli sinne toimittanut, ja selvitän välini hänenkin kanssaan!"
"Uskotteko siis, että se on elävä nainen?" virnisti Otto.
"On, ja hyvin elävä onkin…! Samoin kuin vanha druidi. Se velho oli vain suupaltti veijari, joka saattoi osata salaisia temppuja, mutta jolla ei ollut mitään todellista voimaa… Tässä näemme siitä todistuksen…!"
"Ehkäpä hän oli veijari", huomautti rikostoveri. "Mutta sittenkin hän on merkeillään ilmoittanut teille, missä nämä luolat sijaitsevat. Ja mitä tarkoitusta varten? Ja mitä hän täällä puuhaili? Tunsiko hän todellakin Kivijumalan salaisuuden, tiesikö hän, millä tavalla se kivi voidaan anastaa, ja ihan tarkalleen sen paikan?"
"Ne ovat kaikki arvoituksia, siinä olet oikeassa", vastasi Vorski, jolla ei ollut halua yksityiskohtaisemmin tutkia seikkailua, "mutta sellaisia arvoituksia, joihin selitykset tulevat itsestään ja joista en tällä kertaa välitä, nyt kun pöyristyttävä olento ei enää ole niitä minulle esittämässä".
He tunkeutuivat kolmannen kerran ahtaasta läpikäytävästä. Vorski astui isoon saliin voittajana, pää pystyssä ja katse varmana. Enää ei ollut esteitä, ei enää vihollista. Oliko Kivijumala todellakin tuolla holvin kivilaattojen välissä vai oliko se jossakin muualla, siitä hän kyllä ottaisi selvän. Oli jäljellä vain tuo salaperäinen nainen, joka näytti Véroniquelta, mutta joka ei voinut olla Véronique ja jonka oikean persoonallisuuden hän pian paljastaisi.
"Jos se siellä enää onkaan", jupisi hän. "Melkeinpä luulen, että hän on jo kadonnut. Hän näytteli osaa vanhan druidin hämärissä suunnitelmissa, ja kun ukko luulee minun poistuneen…"
Vorski lähestyi ja nousi muutaman askeleen verran.
Nainen oli paikallaan, leväten patsaan alemmalla levyllä huntuihin verhottuna kuten ennenkin, mutta käsivarsi ei enää ollut riipuksissa. Ainoastaan käsi pisti esiin vaatteen alta. Sormessa oli turkoosisormus.
Otto sanoi Vorskille:
"Se ei ole hievahtanut, nukkuu yhä."
"Ehkä se todellakin nukkuu", lausui Vorski. "Menenpä katsomaan.
Annas, kun minä…"
Hän lähestyi. Hän ei ollut laskenut kädestään Konradin puukkoa, ja siitä ehkä juolahti hänen mieleensä tappaa, sillä hänen katseensa kääntyi asetta kohti, ja hän näkyi vasta silloin käsittävän, että se oli hänellä kädessä ja että hän voi sitä käyttää.
Hän oli enää vain kolmen askeleen päässä naisesta huomatessaan, että paljastettu ranne oli runneltu ja mustista täplistä kirjava, jotka arvatenkin johtuivat köysien kiristyksestä. Mutta tunti sitten oli vanha druidi kiinnittänyt hänen huomiotaan siihen, että ranteessa ei ollut mitään rääkkäyksen jälkiä!
Tämä seikka ällistytti häntä uudestaan, ensiksikin, koska se osoitti hänelle, että tässä oli tosiaankin hänen ristille ripustamansa nainen, joka oli otettu sieltä alas ja nyt virui hänen silmiensä edessä, ja toiseksi, koska hän äkkiä taas joutui ihmeiden piiriin. Vuorotellen näyttäytyi hänelle Véroniquen käsivarsi kahdessa eri muodossa: elävän, vammattoman naisen käsivartena ja hervottoman, kidutetun uhrin kätenä.
Vorskin vapisevat sormet puristivat kouristuksen tapaan puukkoa, ikäänkuin juuri se olisi ollut pelastuksen ase. Hänen hämärtyneessä mielessään heräsi taaskin ajatus iskeä, ei tappamista varten, koska tämän naisen täytyi jo olla kuollut, vaan iskeäkseen häntä itseänsä ahdistavaa näkymätöntä vihollista ja manatakseen yhdellä sivalluksella kaikki taikuudet luotaan.
Hän kohotti käsivartensa ja valitsi sopivan kohdan. Hänen kasvonsa saivat hurjimman ilmeensä ja kirkastuivat rikoksen ilosta. Sitten hän äkkiä kumartui ja iski umpimähkään, kuin hullu, kymmenen, kaksikymmentä kertaa kaikkien valloilleen päästettyjen vaistojensa vimmassa.
"Siitä saat, kuole!" jupisi hän… "Kuole vielä… ja tulkoon tästä loppu… Sinä olet se paha hengetär, joka vastustaa minua… ja minä tuhoan sinut… Kuole siis, jotta minä olisin vapaa…! Kuole, jotta minä olisin yksin herrana…!"
Hän pysähtyi ikäänkuin hengähtääkseen. Hän olikin jo uupunut. Ja samalla kun hän mitään näkemättä tuijotti eteensä kauheasti raadeltuun ruumiiseen, heräsi hänessä se outo vaikutelma, että jokin varjo oli häilähtänyt hänen ja kattoaukosta virtaavan päivänvalon väliin.
"Tiedätkö, minkä näköinen mielestäni olet?" kysyi muuan ääni.
Vorski hätkähti pahasti. Se ei ollut Oton ääni. Ja se jatkoi puhettaan, hänen yhä seisoessaan pää kumarassa ja typerästi pitäessään puukkoa kuolleeseen ruumiiseen työnnettynä.
"Tiedätkö, minkä näköinen sinä olet, Vorski? Sinä muistutat minulle kotimaani härkää, — minä näet olen espanjalainen ja harrastan suuresti härkätaisteluja. Kuuleppas, kun härät ovat sarvillaan lävistäneet jonkun vanhan kelvottoman konin, palaavat ne tavantakaa raadon luo, kääntävät sitä, puskevat jälleen, tappavat sen yhä uudestaan. Sinä olet niiden kaltainen, Vorski. Sinä näet vain verta. Torjuaksesi elävää vihollista sinä ahdistat sitä, joka ei enää elä, yrität tappaa itse kuoleman. Mikä törkeä peto sinä oletkaan!"
Vorski kohotti päätänsä.
Hänen edessään seisoi mies, nojaten erääseen dolmenin pilariin, keskikokoinen, hoikka, ruumiiltaan sopusuhtainen ja, ohimoilta jo harmahtavista hiuksista huolimatta vielä nuoren näköinen. Vieraalla oli sininen kultanappinen pusero ja päässä mustalippainen merimieslakki.
"Ei maksa vaivaa rasittaa aivojasi", virkkoi hän. "Sinä et tunne minua. Don Luis Perenna, espanjalainen grandi, monien maa-alueiden hallitsija ja Sarekin prinssi. Niin, älä ihmettele… Sarekin prinssin arvonimen olen vastikään itselleni ottanut, ja siihen minulla on jotakin oikeutta."
Vorski katseli häntä hölmistyneenä. Mies jatkoi:
"Sinä et näy oikein hyvin tuntevan espanjalaista aatelistoa. Maistelehan sentään… minä olen se herrasmies, jonka oli määrä tulla d'Hergemontin perheen ja Sarekin asukkaiden avuksi… se, jota poikasi François niin lapsellisen luottavaisesti odotti… Ymmärrätkö, häh? Mutta uskollinen toverisi Otto näkyy muistavan… Ehkä sentään toisesta nimestäni selviäisi sinulle jotakin… Se on koko lailla tunnettu… Lupin…? Arsène Lupin…?"
Vorski tarkasteli häntä yhä enemmän kauhistuen ja mielessään muuan epäluulo, joka varmistui jokaisesta uudesta vastustajan sanasta ja eleestä. Vaikka hän ei tuntenutkaan miestä eikä tämän ääntä, tehosi häneen kuitenkin ylivoimaisesti toisen tahto, jonka kykyä hän jo oli kokenut, ja hän tajusi taas olevansa samanlaisen leppymättömän ivan ruoskittavana. Mutta oliko se mahdollista?
"Kaikki on mahdollista — sekin, mitä sinä nyt ajattelet", jatkoi don Luis Perenna. "Mutta minä toistan vieläkin, että sinä olet törkeä peto! Kah, sinä olet olevinasi suuri rosvo, erinomainen seikkailija, etkä kykene edes selviämään rikoksistasi! Niin kauan kuin oli puhe umpimähkäisestä teurastamisesta, astuit sinä horjumatta tietäsi. Mutta sinä kompastut jo ensimmäiseen kiveen. Vorski tappaa, mutta kenet hän on tappanut? Siitä hän ei tiedä mitään. Onko Véronique d'Hergemont kuollut vai elossa? Onko hän sidottuna tammeen, johon sinä hänet ristiinnaulitsit? Vai lepääkö hän tässä uhripöydällä? Sielläkö mäellä hänet tapoit vai tässä salissa? Se on sinulle salaisuus. Ennenkuin iskit, et tullut edes katsahtaneeksi, ketä iskit. Pääasia sinulle on vain iskeä mitä käsivartesi ulottuville sattuu, päihtyä veren näkemisestä ja tuoksusta ja keittää inhoittavaa lientä elävästä lihasta. Mutta katsohan sentään, hölmö! Se, joka tappaa, ei säikähdy murhasta eikä peitä uhrinsa kasveja. Katso, hölmö!"
Hän itse kumartui ruumiin yli ja poisti päätä ympäröivän liinan.
Vorski oli sulkenut silmänsä. Polvillaan, yläruumis painautuneena kuolleen jalkoja vasten, hän pysyi liikkumatta, silmäluomet itsepäisesti suljettuina.
"Niinpä on laita, vai mitä sanot?" lausui don Luis ivallisesti. "Sinä et uskalla katsoa siksi, että olet arvannut tai olet arvaamaisillasi, eikö niin, kurja mies? Eivätkö typerät aivosi ole antamaisillaan sinulle selitystä? Sarekin saarella oli kaksi naista, ja ainoastaan kaksi. Véronique on toinen… toisen nimi oli Elfride, — enhän erehtyne…? Elfride ja Véronique… molemmat vaimosi… toinen Reinholdin, toinen Françoisin äiti… Jos siis nainen, jonka ripustit ristille ja jota vastikään silvoit, ei ole Françoisin äiti, niin hän on Reinholdin äiti… Jollei tuossa viruva nainen, jonka ranteet ovat mustelmia täynnä köysien puristuksesta, ole Véronique, niin se on Elfride. Siinä ei voi olla erehdystä… Niin juuri, Elfride, vaimosi ja rikostoverisi… turmanhenkesi… Ja sen sinä tiedät niin hyvin, että mieluummin uskot minun sanaani kuin julkeat luoda silmäystä tämän vainajan, tottelevaisen rikostoverisi ja kiduttamasi uhrin lyijynharmaisiin kasvoihin, sinä viheliäinen pelkuri!"
Vorski oli tosiaan kätkenyt päänsä käsivarrelleen. Hän ei itkenyt! Vorski ei voinut itkeä. Mutta hänen olkapäänsä vavahtelivat, ja hänen asentonsa ilmaisi hurjinta epätoivoa.
Sitä kesti hyvän aikaa. Sitten lakkasi olkapäiden nytkähtely. Vorski ei kuitenkaan hievahtanut.
"Sinä herätät minussa toden totta sääliä, vanha veijari", puhui taas don Luis. "Olitko siis noin kovin kiintynyt Elfrideesi? Oliko se tottumusta vai luotitko häneen kuin taikuriin? Mutta kuinka sitten voit olla sellainen tolvana! Pitää edes tietää, mitä tekee! Pitää ottaa asiasta selvä ja harkita, lempo soikoon! Mutta sinä uit veressä kuin vastasyntynyt lapsi uisi, jos se putoaisi veteen. Ei ihme, jos uppoat ja hukut. Entä vanha druidi, onko hän kuollut vai elossa? Onko Konrad iskenyt puukkonsa hänen selkäänsä vai esitänkö minä tuon pirullisen olennon osaa? Sanalla sanoen, onko erikseen olemassa vanha druidi ja espanjalainen grandi vai ovatko ne kaksi sama henkilö? Kaikki se on sinulle, hölmö, hämärää kuin pimeän pöntön pohja. Pitäisi kuitenkin saada asiasta selko. Tahdotko, että autan sinua?"
Jos Vorski olikin toiminut harkitsematta, niin hänen kohottaessaan päänsä oli helppo huomata, että hän tällä kertaa oli kylliksi harkinnut ja tiesi varsin hyvin, mihin epätoivoiseen päätökseen olosuhteet häntä ajoivat. Hän oli kyllä valmis selityksiin, joihin häntä don Luis kehoitti, mutta puukko kädessä ja leppymättä päättäneenä sitä käyttää. Verkalleen, tuijottaen don Luisin silmiin ja salaamatta aikeitaan hän oli vetänyt aseen irti ruumiista ja suoristautui.
"Pidä varasi", virkkoi don Luis, "veitsesi on noiduttu niin kuin revolverisikin. Se on hopeapaperia."
Turhaa leikinlaskua. Mikään ei voinut jouduttaa tai viivyttää sitä harkittua puuskaa, joka kannusti Vorskia otteluun elämästä ja kuolemasta. Hän kiersi pyhän pöydän ympäri ja pysähtyi don Luisin eteen.
"Sinä kai se olet", sanoi hän, "viime päivien kuluessa kääntänyt kaikki suunnitelmani ylösalaisin?"
"Vain vuorokauden kuluessa. Saavuin Sarekiin neljäkolmatta tuntia sitten."
"Ja oletko päättänyt mennä päähän asti?"
"Pitemmälle, jos mahdollista."
"Minkätähden? Mitä etuja varten?"
"Huvikseni vain ja koska minä inhoan sinua."
"Eikö siis ole sopimuksen mahdollisuutta?"
"Ei."
"Sinä kieltäydyt siis yhtymästä peliini?"
"Mitä sinä puhutkaan!"
"Saisit puolet."
"Otan mieluummin kaikki."
"Tarkoitatko Kivijumalaa?"
"Se on jo omanani."
Turhaa oli puhua enempää. Tuontapainen vastustaja on nujerrettava, muutoin hän nujertaa toisen. Täytyi valita näiden kahden ratkaisun välillä: kolmatta ei ollut.
Don Luis pysyi järkkymättä paikallaan, nojaten yhä selkäänsä pilaria vasten. Vorski oli päätä pitempi, ja samalla hänellä oli varma tietoisuus siitä, että hän joka suhteessa, voimiltaan, jänteiltään, painoltaan vei vastustajastaan voiton. Olisiko hän näin ollen epäröinyt? Eikä hänestä näyttänyt mahdolliselta, että don Luis olisi voinut yrittääkään puolustaa itseään tai välttää iskua, ennenkuin puukko olisi osunut kohdalleen. Turmaksi itselleen hän asettuisi varuilleen liian myöhään, jollei heti liikahtaisi. Eikä hän liikahtanut. Vorski iski siis ihan varmana, niinkuin isketään edeltäpäin tuomittua saalista.
Mutta kuitenkin — ja se tapahtui niin nopeasti ja käsittämättömästi, ettei hän olisi voinut sanoa, minkä temppujen vaikutuksesta hän sortui, — kolmea, neljää sekuntia myöhemmin hän lojui maassa, aseettomana, voitettuna, molemmat sääret ikäänkuin kepiniskulla poikki lyötyinä, oikea käsi hervottomana ja niin kivistävänä, että hän huusi tuskasta.
Don Luis ei viitsinyt häntä edes sitoakaan. Polkien toisella jalallaan Vorskin isoa voimatonta ruhoa hän lausui puoleksi kumartuneena:
"Tällä hetkellä emme juttele. Varaan sinulle mieleni mukaisen puheen, jota ehkä pidät liian pitkäveteisenä, mutta joka osoittaa sinulle, että tunnen tämän seikkailun alusta loppuun asti, siis paljoa paremmin kuin sinä. Ei ole muuta kuin yksi hämärä kohta, ja sen sinä saat valaista. Missä on poikasi, François d'Hergemont?"
Kun hän ei saanut vastausta, toisti hän:
"Missä on François d'Hergemont?"
Kaiketikin Vorski arveli, että sattuma tässä antoi hänen käsiinsä odottamattoman valtin ja että peli kenties ei vielä ollut menetetty, sillä hän pysyi itsepäisesti vaiti.
"Kieltäydytkö vastaamasta?" kysyi don Luis.
"Yks… kaks… kolme… siis kieltäydyt? Hyvä on!"
Hän vihelsi hiljaa.
Salin nurkasta ilmestyi neljä miestä, joilla oli tummanruskeat kasvot ja Marokon arabialaisten piirteet. Kuten don Luisilla oli heilläkin puserot ja kiiltolippaiset merimieslakit.
Melkein samassa saapui viides henkilö, raajarikko ranskalainen upseeri, jonka oikea sääri päättyi tekojalkaan.
"Ah, tekö Patrice?" huudahti don Luis.
Hän esitteli säännönmukaisesti:
"Kapteeni Patrice Belval ja paras ystäväni, herra Vorski, germaani."
Sitten hän jatkoi:
"Eikö mitään uutta, kapteeni? Ettekö ole löytäneet Françoisia?"
"Emme."
"Viimeistään tunnin kuluttua tapaamme hänet ja sitten lähdemme.
Ovatko kaikki miehemme veneen luona?"
"Ovat."
"Ja siellä on kaikki hyvin?"
"Kaikki on hyvin."
Hän antoi marokkolaisille käskyn:
"Ottakaapa tuo saksalainen riiviö ja tuokaa hänet ylemmän dolmenin luo. Turhaa sitoa häntä; hän ei kykene jäseniään liikuttamaan. Malttakaas hetkinen!"
Hän kumartui kuiskaamaan Vorskin korvaan:
"Katselehan Kivijumalaa katonlaattojen välissä, ennenkuin täältä lähdemme. Vanha druidi ei valehdellut sinulle. Se on tosiaan se vuosisatoja etsitty ihmekivi… minä keksin sen jo aikoja sitten… kirjevaihdon välityksellä. Jätä sille jäähyväisesi, Vorski! Sinä et sitä enää koskaan näe, mikäli tässä matoisessa maailmassa enää saatkaan mitään nähdä."
Hän antoi merkin.
Ripeästi kävi neljä marokkolaista Vorskiin käsiksi ja kantoi hänet salin perälle yhdyskäytävän vastapäiselle puolelle.
Don Luis kääntyi Oton puoleen, joka oli liikkumatta katsellut tapausten kulkua.
"Näen, että olet järkevä miekkonen, Otto, ja käsität tilanteen. Ethän sinä sekaannu mihinkään?"
"En mihinkään."
"Silloin sinut jätetään rauhaan. Saat ilman mitään vaaraa seurata meitä."
Hän pisti käsivartensa kapteenin kainaloon, ja niin he lähtivät jutellen keskenään.
Kivijumalan salista tultiin ulos kolmen muun, peräkkäin sijaitsevan hautakammion läpi, joista jokainen oli hiukan ylempänä edellistä ja viimeinen päättyi samaten eteiseen. Tämän eteisen uloimpaan päähän oli pystytetty tikapuut seinää vasten, johon äskettäin oli tehty aukko, puhkaisemalla hauras hiekka- ja kalkkimuuraus.
Siitä he pääsivät ulkoilmaan jyrkälle polulle, johon oli hakattu askelmia ja joka kiertäen nousi kallion sisässä. Se johti heidät sille rantakallion kohdalle, jonne François edellisenä aamuna oli opastanut Véroniquen. Se oli hyökkäysportin käytävä. Ylhäältä he näkivät kahteen rautapuikkoon ripustetun veneen, jolla Véronique ja hänen poikansa olivat aikoneet paeta. Vähän matkan päässä väikkyivät pienessä lahdelmassa kapean vedenalaisen veneen ääripiirteet.
Kääntyen selin mereen don Luis ja Patric Belval suuntasivat askeleensa tammien puoliympyrää kohti ja pysähtyivät Keijukaisten patsaan viereen. Marokkolaiset odottivat heitä siellä, pantuaan Vorskin istumaan saman puun juurelle, jossa hänen viimeinen uhrinsa oli heittänyt henkensä. Sen rungossa ei ollut enää muuta merkkiä pöyristyttävästä kidutuksesta kuin kirjaimet V.d'H.
"Ethän liene liian väsynyt, Vorski?" kysyi don Luis. "Joko sääret ovat lakanneet kivistämästä?"
Vorski kohautti halveksivasti olkapäitänsä.
"Niin, minä tiedän", puhui don Luis edelleen, "sinä luotat viimeiseen korttiisi. Mutta sinun tulee tietää, että minullakin on muutamia valtteja ja että pelaan jokseenkin taitavasti. Se puu, joka on takanasi, todistaa sen sinulle yllin kyllin. Tahdotko toisen esimerkin? Sillä välin, kun sinä sotkeudut omiin rikoksiisi etkä enää tiedä surmaamiesi lukumäärää, minä herätän ne henkiin. Katsohan tuota, joka tulee priiorintalosta. Näetkö hänet? Kai sinä näet hänet? Hänellä on kultanappinen pusero, kuten minullakin… Eikö hän ole muuan uhreistasi? Sinä olit sulkenut hänet erääseen kidutuskammioon heittääksesi hänet mereen, ja sinun Reinhold-kerubisi hänet sinne syöksikin Véroniquen silmäin edessä. Muistatko? Muistatko Stéphane Marouxia…? Hän on kuollut, eikö niin? Eipä laisinkaan… taikasauvallani minä herätän hänet jälleen eloon. Kas tuossa hän on! Ja minä ojennan hänelle käteni ja puhun hänelle…"
Hän oli tosiaan astunut äsken tullutta kohti, puristi hänen kättään ja sanoi hänelle:
"Näettekös, Stéphane, sanoinhan minä teille, että keskipäivän korvissa kaikki olisi päättynyt ja että kohtaisimme toisemme patsaan luona. Nyt on päivä juuri puolissa."
Stéphane näkyi olevan oivallisissa voimissa. Ei mitään loukkautumisen merkkiä. Vorski katseli häntä pelokkaasti ja jupisi:
"Opettaja… Stéphane Maroux…"
"Hän juuri", virkkoi don Luis. "Kukapa muu? Hänenkin asiassaan sinä menettelit kuin hölmö. Herttainen Reinhold ja sinä heitätte miehen mereen ettekä viitsi edes kurottaa katsomaan, kuinka hänen käy. Minä korjaan hänet sieltä… Äläkä hämmästy, miekkoseni… Tämä on vasta alkua, ja minulla on vielä muutamia temppuja ohjelmistossani. Muistahan, että olen vanhan druidin oppilas…! No, Stéphane, kuinka pitkälle olemme päässeet? Onnistuuko hakemisenne?"
"Se on turhaa."
"Entä François?"
"Häntä on mahdoton löytää."
"Onko Kaikki-käy-hyvin pantu isäntänsä jäljille, kuten sovittiin?"
"Kyllä, mutta se opasti minut vain hyökkäysportin kautta Françoisin veneelle asti."
"Eikö sillä puolella ole mitään piilopaikkaa?"
"Ei minkäänlaista."
Don Luis oli vaiti ja alkoi kävellä edestakaisin patsaan edessä. Hän näkyi epäröivän viime hetkellä, ennenkuin ryhtyisi toimeenpanemaan päättämäänsä suunnitelmaa.
Vihdoin hän kääntyi Vorskiin päin ja lausui:
"Minulla ei ole aikaa hukattavana. Tästä kahden tunnin päähän täytyy minun olla poissa saarelta. Mistä hinnasta myyt minulle Françoisin vapauden nyt heti?"
Vorski vastasi:
"François oli kaksintaistelussa Reinholdin kanssa ja joutui alakynteen."
"Sinä valehtelet; François voitti hänet."
"Mitä sinä siitä tiedät? Näitkö heidän taistelevan?"
"En. Silloin olisinkin tullut väliin. Mutta minä tiedän, kuka pääsi voitolle."
"Sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä. Pojat olivat naamioidut."
"Jos François on kuollut, niin hukka sinut perii."
Vorski mietti.
Vaihtoehto kuulosti lopulliselta. Hän kysyi vuorostaan:
"No, mitä minulle sitten tarjoot?"
"Vapautesi."
"Ja sen mukana?"
"En mitään."
"Minä tahdon Kivijumalan."
"Ei koskaan!"
Don Luisin huudahdus oli raju, ja hän säesti sitä päättäväisellä eleellä ja selitti:
"Ei koskaan! Vapauden saat… niin, sen voin enintään myöntää, kun tunnen sinut ja tiedän, että sinä kaikkia apukeinoja vailla toimitat itsesi hirteen muualla. Mutta Kivijumala merkitsisi pelastusta, rikkautta, mahtavuutta, kykyä tehdä pahaa…"
"Juuri siksi minä siitä kiinni pidänkin", virkkoi Vorski, "ja todistelemalla minulle sen arvoa sinä teet minut yhtä vaativammaksi siinä, mikä koskee Françoisia".
"Kyllä minä Françoisin löydän. Tarvitaan vain kärsivällisyyttä, ja jos on välttämätöntä, niin viivyn täällä vielä pari kolme päivää."
"Sinä et häntä löydä, tai jos löydätkin, niin liian myöhään."
"Kuinka niin?"
"François ei ole syönyt eilisestä asti."
Sen hän lausui kylmästi, häijyllä äänellä. Kaikki olivat vaiti, ja don Luis jatkoi:
"Puhu siis, jollet tahdo, että hän kuolee."
"Mitäpä minä siitä? Mitä tahansa mieluummin kuin epäonnistua yrityksessäni ja pysähtyä sillä tiellä, jolle olen astunut. Minä saavutan päämääräni… sitä pahempi niille, jotka asettuvat minun ja päämääräni väliin."
"Sinä valehtelet. Sinä et salli kuolla sen lapsen, joka on omasi."
"Annoinhan toisenkin kuolla."
Patrice ja Stéphane vavahtivat kauhusta, mutta don Luis nauroi vilpittömästi.
"No niin! Turhaa teeskennellä sinun kanssasi. Täytyy käyttää selviä ja vakuuttavia perusteluja. Kylläpä sinä, koira vieköön, paljastat häikäilemättä konnansielusi! Mikä loistava kokoomus turhamaisuutta ja julmuutta, kyynillistä häikäilemättömyyttä ja salaperäisyyttä! Konnalla on aina tehtävänsä suoritettavana, silloinkin kun hän tyytyy harjoittamaan murtovarkautta tai murhaamaan! Ja sinä, sinä olet enemmän kuin konna, sinä olet ylikonna!"
Ja hän lisäsi yhä nauraen:
"Ja sellaisena ylipyövelinä minä sinua kohtelenkin. Vielä kerran, suostutko sanomaan minulle, missä François on?"
"En."
"Vai niin."
Hyvin tyynesti hän kääntyi neljän marokkolaisen puoleen.
"Toimeen, pojat!"
Se kävi ripeästi. Tosiaan merkillisen täsmällisesti ja ikäänkuin tehtävään olisi kuulunut määrätty luku sotilasharjoituksen tapaan edeltäpäin opittuja ja kerrattuja liikkeitä, he nostivat Vorskin maasta, sitoivat hänet puusta riippuvaan köyteen, hinasivat hänet huudoista, uhkauksista ja ulvonnasta piittaamatta ylös ja kytkivät kiinni tammeen yhtä lujasti kuin hän oli sitonut uhrinsa.
"Luikkaa, miekkoseni", lausui don Luis rauhallisesti, "luikkaa niin paljon kuin mielesi tekee! Sinä et voi muita herättää kuin Archignatin sisarukset ja toiset kolmenkymmenen ruumisarkun uhrit! Luikkaa, jos se sinua huvittaa! Mutta kylläpä sinä, jumaliste, olet ilkeän näköinen! Kuinka sinä irvistelet!"
Hän perääntyi muutaman askeleen voidakseen paremmin tarkata.
"Mainiota! Sinä teet oivallisen vaikutuksen, ja kaikki on paikallaan… Ja nyt, Vorski, sinun tarvitsee vain tarkasti kuunnella: Minä pidän sinulle lupaamani hauskan pikku esitelmän."
Vorski vääntelihe roikkuessaan ja yritti katkaista siteitään. Matta kun jokainen ponnistus vain lisäsi hänen kärsimyksiään, pysyi hän sitten rauhallisena ja alkoi raivoaan purkaakseen syytää kauheita kirouksia ja herjata don Luisia:
"Rosvo, murhaaja! Sinä juuri olet murhaaja! Sinä tuomitset Françoisin! Hän sai veljeltään pahan haavan, johon voi tulla verenmyrkytys."
Stéphane ja Patrice koettivat vaikuttaa don Luisiin… Stéphane pelkäsi.
"Kuka sen tietää?" sanoi hän. "Sellaiselle hirviölle on kaikki mahdollista. Ja jos lapsi on sairas…?"
"Loruja, valheita!" vakuutti don Luis. "Lapsi voi hyvin."
"Oletteko siitä varma!"
"Kyllin varma, ja olipa miten hyvänsä, niin kyllä hän voi odottaa tunnin. Tunnin kuluessa tuo ylikonna puhuu. Hän ei kestä kauemmin. Hirttonuora päästää kielen irti."
"Mutta jos hän ei kestä laisinkaan?"
"Kuinka niin?"
"Jos hänkin vuorostaan heittää henkensä? Liian ankara ponnistus, valtimon revähdys, verensyöksy?"
"Entä sitten?"
"Hänen kuolemansahan riistäisi meiltä ainoan toivon saada selville
Françoisin olinpaikan."
Mutta don Luis oli taipumaton.
"Hän ei kuole!" huudahti hän. "Vorskinlainen mies ei kuole verensyöksyyn! Ei, ei, hän puhuu. Tunnin päästä hän puhuu. Juuri parahiksi ehtiäkseni sitä ennen pitää esitelmäni!"
Tahtomattaankin purskahti Patrice Belval nauruun.
"Te aiotte siis esitelmöidä?"
"Niin, ja oivan esitelmän pidänkin", selitti don Luis. "Saatte kuulla Kivijumalan koko tarinan! Historiallisen selostuksen, jossa luon yleissilmäyksen esihistoriallisista ajoista tämän nykyaikaisen Attilan kolmeenkymmeneen rikokseen asti! Peijakas, ei sitä joka päivä olekaan tilaisuutta pitää moista esitelmää; enkä minä päästäisi sitä käsistäni, vaikka minulle tarjottaisiin valtakunta! Puhujalavalle siis, don Luis, ja alahan parpattaa!"
Hän asettui Vorskin eteen.
"Sinä, onnen poika, olet ensi rivillä, eikä ainoakaan sana mene korviesi ohi. No, eikö ole hauska saada vähän valaistusta tähän pimeyteen? Kun on aikansa rämpinyt sekasorrossa, kaipaa tarmokasta johdatusta. Minä puolestani vakuutan sinulle, etten enää oikein tunne tienoota… Ajattelehan asiaa! Tätä arvoitusta on kestänyt vuosisadoista toisiin, ja sinä olet vain sotkenut sitä yhä pahemmaksi!"
"Rosvo! Varas!" puhisi Vorski.
"Miksi herjailet? Jollei sinun ole siinä hyvä olla, niin kerro meille
Françoisista."
"En koskaan, hän saa kuolla."
"Eipä hän kuole. Sinä puhut. Minä sallin sinun keskeyttää itseäni. Sitä varten tarvitsee sinun vain viheltää pieni sävel: 'On oivaa mulla tupakkaa' tai 'Sano, äiti, jaloillako pikku veneet…' Silloin lähetän heti etsimään poikaa, ja jollet ole valehdellut, jätetään sinut tänne rauhaan. Otto päästää sinut irti, ja te voitte livistää Françoisin ruuhella. Suostutko?"
Hän kääntyi Stéphane Marouxin ja Patrice Belvalin puoleen.
"Istukaa, ystäväni, sillä esitelmästäni tulee pitkähkö, mutta voidakseni olla kaunopuhelias tarvitsen kuulijoita, jotka myöskin saavat olla tuomareita."
"Meitä on ainoastaan kaksi", virkkoi Patrice. "Teitä on kolme."
"Kuka on lisänä?"
"Tuolla tulee kolmas."
Kaikki-käy-hyvin juosta tepsutteli paikalle, rientämättä enempää kuin tavallisesti. Se tervehti juhlallisesti Stéphanea ja heilutti häntäänsä don Luisille ikäänkuin sanoakseen: "Kyllä sinut tunnen, olemmehan toveruksia…" ja asettui sitten istualleen, nähtävästi tahtomatta ketään häiritä.
"Mainiota, Kaikki-käy-hyvin!" huudahti don Luis. "Sinäkin tunnet halua perehtyä seikkailun vaiheisiin. Sellainen uteliaisuus on sinulle kunniaksi, ja minä osaan kyllä tyydyttää sinut."
Don Luis näkyi olevan ihastuksissaan. Hänellä oli kuulijakunta ja arvostelijoita. Vorski kiemurteli tammeen sidottuna. Hetki oli todella viehättävä.
Esitelmänpitäjä teki tanssiaskelta kuvaavan liikkeen, joka olisi voinut muistuttaa Vorskille vanhan druidin pyörähtelyjä, suoristausi, kumarsi hiukan kuulijoilleen, matki kädellään puhujaa, joka kohottaa vesilasin huulilleen, tuki itseään molemmilla käsillään jotakin kuviteltua pöytää vasten ja aloitti vihdoin tyynellä äänellä:
"Arvoisat naiset ja herrat! Heinäkuun viidentenäkolmatta päivänä seitsemänsataakolmekymmentäkaksi vuotta ennen Kristuksen syntymää…"