NELJÄSTOISTA LUKU
Vanha druidi
Rikostoverit hätkähtivät, ja Vorski kysyi Konradilta ja Otolta:
"Häh, mitä hän sanoi?"
"Kuulittehan itsekin, mitä hän sanoi", vastasi Otto.
Vihdoin Vorski yritti vielä kerran, ravistaen tuntematonta olkapäästä. Vanhus kääntyi vuoteellaan, ojensi itsensä, haukotteli, näkyi nukahtavan uudelleen, mutta havahtuen äkkiä nousi puoliksi istualleen ja virkkoi:
"Mutta totisesti! Eikö nyt enää saa kaikessa rauhassa uinailla tässä laatikossa?"
Valonsäde häikäisi häntä, ja hän jupisi säikähtyneenä:
"Mitä tämä on? Mitä minusta tahdotaan?"
Vorski laski lyhdyn seinässä olevalle ulkonemalle, ja ukon kasvot näkyivät täysin valaistuina. Yhä purkaen pahaa tuultaan katkonaisiin valituksiin hän katseli puhuttelijaansa, tyyntyi vähitellen, saipa ystävällisen, melkein hymyilevänkin ilmeen ja lausui ojentaen kätensä:
"Kah, vai sinä se oletkin, Vorski! Kuinka hurisee, vanha veikko?"
Vorski säpsähti. Että vanhus hänet tunsi ja mainitsi häntä nimeltään, se ei häntä kovinkaan kummastuttanut, koska hän jollakin salaperäisellä tavalla oli saanut päähänsä sen uskon, että häntä odotettiin profeettana. Mutta vaikeata oli ajatella, että profeetta, kirkastettu ja kunnian verhoama jumalain lähetti, joka astuu iän majesteetilla ja papillisella arvolla kruunatun tuntemattoman eteen, otetaan vastaan sanoilla: "Kuinka hurisee?"
Epäröivänä ja levottomana, tietämättä, kenen kanssa oli tekemisissä,
Vorski kysyi:
"Kuka te olette? Miksi olette täällä? Kuinka olette tänne tullut?"
Ja kun toinen katseli häntä ihmeissään, toisti hän äänekkäämmin:
"Vastatkaa, kuka te olette."
"Kukako minä olen?" tokaisi vanhus röhisevällä ja vavahtelevalla äänellä. "Kukako minä olen. Kautta Teutatesin, gallialaisten jumalan, sinäkö minulle moisen kysymyksen esität? Sinä et siis minua tunne? Mutta muistelehan… etkö muista kunnon Segenaxia, häh? Velledan isää? Kunnon Segenax… olihan hän suuressa arvossa pidetty hallitusmies rhedoneilla, joista Chateaubriand kertoo Marttyyriensä ensimmäisessä osassa. Ah, johan muistisi näkyy virkistyvän!"
"Mitä te siinä puhutte pötyä!" huudahti Vorski.
"En minä pötyä puhu! Selitän vain, miksi olen täällä saapuvilla ja mitkä surulliset tapaukset minut tänne ennen muinoin johdattivat. Suuttuneena Velledan häpeälliseen käytökseen, hän kun oli 'tehnyt syntiä' kamalan Eudoruksen kanssa, minä menin luostariin, kuten nykyään sanottaisiin, tarkoitan, että suoritin loistavasti druidin-tutkinnon. Sitten täytyi minun muutamien kepposten jälkeen… oh, aivan vähäpätöisten… pujahdin näet kolme neljä kertaa pääkaupunkiin, johon minua vietteli Mabille ja myöhemmin Moulin-Rouge, niin, sitten täytyi minun ottaa vastaan tämä pieni toimi, joka minulla nyt täällä on, oikea laiskanvirka, kuten näet… Kivijumalan vartijana… tällaisessa salaloukossa väijymässä!"
Vorskin hämmästys ja levottomuus lisääntyi joka sanalta. Hän katsoi kysyvästi tovereihinsa.
"Murskatkaa hänen päänsä", toisti Konrad, "se on minun neuvoni, enkä siitä tingi".
"Entä sinä, Otto?"
"Minä sanon, että täytyy varoa."
"Epäilemättä täytyy varoa."
Mutta vanha druidi kuuli tämän sanan. Nojaten sauvaan hän nousi ja huusi:
"Mitä tämä merkitsee? Varoa minua! Onpa sentään liikaa, että minua pidetään veijarina. Etkö siis ole nähnyt kirvestäni ja sen varressa hakaristin kuvaa? Niin, hakaristi on salatieteessä erikoisesti auringonjumalan symboolina. Entä nämä sitten, mitä nämä ovat?" (Hän näytti helminauhaansa). "Ovatko nämä jäniksenpapanoita, häh? Kylläpä te olette hävyttömiä miehiä! Sanoa käärmeenmunia jäniksenpapanoiksi, munia, joita ne valmistavat yhtyneitten ruumistensa limasta ja vaahdosta ja jotka ne sähisten viskaavat ilmaan. Itse Plinius siitä kertoo! Et suinkaan väitä, että Pliniuskin on veijari? Kylläpä sinä olet kaunis otus! Epäillä minua, jolla on kaikki vanhan druidin diploomit, ja jonka kaikki valtuudet, kaikki kunniakirjat, kaikki todistukset ovat Pliniuksen ja Chateaubriandin allekirjoittamat. Onpa sinulla turpaa! Ei, koetahan vain etsiä minunlaisiani vanhoja, todellisia, alkuperäisiä druideja, joilla on ikivanha leimansa ja satavuotinen partansa! Minäkö veijari! Minä, joka omistan kaikki perintätiedot ja tepastelen muinaisten aikojen malliin! Tahdotko, että tanssin sinulle vanhan druidin hyppyä niinkuin olen sitä tanssinut Julius Caesarin edessä? Tahdotko?"
Ja vastausta odottamatta vanhus viskasi sauvansa kädestään ja alkoi pyörähdellä aavemaisin tanssiaskelin ripeässä tahdissa, hulmuavin hapsin, ihan merkillisen notkeasti. Kerrassaan hassunkurista oli nähdä hänen hyppivän ja kieppuvan, selkä taivutettuna, käsivarret riipuksissa, säärien huiskiessa viitan alta oikealle ja vasemmalle ja parran seuratessa pyörähtelevän ruumiin liikkeitä, samalla kun hän väräjävällä äänellä vuoronsa perään ilmoitti eri sarjojen nimet:
"Vanhan druidin hyppy eli Julius Caesarin ihastus…! Pyhän mistelin tanssi, jota rahvas nimittää Pyhän Guyn polskaksi… Käärmeenmunien valssi Pliniuksen säestämänä… Ohoi, ohoi, ei ole enää sappitautia…! Vorskaa eli kolmenkymmenen ruumisarkun tangoa…! Punaisen profeetan ylistyshymni! Halleluja! Halleluja! Kunnia profeetalle!"
Vielä hän hyppi muutaman minuutin kuin pirun riivaama ja pysähtyen sitten äkkiä Vorskin eteen lausui totisesti:
"Riittää jo tämä lörpöttely! Puhukaamme vakavasti. Minun tehtävänäni on luovuttaa sinulle Kivijumala. Oletko nyt, kun asian uskot, valmis ottamaan tavaran vastaan?"
Rikostoverit olivat tyrmistyneitä. Vorski ei tiennyt, mitä tehdä, eikä kyennyt käsittämään, kuka tuo paholainen oli.
"Jättäkäähän minut rauhaan!" huudahti hän suuttuneena. "Mitä te tahdotte? Mikä on tarkoituksenne?"
"Tarkoitukseniko, häh? Juurihan sinulle sanoin, että tehtävänäni on antaa sinulle Kivijumala."
"Mutta millä oikeudella, millä valtuuksilla?"
Vanha druidi kohautti päätänsä.
"Ahaa, jopa käsitän… Tämä ei tapahdu laisinkaan niinkuin sinä otaksuit. Kaiketi saavuit tänne ilosta hytkyen, onnellisena ja ylpeänä suoritetusta työstä? Ajattelehan hiukan… Olit hankkinut sisällystä kolmellekymmenelle ruumisarkulle, ripustanut neljä naista ristille, upottanut laivoja… Kätesi olivat täynnä veritahroja, sinulla oli taskut täynnä rikoksia. Moiset urotyöt eivät ole mitään arkiaskareita, ja sinä odotit muhkeaa vastaanottoa virallisine tervehdyksineen ja juhlamenoineen, muinaisaikuisine kuorolauluineen. Odotit näkeväsi tietäjäin ja runoilijain kulkueita, monstransseja ja ihmisuhreja. Sanalla sanoen odotit jotakin hiivatin hienoa, oikeata gallialaista suurleikkiä…! Sensijaan tapaatkin vanhan vaivaisen druidin, joka torkkuu kolossa ja tarjoo sinulle muitta mutkitta tuon etsimäsi aarteen. Mikä pettymys, hyvät herrat! Mutta mitäs sille mahtaa, Vorski? Jokainen tekee mitä voi ja toimii kykyjensä mukaan. Minä en kieriskele kultaharkoilla, ja paitsi muutamien valkoisten viittain pesupalkkaa olen jo kuluttanut sinun tähtesi kolmetoista frangia ja neljäkymmentä centimea bengaalivalaistukseen, tulisuihkuihin ja yölliseen maanjäristykseen."
Vorski vavahti julmistuneena, sillä nyt hän äkkiä tajusi:
"Mitä te sanotte? Mitä! Olitteko…?"
"Minä juuri se olin! Kukas muu sitten? Pyhä Augustinusko? Vai oletko ihan luulotellut taivaallista väliintuloa ja otaksunut, että jumalat olisivat pitäneet tarpeellisena lähettää luoksesi valkokaapuisen arkkienkelin opastamaan sinut ontolle tammelle…! Kyllä sinä totta totisesti vaadit liikoja."
Vorski puristi kätensä nyrkkiin. Valkopukuinen mies, jota hän illalla oli ajanut takaa, ei siis ollut kukaan muu kuin tämä petkuttaja!
"Minä en pidä siitä, että minun päätäni väijytään!" murahti hän.
"Päätäsi väijytään!" huudahti vanhus. "Kauniita juttuja sinä jaarittelet, poikaseni. Ja kuka sitten ajoi minua takaa kuin metsänpetoa, niin että ihan hengästyin? Ja kuka ampui kaksi luotia viittaani numero yksi? Oletpa sinä kaunis veitikka! Täytyy tässä oppia varovaisemmaksi!"
"Riittää, riittää", sanoi Vorski vimmastuneena. "Riittää! Vielä kerran, mitä minusta tahdotte?"
"Vallan väsytän itseni sitä sinulle toistelemalla. Minun tehtävänäni on antaa sinulle Kivijumala."
"Kenen puolesta?"
"No, peijakas, siitä minulla ei ole aavistustakaan! Olen aina elänyt siinä luulossa, että jonakin kauniina päivänä saapuu Sarekiin Vorski-niminen saksalainen prinssi, joka kaataa kolmekymmentä uhriaan ja jolle minun oli annettava sopiva merkki, silloin kun hänen kolmaskymmenes uhrinsa veti viimeisen henkäyksensä. Koska siis olen tämän määräyksen orja, niin valmistin ilotulitukseni, ostin eräästä Brestin rihkamakaupasta kaksi bengaalitulta kolmella frangilla seitsemälläkymmenelläviidellä centimellä kappaleen ja lisäksi muutamia hyviä räjähdyspommeja. Määrätyllä hetkellä asetuin tähystyspaikalleni, rullalle kierretty vahakynttilä kädessäni, valmiina toimimaan. Kun sinä sitten täyttä kurkkua huusit puustasi: 'Hän on kuollut! Hän on kuollut!' niin arvelin hetken otolliseksi, sytytin bengaalituleni ja panin dynamiittipommeillani maanuumenet vapisemaan. Kas niin. Joko älyät?"
Vorski astui lähemmäksi nyrkit pystyssä. Tämä sanatulva, järkkymättömän tyyni kylmäverisyys, liukaskielisyys ja ilkkuva, rauhallinen ääni, miehen koko sävy sai hänet suunniltaan.
"Vielä sana, niin isken sinut kuoliaaksi", huusi hän. "Olen saanut kylliksi!"
"Nimesihän on Vorski?"
"Niin on. Entä sitten?"
"Oletko saksalainen prinssi?"
"Olen, olen, mutta mitä sitten?"
"Oletko kaatanut kolmekymmentä uhriasi?"
"Olen, olen, olen!"
"Hyvä on! Sitten olet minun mieheni. Minun on jätettävä sinulle Kivijumala ja minä jätän sen, maksoi mitä maksoi. Niin se on, niin totta kuin tässä seison. Sinun on kahmaistava ihmekivesi."
"Mutta minä välitän viis Kivijumalasta!" karjaisi Vorski, polkien jalkaansa. "Ja minä välitän viis sinusta. Minä en tarvitse ketään. Kivijumala! Sehän on minulla, se on minun hallussani, minun omanani."
"Näytäpä!"
"No mikäs tämä on?" virkkoi Vorski, ottaen taskustaan valtikan ponnesta löydetyn pienen pallon.
"Tuoko?" kysäisi vanhus kummastuneena. "Mistä olet sen siepannut?"
"Tämän valtikan ponnesta, jonka hoksasin kiertää auki."
"Ja mikä se sitten on?"
"Kivijumalan sirpale."
"Sinä olet hullu!"
"No, mikä se sinun mielestäsi on?"
"Tuo, sehän on housunnappi."
"Häh?"
"Housunnappi."
"Todista se!"
"Housunnappi, jonka kanta on katkennut. Se on housunnappeja, joita neekerit käyttävät Saharassa. Minulla on niitä iso varasto."
"Todistus, tuhat tulimmaista!"
"Minä itse sen sinne panin."
"Minkätähden?"
"Sijoittaakseni jotakin sen kalliin kiven tilalle, jonka Maguennoc sieltä puhalsi, sen tilalle, joka poltti hänen kättänsä niin, että hänen täytyi hakata se poikki."
Vorski vaikeni. Hän oli ymmällä, ei tiennyt enää, mitä uskoisi ja miten menettelisi tuon omituisen vastustajan edessä.
Vanha druidi astui häntä lähemmäksi ja virkkoi hiljaa isällisellä äänellä:
"Ei, näetkös, poikaseni, sinä et tästä ilman minua suoriudu. Ainoastaan minulla on lukon avain ja välttämätön taikasana. Miksi epäröit?"
"Minä en tunne teitä."
"Lapsi! Jos ehdottaisin sinulle jotakin epähienoa ja kunniaasi tahraavaa, niin käsittäisin epäilyksesi. Mutta tarjoukseni on sellainen, että se ei hipaisisi arintakaan omaatuntoa. Häh, joko tajuat? Etkö? Etkö vielä? Mutta, kautta Teutatesin, mitä sinä, epäuskoinen Vorski, sitten oikein haluat? Kenties ihmettä? Miksei armollinen herra ole sitä ennen sanonut? Ihmeitähän minä munin kolmetoista tusinaan. Joka aamu minä kermakahvia hörppiessäni teen pienen ihmeen. Ajattelehan toki, minä olen druidi! Ihmeitä minulla on koko pöksä täynnä, niin ettei enää ole tyhjää paikkaa istuakseni. Mitä lajia sinä mieluimmin haluat? Ylösnousemuksen säteitäkö? Vikurien hiusten säteitäkö? Vai tulevaisuuden ennustamistako? Joudut ihan ymmälle valitsemisessa… Sanohan, millä hetkellä kolmaskymmenes uhrisi puhalsi kuolonhuokauksensa?"
"Mistäpä minä sen tietäisin!"
"Kahdeksaa minuuttia vailla kaksitoista. Liikutuksesi oli niin voimakas, että kellosi siitä seisahtui. Katso!"
Tämä oli hassua. Mielenjärkytys ei tee mitään vaikutusta asianomaisen kelloon. Vaistomaisesti Vorski kuitenkin veti ajanmittarinsa taskustaan: se oli kahdeksaa minuuttia vailla kaksitoista. Hän yritti sitä vetää, mutta se oli rikki.
Suomatta hänelle aikaa hengähtää vanha druidi jatkoi:
"Ällistyttääkö se sinua? Mikään ei kuitenkaan ole yksinkertaisempaa ja helpompaa druidille, joka vähänkään osaa ammattiansa. Druidi näkee näkemätöntäkin. Vieläpä hän näyttää sitä puhetoverilleenkin. Vorski, tahdotko nähdä sellaista, mitä ei ole olemassa? Mikä on nimesi? Minä en puhu nimestä Vorski, vaan oikeasta nimestäsi, isäukkosi nimestä."
"Vaiti siitä asiasta!" käski Vorski. "Se on salaisuus, jota en ole kellekään ilmaissut."
"Miksi sen nimen sitten kirjoitat?"
"En ole sitä milloinkaan kirjoittanut."
"Se nimi, sinun isäsi nimi, on punaisella lyijykynällä piirrettynä povessasi olevan pienen muistikirjan neljännelletoista sivulle. Katsohan!"
Konemaisesti kuin automaatti, jonka liikkeet määrää vieras tahto, veti Vorski liiviensä sisätaskusta lompakon, jossa oli valkoisista lehdistä ommeltu vihkonen. Hän selaili niitä neljänteentoista sivuun asti ja mutisi sitten kuvaamattomasti säikähtyneenä:
"Onko tämä mahdollista? Kuka on tuon kirjoittanut? Ja te tiedätte, mitä tähän on kirjoitettu…?"
"Tahdotko, että sen sinulle todistan?"
"Vaiti, toistan! Minä kiellän teitä…"
"Niinkuin tahdot, vanha veikko. Mitä teen, teen sinun valistamiseksesi. Ja se tuottaa minulle hiton vähän vaivaa! Kun alan tehdä ihmeitä, en voi enää pidättyä. Vieläkin eräs hupaisa juttu. Sinulla on kaulassasi paidan alla pienten hopeaketjujen päässä medaljonki?"
"Niin on", myönsi Vorski, jonka silmät loistivat, kuumeesta. "Se medaljonki oli kehyksenä siinä ennen pitämällesi valokuvalle, niinkö?"
"Niin, niin… Valokuvalle, joka esittää…"
"Esittää äitiäsi, sen tiedän; ja sen kuvan sinä olet kadottanut?"
"Se tapahtui viime vuonna."
"Sano pikemmin, että luulet sen kadottaneesi."
"No, no! Medaljonki on tyhjä."
"Sinä luulet, että se on tyhjä. Mutta niin ei ole laita. Katsohan."
Yhä toimien konemaisesti ja silmät ammollaan Vorski päästi paidannappinsa ja veti ketjuset esille. Medaljonki tuli näkyviin. Sen sisällä oli kultakehässä naisen valokuva.
"Hän se on… Hän se on…" jupisi Vorski ällistyneenä.
"Ihanko varmaan?"
"Ihan."
"Mitä sitten sanot kaikesta tästä, häh? Ei tämä ole ilveilyä tai petkutusta. Vanha druidi on itsepintainen rynnistäjä, ja sinä seuraat häntä, eikö totta?"
"Kyllä."
Vorski oli voitettu. Tuo mies masensi hänet. Hänen taikauskoiset vaistonsa, hänen atavistinen uskonsa salaperäisiin voimiin, hänen levoton ja tasapainostaan järkähtänyt luonteensa, kaikki pakotti häntä ehdottomasti alistumaan. Hänen epäilyksensä jatkui, mutta se ei estänyt häntä tottelemasta. Hän kysyi:
"Onko se kaukana?"
"Tässä vieressä. Isossa salissa."
Otto ja Konrad olivat hämmästyneinä kuunnelleet kaksinpuhelua. Konrad yritti tehdä vastaväitteitä. Mutta Vorski tukki hänen suunsa.
"Jos pelkäät, niin lähde tiehesi. Sitäpaitsi", lisäsi hän sopivasti vihjaisten, "kävelemmekin vain revolverit kourassa. Pienimmästäkin hälytyksestä ammumme."
"Ammutte minua?" virnisti vanha druidi.
"Ammumme ketä vihollista tahansa."
"No, astu edellä, ampuja Vorski."
Ja kun toinen koetti tehdä tenää, purskahti vanhus nauruun.
"Vanha Vorski… sinusta ei tämä siis tuntunekaan hauskalta? Eipä minustakaan… Mutta täytyyhän huvitella… Kah, sinähän et astu eteenpäin?"
Hän oli opastanut heidät ihan hautakammion päähän, pimeään kolkkaan. Siellä he kynttilän valossa näkivät muurin juurelle puhkaistun reiän, joka suuntautui alaspäin.
Lyhyen aikaa epäröityään Vorski astui eteenpäin. Hänen täytyi ryömiä nelinkontin tässä ahtaassa ja mutkaisessa käytävässä, josta he minuutin kuluttua joutuivat suuren salin kynnykselle.
Toiset seurasivat häntä.
Vanha druidi julisti juhlallisesti:
"Kivijumalan sali."
Se oli syvä ja majesteetillinen, avaruussuhteiltaan ja muodoltaan sen puistikon kaltainen, jonka alla se sijaitsi. Sama lukumäärä hautakiviä, jotka näyttivät äärettömän temppelin pilareilta, kohosi samoilta paikoilta ja samassa järjestyksessä kuin puistikon patsaat. Ne olivat samantyylisiä, karkealla kirveellä, taiteesta tai sopusuhtaisuudesta välittämättä vuoltuja. Permanto oli tehty tavattoman isoista, säännöttömistä kivilaatoista, joita leikkeli viemäriverkko, ja kivilaatoille levisi loistavina pyörylöinä valoa, joka tuli ylhäältä, kauas toisistaan sovitetuista kohdista.
Keskeltä, Maguennocin kukkatarhan alta, kohosi neljä tai viisi metriä korkea muuraamattomista kivistä kyhätty lava. Sen päälle oli kahdelle tukevalle jalalle rakennettu kelttiläinen muistopatsas, dolmen, joka kannatti pitkänsoikeata graniittilevyä.
"Tuoko se on?" kysäisi Vorski tukehtuneella äänellä.
Suoraan vastaamatta vanha druidi lausui:
"Mitäs siitä sanot? Ne meidän esi-isämme vasta olivat mainioita rakennusmestareja! Ja kuinka nerokkaasti se on sommiteltu! Mitä varokeinoja uteliaiden katseiden ja kaikkien epäpyhäin tutkimusten esteeksi! Tiedätkö, mistä valo tulee? Sillä mehän olemme saaren sisuksissa, eikä seinissä ole mitään ikkunoita. Valo tulee ylemmistä menhireistä: niiden lävitse on puhkaistu kanava ylhäältä alas asti, joka laajenee suppilomaisesti ja levittää viljalti valoa. Keskipäivällä auringon paistaessa täällä on satumaisen kaunista. Sinä, joka olet taiteilija, ulvoisit ihastuksesta."
"Siis se?" toisti Vorski.
"Tietysti tämäkin on pyhä kivi", vahvisti vanha druidi tyynesti, "koska se kohoaa muita ylemmäksi maanalaisten uhrien paikalla, ja nehän ovat kaikkein tärkeimmät. Mutta alla on toinen, jota patsas suojaa sinun katseiltasi tässä seisoessamme, ja sen päällä teurastettiin valitut uhrit. Veri virtasi lavalta, juosten näitä viemäreitä pitkin rantakallioille ja mereen asti."
Vorski kysyi yhä kiihtyneempänä:
"No, siis tuo? Astukaamme eteenpäin."
"Ei tarvitse hievahtaa", vastasi ukko pöyristyttävän rauhallisesti, "tämä ei vielä ole se, jota tarkoitat. Täällä on kolmaskin kivi, ja sen kolmannen nähdäksesi tarvitsee sinun vain hiukan kohottaa päätäsi."
"Missä? Oletteko varma?"
"Tuhat tulimmaista! Katsohan tuonne… ylimmän levyn yläpuolelle, niin, itse holviin, joka on kattona ja näyttää isoista kivilaatoista tehdyltä mosaiikilta… Kah, eroitathan täältä kivilaatan, joka on ihan erikseen… pitkulainen kuin alempi laatta ja hakattu samanmuotoiseksi…? Ne ovat kuin sisarukset… Mutta vain toinen niistä on oikea, tehtaanmerkillä varustettu…"
Vorski tunsi pettymystä. Hän oli odottanut monimutkaisempaa esittelyä, salaperäisempää piilopaikkaa.
"Tuoko on Kivijumala?" virkkoi hän. "Mutta eihän siinä ole mitään erikoista."
"Kaukaa katsoen ei kylläkään, mutta läheltä näet… Siinä on värijuovia, kullanhohtavia metallisuonia, ja sen rakeisuus on erikoislajia… sanalla sanoen, se on Kivijumala. Mutta se ei olekaan niin merkillinen aineensa kuin ihmeellisten ominaisuuksiensa puolesta."
"Mitä ihmeitätekeviä ominaisuuksia sillä on?" kysyi Vorski.
"Se antaa kuoleman tai elämän, kuten tiedät. Ja se antaa paljon muutakin."
"Mitä sitten?"
"Hitto vie, sinä kyselet liikaa! Enhän minä tiedä."
"Mitä! Te ette tiedä…"
Vanha druidi kurkotti päätään ja sanoi hänelle kahden kesken:
"Kuulehan, Vorski, minä myönnän hiukan kerskailleeni. Asian laita on niin, että tehtävääni, vaikka se olikin perin tärkeä — Kivijumalan vartijan toimi on ensiluokkainen, — että tehtävääni rajoittaa muuan voima, joka on tavallaan omaani korkeampi."
"Mikä voima?"
"Velledan tahto."
Vorski tarkkasi häntä jälleen levottomana.
"Velledan?"
"Niin, tai ainakin sen, jota nimitän Velledaksi — viimeisen druidittaren, jonka oikeasta nimestä en tiedä mitään."
"Missä hän on?"
"Täällä."
"Täälläkö?"
"Niin, uhrikivellä. Hän nukkuu."
"Mitä! Nukkuuko hän?"
"Hän on nukkunut vuosisatoja, alusta alkaen. Minä en ole koskaan nähnyt häntä muutoin kuin nukuksissa, siveään, rauhalliseen uneen vaipuneena. Kuin metsässä uinuva ihana satuprinsessa odottaa Velleda sitä miestä, jonka jumalat ovat määränneet hänet herättämään, ja se mies…"
"Se mies?"
"Olet sinä, Vorski."
Vorski rypisti kulmiaan. Mitä uskomatonta juttua tämä oli ja mihin tämä arvoituksellinen henkilö oikeastaan tähtäsi? Vanha druidi jatkoi:
"Näytät melkein närkästyneeltä? Mutta se, että kätesi ovat verestä punaiset ja hartioillasi on kolmekymmentä ruumisarkkua, ei riistä sinulta oikeutta esiintyä odotettuna prinssinä. Sinä olet liian kaino, poikaseni. Tahdotko, että sanon sinulle jotakin? Velleda on ihmeellisen kaunis, mutta hänen kauneutensa on yli-inhimillistä. Ah, veikkoseni, joko sytyt? Etkö? Etkö vieläkään?"
Vorski epäröitsi. Hän tunsi tosiaan vaaran suurenevan ympärillään, kohoavan kuin paisuvan aallon, joka on vyörymäisillään äyrään yli. Mutta vanhus ei antanut perään.
"Vielä viimeinen sana, Vorski — puhun hiljaa, jotta toverisi eivät kuule, — kietoessasi äitiäsi käärinliinaan sinä jätit hänen nimenomaisesta tahdostaan hänen etusormeensa sormuksen, josta hän ei koskaan luopunut, taikasormuksen, jossa isoa turkoosia ympäröi kehä pieniä kultahuotrasiin sijoitettuja turkooseja. Erehdynkö?"
"Ette", läähätti Vorski ällistyneenä, "mutta minä olin yksin, ja kertomanne asia on salaisuus, jota kukaan ei ole saanut tietää…"
"Vorski, jos se sormus on Velledan etusormessa, niin tunnetko luottamusta ja uskotko, että haudassaan lepäävä äitisi on lähettänyt Velledan sinua vastaanottamaan ja itse jättämään sinulle ihmekiven?"
Vorski astui patsasta kohti. Nopeasti hän nousi ensimmäiset askelmat.
Hänen päänsä kohosi lavan reunan yli.
"Ah", huudahti hän horjuen, "sormus… sormus on hänen sormessaan!"
Dolmenin kahden pilarin välissä lepäsi naisdruidi uhripöydällä, jalkoihin asti ulottuvaan tahrattoman valkoiseen viittaan puettuna. Hänen yläruumiinsa ja kasvonsa olivat käännetyt toiselle puolelle, ja otsalle vedetty huntu peitti hänen tukkansa. Hänen kaunis, melkein paljas käsivartensa riippui pöydän sivulla. Etusormessa oli turkoosisormus.
"Kaihan se on äitisi sormus?" kysyi vanha druidi.
"On, ihan varmaan."
Vorski oli kiireesti astunut välimatkan yli, joka eroitti hänet dolmenista, ja kumartuneena, melkein polvistuneena, hän tarkasti turkoosia.
"Niitä on täysi luku… yksi on haljennut… toinen on puoliksi peittynyt rutistettuun kultalehteen."
"Älä ole niin kovin varovainen", sanoi vanhus; "hän ei kuule, eikä äänesi voi häntä herättää. Pikemminkin nouse ja hipaise kädelläsi hänen otsaansa. Se on magneettinen hyväily, jonka pitäisi herättää hänet horroksestaan."
Vorski nousi. Hän epäröi kuitenkin koskemasta tuohon naiseen. Nukkuja herätti hänessä voittamatonta pelkoa ja kunnioitusta.
"Älkää tulko enää lähemmäksi, te kaksi", kielsi vanha druidi Ottoa ja
Konradia. "Kun Velleda avaa silmänsä, eivät ne saa kohdata muita kuin
Vorskin; hänen katseensa ei saa osua mihinkään muuhun… No, Vorski,
pelkäätkö sinä?"
"Minä en pelkää."
"Mutta et ole oikein kunnossakaan. Helpompi on surmata kuin herättää henkiin, niinkö? No, pienoinen kädenponnistus! Poista verho ja kosketa hänen otsaansa. Kivijumala on ulottuvillasi. Toimi, niin sinusta tulee maailman hallitsija."
Vorski totteli. Seisoessaan uhrialttaria vasten hän näki hyvin druidi-papittaren. Hän kumartui liikkumattoman vartalon yli. Valkoinen viitta kohosi ja laski hengityksen säännöllisestä poljennosta. Epävarmalla kädellä hän poisti hunnun ja kumartui sitten enemmän, jotta voisi toisella kädellään hipaista paljastettua otsaa.
Mutta silloin hänen liikkeensä ikäänkuin jähmettyi puolitiehen. Hän seisoi hievahtamatta kuin henkilö, joka ei käsitä ja turhaan yrittää käsittää.
"No, mitä nyt, aika mies! Olethan kuin Medusan katseen jäykistämä. Vieläkö nyt kinastelet? Onko jotakin vinossa? Pitääkö minun sinua auttaa?"
Vorski ei vastannut. Hän katseli hölmistyneenä, kummastuksen ja säikähdyksen vallassa, joka vähitellen muuttui hurjaksi peloksi. Hänen päälaeltaan valui hikipisaroita, ja silmät tuijottivat kuin johonkin tavattoman kauheaan ilmestykseen.
Vanhus purskahti nauruun.
"Hohhoh, kuinka sinä olet ruma! Kunhan vain viimeinen naisdruidi ei kohottaisi jumalaisia silmäluomiaan ja näkisi sinun kamalaa narrinaamaasi! Nuku, Velleda. Jatka tyyntä uinailuasi, jota unennäöt eivät häiritse!"
Vorski mutisi katkonaisia sanoja, joissa värähti yltyvää vimmaa. Kuin salamaniskuista valkeni hänelle osa totuutta. Sana kohosi hänen huulilleen, jota hän ei kuitenkaan lausunut, ikäänkuin olisi pelännyt sitä lausuessaan herättävänsä henkiin olemattoman, tämän kuolleen naisen, niin, kuolleen, joka tosin hengitti, mutta jonka täytyi olla kuollut, koska hän itse oli tämän naisen tappanut. Vihdoin hän kuitenkin tahtomattaan sopersi, ja jokainen tavu tuotti hänelle sietämätöntä tuskaa:
"Véronique… Véronique…"
"Hän on sinusta siis Véroniquen näköinen?" virnisteli vanha druidi. "Saatatpa totisesti olla oikeassa… jonkinlaista perheyhtäläisyyttä… No, jollet olisi omin käsin ristiinnaulinnut toista ja itse kuullut hänen viimeistä huokaustaan, olisit valmis vannomaan, että nämä kaksi naista ovat yksi ja sama henkilö, että Véronique d'Hergemont on elossa, ei edes haavoittunut… ei pienintäkään naarmua… ei köysien jälkiä ranteissa… Mutta katsohan, Vorski, kuinka rauhalliset kasvot, mikä lohdullinen tyyneys! Alan totisesti aavistella, että olet erehtynyt ja ripustanut ristille toisen naisen! Ajattelehan… Ui, ui, kuinka sinä äimistelet minulle! Tule avukseni, oi Teutates! Profeetta aikoo minut tuhota."
Vorski oli suoristautunut jälleen ja seisoi nyt uhkaavana vanhan druidin edessä. Hänen vihan ja raivon vääristämät kasvonsa eivät varmaankaan olleet koskaan ilmaisseet enemmän vihaa ja raivoa… Vanha druidi oli jo tuntikauden tehnyt hänestä pilaa kuin lapsesta ja lisäksi suorittanut mitä merkillisimmän työn, nyt äkkiä ilmaantuen hänelle leppymättömimpänä ja vaarallisimpana vihollisena. Sellainen mies oli heti raivattava tieltä pois, nyt kun siihen oli tilaisuus.
"Minä olen hukassa", virkkoi vanhus. "Minkä kastikkeen kera aiot minut syödä? Voi, voi, ui, ui, millainen mörkö…! Apuun! Ottakaa murhaaja kiinni! Nuo rautasormet minut kohta kuristavat! Tai ehkä saan maistaa tikarista tai panet köydensilmukan kaulaani? Ei, minut tapetaan revolverilla. Siitä pidänkin enemmän, se on siistimpää. Anna paukkua, Alexis. Seitsemästä luodista on kaksi jo lävistänyt edellisen viittani. Viisi panosta on jäljellä. Anna paukkua, Alexis!"
Jokainen sana ärsytti Vorskin kiukkua. Hän joudutti asiaa päätökseen ja komensi:
"Otto… Konrad… olkaa valmiit…!"
Hän ojensi käsivartensa. Molemmat apurit kohottivat samaten aseensa.
Neljän askeleen päässä heistä anoi vanhus nauraen armoa.
"Rukoilen teitä, hyvät herrat, säälikää vanhaa miesraukkaa. Minä en enää uudista ilveilyäni… olen siivolla kuin… kuvapatsas… Hyvät herrat…"
Vorski komensi jälleen:
"Otto… Konrad… tähdätkää tarkoin…! Minä lasken… yks'… kaks'… kolme… pam!"
Kolme laukausta pamahti samalla kertaa. Druidi kiepsahti ympäri, nousi sitten jälleen suoraksi vastustajiensa eteen ja huusi haikealla äänellä:
"Osui! Ruumiini on lävistetty! Ehdoton kuolema…! Vanha druidi on mennyt mies…! Kaamea ratkaisu! Voi, että sen vanhan druidi-paran pitikin olla niin kielekäs lörpöttelijä!"
"Ampukaa!" karjui Vorski. "Laukaiskaa, tolvanat! Tulta!"
"Tulta, tulta!" toisteli druidi. "Pam, pam! Pam, pam! Nappi sydämeen!… toinen nappi…! kolmas nappi! No, Konrad, pam, pam…! Ja sinä, Otto!"
Laukaukset pamahtivat, ja kaiku kertasi niitä suuressa salissa. Toverukset riehuivat maalitaulunsa edessä hölmistyneinä ja raivoissaan, haavoittumattoman vanhuksen tanssiessa ja hypellessä, milloin melkein lattialle lyyhistyen, milloin kieppuessa hämmästyttävän ketterästi.
"Tuhat tulimmaista, kuinka täällä luolien pohjalla huvitellaan!
Oletko sinä hassu, Vorskiseni! Pyhitetty profeetta haa! Mikä tolvana!
Mutta kuinka olet voinut niellä kaiken tämän — bengaalitulen,
räjähdyspommit, housunnapin ja sitten äiti-vainajasi sormuksen!
Penteleen pässinpää! Oletpa sinä ääliö!"
Vorski pysähtyi. Hän ymmärsi, että kaikista kolmesta revolverista oli panokset purettu, mutta miten? Millä käsittämättömällä tempulla? Mitä oli kaiken tämän eriskummaisen seikkailun pohjalla? Ken oli tuo paholainen hänen edessään?
Hän heitti hyödyttömän aseensa pois ja katseli ukkoa. Kävisikö hän pahukseen käsiksi, kuristaisi käsivarsillaan? Hän katseli myöskin naista, valmiina heittäytymään hänen kimppuunsa. Mutta ilmeisesti hän ei tuntenut voivansa pitää kauemmin puoliaan näitä kahta ihmeellistä olentoa vastaan, jotka hänestä näyttivät olevan maailman ja todellisuuden ulkopuolella.
Sitten hän kääntyi äkkiä ja kutsuen apureitaan lähti takaisin hautaholvien kautta vanhan druidin naljaillessa:
"Hehe, joko tuli kiire? Entä Kivijumala, mihin minä sen panen? Hohhoh, kuinka se luikkii tiehensä! Onko sinulla kytevä taulanpala peräpuolessa? Ohoi, hei, halloo…! No, mene sitten hiiteen, senkin vietävä profeetta…"