I.
HILJAISUUS, VAITIOLO.
"Silence and Secrecy!" — hiljaisuus ja salaisuus — huudahtaa Carlyle. — Niille pitäisi pystyttää alttari, jonka ääressä kaikki voisivat kumartaen rukoilla — jos meidän päivinämme vielä alttareita pystytettäisiin. Hiljaisuus on se alkutila, jossa kaikki suuret seikat ensin kehkeytyvät, tullakseen sitten täysivalmiissa majesteetillisuudessaan esiin maailman valkeuteen, sitä hallitsemaan ja vallitsemaan. Ei yksin Vilhelm vaitelias, vaan kaikki merkkimiehet, joihin olen tutustunut, muutkin kuin valtiomiehet ja joukkojen johtajat; kaikki he ovat pidättyneet ennakolta juttelemasta aikeistaan ja teoksistaan. Ja sinä, jolla on vain jokapäiväisiä pikkuharrastuksia, koetappas pitää kielesi kurissa yhden päivän ajan; saat nähdä, kuinka paljon sinun aikeesi ja tehtäväsi jo sinä aikana selvenevät ja kirkastuvat. Sinusta ihan tuntuu, kuin olisivat jotkut hiljaiset henget siivonneet pois sielustasi suuret määrät katkonaista ja turhanaikaista tuon yhden päivän kuluessa, jolloin suljit sielusi ulkonaisen maailman melulta. Ranskalainen sanoo, että puhuminen on yksi tapa peitellä ajatuksia. Mutta ei siinä kyllin: paljoa useammin puhumisella suorastaan tukahutetaan ja kytketään ajatukset, niin ettei niissä enää olekaan mitään peittelemistä. Puhuminen voi sekin kyllä olla suurta, mutta se ei ole suurinta. Sananlasku sanoo: Puhuminen on hopeaa, mutta vaiti-olo kultaa; eli selvemmin sanoen: puhuminen on ajallisuutta, vaikeneminen ikuisuutta.
"Mehiläiset toimivat ainoastaan pimeässä, ajatus toimii ainoastaan hiljaisuudessa ja hyve ainoastaan salaisuudessa…"
Ei pidä luullakaan, että puhumisen välityksellä milloinkaan syntyisi todellista yhteyttä kahden olennon välille. Huulet ja kieli voivat esitellä sielun asioita vain samaan tapaan, kuin esimerkiksi jokin järjestysnumero voi esitellä jotain suuren taiteilijan maalausta. Mutta niinpian kun meillä tosiaan on jotain sanomista toisillemme, on meidän pakko turvautua vaitioloon. Ja jollemme tällöin taivu hiljaisuuden, vaitiolon näkymättömiin ja pakottaviin käskyihin, niin teemme ikuisen vahingon, jota eivät ihmisviisauden suurimmat aarteet voi korvata: olemme päästäneet ohitse sellaisen tilaisuuden, jona olisimme saaneet tajuta toista sielua ja jona oma sielumme olisi hetkisen saanut tuta omaa olemassaoloaan. Ja voi hyvin sattua, ettei tuollaista tilaisuutta enää tule toista kertaa sille, joka sen kerran päästi menemään.
Ihminen puhelee vain niinä hetkinä, joina hän ei elä; kun hän ei tahdo olla missään yhteydessä lähimäisensä kanssa; kun hän tuntee olevansa etäällä todellisuudesta. Heti kun ryhdymme puhumaan, me samassa hämärästi aavistamme, kuinka jossain joitakin jumaluuden ovia meiltä sulkeutui. Me olemmekin tavallisesti hyvin tarkkoja vaitiolostamme, eikä varomattominkaan meistä vaikene kenen seurassa tahansa. Meillä kaikilla on vaisto joistakin totuuksista, jotka ovat ylempänä meitä itseämme, ja se vaisto sanoo meille, että on vaarallista olla vaiti sellaisen ihmisen seurassa, jota ei halua tulla tuntemaan tai josta ei pidä. Sillä puhuminen on katoovaista, mutta jos vaitiolo on saanut hetkenkin vaikuttaa, niin se ei enää voi kadota olemattomiin, ja todellinen elämä, ainoa joka jättää jotain jälkeensä, se muodostuu yksinomaan hiljaisuuden, vaitiolon hetkistä. Koetahan nyt muistella, tuossa hiljaisuudessa — johon alati vetoomme, jotta se itse itsestään meille selviäisi — ja jos olet saanut sen lahjan, että voit omassa sielussasi syventyä aina sinne asti, missä enkelit asuvat, niin muistele sieltä käsin sellaista olentoa, jota olet syvästi rakastanut. Tällöin huomaat, ettet sen olennon yhteydessä ensi sijassa muista niitä sanoja, joita hän on lausunut, etkä niitä eleitä, joita hän on tehnyt, vaan muistat niitä vaitiolon hetkiä, joita yhdessä olette eläneet. Sillä noiden vaitiolon hetkien laatu ja pitoisuus, se yksin ja ainoastaan ilmaisee teidän rakkautenne ja teidän sielujenne laadun ja pitoisuuden.
Tässä on koko ajan ollut puhe toimivasta, aktiivisesta vaitiolosta; on myös toimetonta, passivista vaitioloa, hiljaisuutta, joka on vain unen, kuoleman tai olemattomuuden heijastelua. Se on nukkuvaa vaitioloa; ja nukkuessaan se ei ole niinkään pelättävää kuin puhuminen. Mutta odottamaton sattuma voi sen äkkiä herättää, ja siinä samassa vallitseekin jo suuri, toimiva vaitiolo. Olkaa varuillanne! Kaksi sielua tapaa toisensa, niiden väliltä häviävät kaikki eristävät seinät, padot murtuvat, ja tavallinen arkielämä saa jättää tilansa toiselle elämälle, jossa kaikki on hyvin tärkeätä, jossa kaikki on jätetty oman onnensa nojaan, jossa ei enää naureta, ei totella, ei unohdeta…
Ja juuri sentähden me niin pelkäämme vaitioloa, kun jokainen itse tykönämme tunnemme tuon hämärän voiman ja sen vaaralliset äkkipäät. Jotenkuten voimme vielä kestää oman eristetyn vaitiolomme. Mutta useamman ihmisen, sanokaamme kokonaisen kansanjoukon yhteinen vaitiolo on sellainen sielullinen taakka, että sen käsittämätöntä painoa säikkyvät voimallisimmatkin. Me käytämme suuren osan elämästämme sellaisten paikkojen etsimiseen, missä ei olla vaiti. Kun kaksi tai kolme ihmistä tulee yhteen, niin he harkitsevat vain sitä, millä häätäisivät tuon näkymättömän vihollisen, sillä monen tavallisen ystävyyden perustana on yksinomaan vaitiolonviha. Ja jos se kaikista ponnistuksista huolimatta on päässyt liukumaan koossaolevien olentojen keskuuteen, niin alkavat nuo olennot kärsimättöminä väännellä päitään, pois tuosta asioitten juhlallisesta puolesta, jota he eivät selvästi havaitse. Ja tuota pikaa he jo menevät matkoihinsa, jättäen paikan tuolle tuntemattomalle viholliselle, ja karttavat siitä puolin visusti toisiaan, sillä he pelkäävät, että sama ikuinen taistelu vaitioloa vastaan jälleen päättyisi huonosti, ja että siinä seurassa ehkä on joku, joka salaa avaa portit viholliselle…
Useimmat meistä ihmisistä tajuavat vaitiolon ja antautuvat sille vain pari kolme kertaa koko elämänsä aikana. Ainoastaan juhlallisina hetkinä he uskaltavat ottaa vastaan tuon suuren ja tutkimattoman, mutta melkein kaikki tekevät sen silloin kyllä arvokkaasti. Sillä kurjimmillakin olennoilla on hetkiä, joina he osaavat toimia sillä tavoin, kuin he jo tietäisivät kaiken minkä jumalatkin. Muistatko sen päivän, jolloin ensi kerran olit vaiti tuntematta kauhua? Hetki oli esillä, se lähestyi sieluasi. Sinä näit sen saapuvan sellaisista elämän aarnioista, joista ei koskaan puhuta, peloittavan kauneuden syvyyksistä, etkä sinä paennut… Se sattui kerran kun palasit jostain, kerran kun juuri olit lähdössä jonnekin, kun sinut kohtasi suuri ilo, kun näit kuoleman hyvin läheltä, kun jouduit onnettomuuteen. Muistatko niitä minuutteja, joina elämän kaikki salaiset, näkymättömät aarteet kimaltelivat, ja kaikki siihen asti syvällä tiedottomuudessa uinuneet totuudet äkkiä heräsivät sinun tajuttaviksesi. Sano minulle, eikö hiljaisuus, vaitiolo silloin ollut kaunis ja sinulle ihan välttämätön, ja vaikka aina olit sitä karttanut ja pitänyt vihollisenasi, niin sano, eikö sen hyväily tuona päivänä, tuona hetkenä tuntunut jumalalliselta. Surunvoittoisen hiljaisuuden syleilyt — sillä etenkin surussa Hiljaisuus meitä syleilee — ne eivät unohdu, ja sen vuoksi ne, jotka ovat kokeneet niitä useammin kuin muut, myös ovat parempia kuin muut. He yksin ehkä tietävät, millaisten mykkien syvyyksien päällä keinuu arkielämän hatara alus. He ovat tulleet lähemmäksi Jumalaa, ja ne askeleet, joita he ovat astuneet valon vaiheilla, ne eivät enää häviä olemattomiin. Sillä sielu on sellainen seikka, joka kyllä voi olla nousematta ylemmäksi, mutta joka ei milloinkaan voi laskeutua alemmaksi.
"Vaitiolo, hiljaisuuden suuri keisarikunta", huudahtaa edelleen Carlyle — mies, joka niin hyvin tunsi tuon elämän keisarikunnan, jonka helmassa me kaikki elämme — "se ulottuu korkeammalle tähtiä ja syvemmälle kuoleman valtakuntaa!… Hiljaisuus ja jalot vaitiolon ihmiset!… Niitä on siellä täällä, kukin maakunnassaan, he ajattelevat ääneti, työskentelevät ääneti, eivätkä päivän sanomalehdet heistä tiedä mitään. He ovat maan suola, ja missä heitä ei ole tai on liian harvassa, siellä eivät asiat ole hyvin. Siellä on vain metsä, jolla ei ole ollenkaan juuria, jossa on vain lehtiä ja oksia, ja joka pian kuihtuu, eikä enää ole mikään metsä…"
Mutta todellinen hiljaisuus, joka on vielä suurempi ja jota on vielä vaikeampi lähestyä kuin aineellista hiljaisuutta, josta Carlyle puhuu, se ei kuulu niihin jumaliin, jotka joskus voivat luopua ihmisestä. Se ympäröi meitä joka taholta, se on pohjana siinä meidän elämässämme, joka liikkuu meidän ymmärryksemme alapuolella, ja niin pian kun joku meistä vavisten kolkuttaa jollekin syvyyden ovelle, niin on siellä aina avaamassa tuo samainen valvova perushiljaisuus.
Siinä sen äärettömyyden edessä me jälleen kaikki olemme tasa-arvoisia. Niinpä on tuolla hiljaisuudella samat kasvot katsoessaan kuningasta ja katsoessaan orjaa kuoleman, surun tai rakkauden hetkellä, ja sen tutkimattoman viitan suojassa piilevät aina samat aarteet. Se on oikea varsinainen hiljaisuus, jonka salaperäisyys ei koskaan katoa ja joka aina pysyy ihmissielun loukkaamattomana pakopaikkana. Ja jos maailman kaikkein ensimäinen ihminen tapaisi maailman viimeisen asukkaan suudelmien, kauhujen tai kyynelten elämyksissä, niin tuntisivat he molemmat ympärillään yhtäläisen hiljaisuuden, yhtäläisesti he vaikenisivat sellaisten seikkain edessä, jotka täytyy ymmärtää ilman valheellisia selityksiä; ja vaikka välillä on niin monta vuosisataa, ymmärtäisivät he kumminkin yht'aikaa, ihan kuin olisivat maanneet samassa kehdossa, kaiken sen, mitä huulet saisivat maailmanloppuun asti turhaan opetella tulkitsemaan…
Kun huulet vaikenevat, silloin heräävät sielut toimimaan. Sillä hiljaisuus, vaitiolo, on täynnä yllätysten, vaarojen ja onnen mahdollisuutta, ja siinä olotilassa sielut liikkuvat vapaasti. Jos tahdot oikein antautua jollekulle, niin vaikene; jos sinua pelottaa olla vaiti hänen kanssaan — sikäli kuin ei pelkosi ole ihmeitä odottavan rakkauden pelkoa tai ylevää saituutta — niin pakene häntä, sillä sielusi tietää jo, minkä kanssa se on tekemisissä. On olentoja, joiden kanssa ei suurinkaan sankari uskaltaisi pitää vaitioloa, ja sieluja, joilla ei ole mitään peitettävää, mutta jotka kumminkin pelkäävät toisia sieluja senvuoksi, että nämä muka voisivat paljastaa heidän sielunsa. On sellaisiakin, jotka eivät tiedä mitään hiljaisuudesta ja aina hävittävät sen läheisyydestään; ne ovat ainoat olennot, jotka menevät menoaan todella huomaamattomina. He eivät matkallaan koskaan pääse kirkastuksen vyöhykkeeseen, kiinteän ja varman valon suureen piiriin. Emme voi luoda itsellemme oikein täsmällistä kuvaa sellaisesta olennosta, joka ei milloinkaan ole ollut vaiti. Voisi sanoa, ettei hänen sielullaan ole kasvonpiirteitä. Minulle kirjoitti eräs, jota syvästi rakastin: "Emme tunne vielä toisiamme, emme ole vielä uskaltaneet pitää yhdessä vaitioloa." Ja se oli totta; me rakastimme toisiamme jo niin syvästi, ettemme olleet uskaltaneet yrittää tuota yli-inhimillistä koetta. Ja joka kerta kun sittemmin vaitiolo, korkeimpien totuuksien enkeli ja kuhunkin eri rakkauteen kuuluvien erikoissalaisuuksien viestintuoja, kun se sittemmin laskeutui meidän keskellemme, tuntui kuin olisivat meidän sielumme polvillaan rukoilleet armoa ja pyytäneet saada vielä muutamia hetkiä elää viattomassa teeskentelyssä, teennäisessä tietämättömyydessä, lapsellisuudessa… Mutta rukouksista huolimatta se pelätty hetki vaan saapuu. Se on rakkauden aurinko ja se kypsyttää sielun hedelmät, niinkuin toinen aurinko kypsyttää maaemon hedelmät. Suotta eivät ihmiset sitä pelkää; sillä he eivät voi ennakolta arvata sen vaitiolon laatua ja pitoisuutta, johon he tuntevat joutuvansa. Puhuminen on näet aina yhtäläistä, mutta vaitiolo on aina erilaista, ja sangen usein riippuu kokonainen ihmiskohtalo sellaisen ensimäisen kahdenkeskisen vaitiolon laadusta ja pitoisuudesta. Jossain sekoitetaan juoma, ei tiedä missä, sillä vaitiolon ainevarastot sijaitsevat korkealla ajatuksen ainevarastojen yläpuolella; ja sekoituksesta tulee joko pahaaennustavan katkera tai sanomattoman suloinen. Kaksi oivallista ja tasaväkistä sielua voi yhdessä luoda vihantäyteisen vaitiolon ja sen pimeydessä käydä armotonta sotaa keskenään, kun taas kuritushuonevangin sielu voi yhdessä viattoman immen sielun kanssa luoda jumalallisen vaitiolon. Ennakolta ei voi mitään tietää, kaikki tapahtuu sellaisessa taivaassa, joka ei lähetä mitään enteitä. Sen vuoksi herkkätuntoiset rakastajat usein aivan viimeisiin hetkiin asti viivyttävät tuon olemuksen syvyyksistä saapuvan suuren kirkastajan juhlallista tuloa.
He tietävät myös — sillä todellinen rakkaus siirtää kaiken pinnallisenkin elämän keskukseen — he tietävät myös, että kaikki muu oli vain lasten leikkiä ympärysmuurin ulkopuolella, ja että nyt vasta muurit kukistuvat ja olemassaolo aukenee sielun silmien nähtäväksi. Heidän vaitiolonsa arvo on sama kuin niiden jumalien arvo, jotka heitä vallitsevat, ja jolleivät he tavoita toisiaan tuossa ensimäisessä vaitiolossa, on se merkki siitä, etteivät heidän sielunsa milloinkaan voi rakastaa toisiaan, sillä heidän yhteinen vaitiolonsa ei koskaan muodostu toisellaiseksi, kuin se oli ensi kerralla. Se voi nousta ja laskea heidän sielujensa välillä, mutta sen luonne ei vaihdu. Hamaan noiden rakastavaisten kuolemaan asti on heidän yhteisellä vaitiolollaan sama sävy, sama muoto ja voima, mikä sillä oli silloin kun se ensi kerran astui heidän huoneeseensa.
Sitä mukaa kuin ihminen elää elämäänsä, tulee hän huomaamaan, kuinka kaikki tapahtuu ikäänkuin jonkin ennakkosopimuksen mukaan, josta ei koskaan puhuta sanaakaan, jota ei edes ajatella, mutta jonka kumminkin tiedetään olevan olemassa, jossakin meidän yläpuolellamme. Kaikkein välinpitämättömin ihminen hymyilee jo ensi näkemällä, ikäänkuin hän olisi vanhastaan osallinen lähimmäistensä kohtaloon. Ja tällä alalla, jolla nyt liikumme, juuri ne, jotka osaavat syvällisimmin puhua, tuntevat paraiten sen totuuden, etteivät sanat milloinkaan tulkitse kahden olennon välillä todellisesti vallitsevia erikoissuhteita. Jos minä nyt puhun sinulle kaikkein tärkeimmistä asioista, rakkaudesta, kuolemasta tai kohtalosta, niin en sanoillani pääse lähellekään kuolemaa, rakkautta, kohtaloa. Aina jää sanomatta jokin totuus, jota ei ole edes aijottu sanoa, ja kuitenkin tuo sanomatta jäänyt totuus on hetkisen yksinään elänyt meidän kahden kesken, emmekä me sinä hetkenä olisi voineet mitään muuta ajatuksellamme pohtia. Tuo totuus, se on meidän totuutemme kuolemasta, kohtalosta, rakkaudesta; ja ainoastaan vaitiolon hetkellä me saamme sen nähdä vilaukselta. Lähemmin katsoen oli vaitiolo siinä kaikkein tärkein kohta. "Rakkaat sisaret", sanoo joku lapsi jossain haltiasadussa, "teillä jokaisella on oma salainen ajatuksenne, jonka perille minä tahdon päästä." Meilläkin on jokaisella jotakin, jonka toiset tahtoisivat tietää, mutta se piilee paljon korkeammalla kuin mikään salainen ajatus. Se on meidän vaitiolomme salaisuus. Mutta kysymykset ovat turhia. Varoillaan olevan hengen liikkeelle saattaminen muodostuu suorastaan esteeksi tuolle toiselle elämälle, joka elää tuossa salaisuudessa; ja päästäkseen selville siitä mitä todella on olemassa, pitää jalostaa vaitioloaan, sillä ainoastaan siinä näyttäytyvät hetkittäin ne odottamattomat, ikuiset kukkaset, jotka vaihtavat muotoa ja väriä sen sielun mukaan, jonka vaiheilla ne kulloinkin kukkivat. Sielut punnitaan hiljaisuudessa, niinkuin kulta ja hopea punnitaan puhtaassa vedessä, ja meidän lausumamme puheet saavat merkityksensä vain siitä vaitiolosta, joka niitä ympäröi. Jos sanon jollekulle, että häntä rakastan, niin ei hän ymmärrä tuota, jonka ehkä olen sanonut tuhannelle muulle. Mutta jos häntä tosiaan rakastan, niin osottaa sanojani seuraava vaitiolo, kuinka syvälle noiden sanojen juuret sinä päivänä tunkeutuvat, ja siitä vaitiolosta syntyy edelleen hiljainen varmuus; ja se hiljaisuus ja se varmuus eivät enää uusiinnu samanlaisina saman elämän kuluessa…
Eikö juuri hiljaisuus, vaitiolo ole se tekijä, joka kerta kaikkiaan määrää rakkauden sävyn? Jos rakkaudelta riistettäisiin sen hiljaisuus, niin se samalla menettäisi ikuisen makunsa ja tuoksunsa. Kuka meistä ei olisi kokenut noita hiljaisia minutteja, kun huulet ovat eronneet toisista huulista, jotta sielu voisi yhtyä toiseen sieluun? Niitä hetkiä pitää yhä uudestaan tavoittaa. Mikään hiljaisuus ei ole niin taipuisa kuin rakkauden hiljaisuus: ainoa seikka, joka on olemassa vain meitä varten. Muut suuret hiljaisuudet, kuten kuoleman tuskan, kohtalon hiljaisuus, ne eivät ole meidän hallussamme. Ne liikkuvat meitä kohden tapausten pohjalta itse valitsemallaan hetkellä, ja jos ne eivät jotakuta kohtaa, niin älköön hän siitä itseään moittiko. Mutta rakkauden hiljaisuutta voimme itse käydä tapaamaan. Se odottaa yötä päivää meidän ovemme takana ja se on yhtä kaunis kuin nuo toisetkin hiljaisuudet. Niillekin, jotka tuskin koskaan ovat itkeneet, tekee rakkauden hiljaisuus mahdolliseksi päästä yhtä lähelle toisia sieluja kuin ne, jotka ovat olleet syvästi onnettomia. Senpä vuoksi ne, jotka ovat paljon rakastaneet, myös tietävät sellaisia salaisuuksia, joita toiset eivät tiedä. Sillä siinä kaikessa, mistä syvän ja todellisen rakkauden ja ystävyyden huulilla ei ikänä puhuta, siinä löytyy tuhansia asioita, joista muilla huulilla ei ikänä oltaisi puhumatta…