II.
SIELUN HERÄÄMINEN.
On ehkä tulossa aika, ja monet seikat ilmaisevat sen olevan lähellä, — aika, jolloin meidän sielumme ymmärtävät toisiaan ilman aistien välitystä. Varmaa on, että sielun alue päivä päivältä laajenee. Se on jo paljon lähempänä meidän näkyväistä minäämme ja vaikuttaa meidän kaikkiin toimiimme paljoa tehokkaammin kuin pari kolmesataa vuotta takaperin. Voisi sanoa, että olemme lähestymässä henkisyyden aikakautta. Historiasta löytyy useita samanlaisia aikakausia, joina sielu joittenkin tuntemattomien lakien pakosta niin sanoaksemme kohoo ihmisyyden pinnalle ja ilmaisee entistä välittömämmin olemassaolonsa ja voimansa. Tämä olemassaolo ja tämä voima tulevat näkyviin tuhansilla odottamattomilla eri tavoilla. Tuntuu siltä kuin ihmisyys noina aikoina hankkiutuisi kohottamaan aineen, materian, raskasta taakkaa. Jonkinlainen henkinen kevennys vallitsee, ja kaikkein kovimmat ja horjumattomimmat luonnonlaitkin ikäänkuin antavat hiukan perää siellä täällä. Ihmiset tulevat lähemmäksi itseään ja lähemmäksi toisiaan, he katsovat toisiinsa ja rakastavat toisiaan vakavammin ja läheisemmin. He suhtautuvat hellemmin ja syvemmin lapsiin, naisiin, eläimiin, kasveihin ja kaikkiin seikkoihin. Heidän jälkeensä jättämät veistokset, maalaukset ja kirjoitukset eivät ehkä ole täysivalmiita, mutta niihin on kuitenkin ikuisiksi ajoiksi jäänyt jokin, tiesi mikä, voima ja salaperäinen sulo. Niiden silloisten olentojen katseisiin on täytynyt sisältyä jotain veljellistä yhteenkuuluvaisuutta ja joitakin hämäriä toiveita, ja kaikkialla siellä havaitseekin tavallisen elämän rinnalla väikettä jostain toisesta, selittämättömästä elämästä.
Tietomme muinaisesta Egyptistä saattavat meidät olettamaan, että siellä silloin vallitsi yksi tuollainen henkisyyden aikakausi. Intian historiasta löytyy muuan hyvin etäinen jakso, jonka kuluessa sielu pääsi lähemmäksi elämän näkyväistä pintaa, kuin milloinkaan sen jälkeen. Se oli silloin melkein välittömästi läsnä elämän menossa, ja tuon läsnäolon jäljet ja muistot tuntuvat siellä monissa oudoissa ilmiöissä vielä meidän päivinämme. Löytyy muitakin samallaisia ajankohtia, joina henkisyyden aines näyttää ponnistelevan ihmisyyden pohjalla, kuten hukkuva virran pyörteessä. Ajatelkaamme esimerkiksi Persiaa, Aleksandriaa ja keskiajan kahta salamyhkäistä vuosisataa.
Toisaalta tavataan puhtaan älyn ja kauneuden ehjiä ajanjaksoja, jolloin sielu ei nouse näkyviin. Niinpä se on hyvin etäällä siitä elämästä, jota elettiin Kreikassa ja Roomassa ja kuudennen- ja seitsemännentoista vuosisadan Ranskassa. (Ainakin on se etäällä viimemainitun vuosisadan elämänpinnasta, sillä sen syvyydet — jonne kuuluvat Claude de Saint-Martin, liian kevyesti arvioitu Cagliostro, Pasealis ja muutamia muita; —- ne syvyydet kätkevät meiltä vielä monta salaperäistä seikkaa.) Ei voi sanoa mitä puuttuu, mutta jotakin puuttuu; jokin salainen yhdysside on katkennut, ja kauneus esiintyy suljetuin silmin. Sitä on hyvin vaikea sanoilla tulkita. Ei voi selittää, miksei kreikkalaisten näytelmien ympärillä leijuva jumaluuden ja kohtalokkuuden ilmakehä tunnu oikealta sielun ilmakehältä. Noiden oivallisten murhenäytelmien näköpiirissä liikkuu alati jokin salattu seikka, jota kohtaan tunnemme jonkinlaista kunnioitustakin. Mutta se ei ole se sama salattu seikka, joka monessa pienemmässä ja vähemmän kauniissa teoksessa ilmenee niin lempeänä ja läheisenä ja vaikuttaa niin läpitunkevasti. Ja Racine, ottaaksemme likeisemmän esimerkin, vaikka hän onkin naissydämen hairahtumaton runoilija, niin kuka uskaltaisi väittää hänen milloinkaan askeltakaan lähestyneen naisen sielua. Mitä vastaatte, jos tiedustan teiltä jotakin Andromaque'n tai Britannicuksen sielusta? Racinen henkilöistä ymmärrämme vain sen, mitä he sanovat, ei yksikään sana murra meren sulkuja. He ovat kauhistavan yksin, ikäänkuin jonkin tähden pinnalla, joka ei enää kierrä taivasta. He eivät voi vaijeta, sillä silloin he lakkaisivat olemasta. Heillä ei ole mitään näkymätöntä perusaatetta, ja tekisi mieli luulla, että on kiinnitetty jokin eristävä aine heidän ja heidän henkensä väliin, kaikkea olemassaolevaa koskevan elämän ja sen elämän väliin, joka koskettaa vain kärsimyksen, tuskan, intohimon kiitävää hetkeä. On todella sellaisia aikakausia, joina sielu painuu nukuksiin, eikä kukaan enää siitä välitä.
Meidän päivinämme se ilmeisesti tekee suuria ponnistuksia päästäkseen jälleen pinnalle. Se ilmaisee kaikkialla itsensä luonnottomalla, tunkeilevalla tavalla, ikäänkuin se olisi saanut käskyn eikä sillä enää olisi varaa menettää aikaa. Se luultavasti valmistautuu ratkaisevaan taisteluun, eikä kukaan aavista, mitä kaikkia seurauksia tulee olemaan voitosta tai tappiosta. Se ei ehkä koskaan ennen ole käyttänyt niin moninaisia ja niin vastustamattomia voimakeinoja. Voisi sanoa, että se nyt on työnnettynä näkymätöntä muuria vasten, emmekä tiedä, kuoleman kauhuko sitä kiihdyttää, vaiko uuden elämän alku. En puhu niistä kätketyistä voimista, joita meidän ympärillämme heräilee, kuten magnetismi, telepatia, lavitatsioni, säteilevien aineitten ennen aavistamattomat ominaisuudet, ja tuhannet muut ilmiöt, jotka järkyttävät vallitsevia tieteitä. Ne ovat kaikille tuttuja ja helposti todettavia asioita. Sitäpaitsi ne todennäköisesti ovat mitättömiä seikkoja kaiken sen rinnalla, mitä oikeastaan on tapahtumassa, sillä sielu on kuin nukkuva olento, joka unissaan tekee suunnattomia ponnistuksia liikuttaakseen käsivarttaan tai avatakseen silmäluomiaan.
Muilla aloilla, missä joukon huomio on vähäisempi, toimii sielu vielä tehokkaammin, vaikkei tottumaton silmä voikaan niin selvästi sen toimintaa havaita. Eikö tunnukin ihan siltä, kuin olisi sielu huutamaisillaan esiin oman äänensä niiden viimeisten erehdyttävien äänien seasta, jotka sitä musiikissa vielä ympäröivät? Ja eikö samoin eräitten maalarien tuotteissa tunnu jonkin näkymättömän läsnäolon pyhä paino mitä raskaimpana? Ja vihdoin: eikö kirjallisuudessakin siellä täällä voi havaita, kuinka muutamat huippukohdat saavat kirkkautensa aivan toisenlaisista valoista, kuin ne olivat, jotka kirkastivat vanhemman kirjallisuuden ihmeellisimpiä kohtia. Me lähestymme jotakin selittämätöntä hiljaisuuden muotoa, ja se tietoinen ylevyys [le sublime positif], joka näihin asti on vallinnut, näyttää painuvan loppuansa kohti. En viivy kauempaa näissä asioissa, sillä on liian aikaista puhua niistä selvää kieltä, mutta kumminkin luulen, että meille ihmiskunnalle harvoin tarjoutuu soveliaampaa henkisen vapautumisen tilaisuutta. Tämä tilaisuuden tarjoutuminen on suorastaan uhkavaatimuksen luontoinen, ja sen vuoksi on tärkeätä, että tuo uhka otetaan huomioon, sillä tarjoutuva tilaisuus on unennäön kaltainen, joka auttamattomasti häipyy, jollei sitä heti samassa paineta mieleen. On paras olla varuillaan; meidän sielumme ei liikehdi suotta aikojaan.
Mutta tämä liikehtiminen, joka selvästi on havaittavissa vain olevaisen korkeimmissa piireissä, ilmenee ehkä, kenenkään aavistamatta, myös elämän arkipoluilla. Sillä jokainen ylängön kukka leviää lopulta laaksoonkin. Onko se jo levinnyt? Sitä en tiedä. Ainakin saatamme nykypäiväin arkielämässä vähäpätöisimpien olentojen keskuudessa todeta jotain salaperäistä ja suoranaista yhteyttä, sellaisia henkisiä ilmiöitä ja sielujen lähestymisiä, jonnnoisista tuskin tiedettiin entisinä aikoina. Eivätkö ne yhtä selvinä olleet olemassa ennen meitä? Tuskin vaan, sillä kaikkina aikoina on kyllä ollut ihmisiä, jotka ovat tunkeutuneet elämän salatuimpiin seikkoihin ja jättäneet meille saamansa tiedot oman aikansa sydämistä, mielistä ja sieluista. Ilmeisesti noita samoja suhteita silloinkin on ollut olemassa. Mutta niillä ei ole voinut olla sitä verevää ja kaikkivaltiasta voimaa, mikä niillä on meidän päivinämme, ne eivät olleet painuneet ihmisyyden perustuksiin, sillä silloin olisivat nuo viisaat hiljaisilla vaelluksillaan kyllä kiinnittäneet niihin huomionsa. En puhu tässä enää "tieteellisestä spiritismistä" enkä sen telepatisista ilmiöistä, enkä "aineellistuttamisesta" enkä noista muistakaan ilmiöistä, joita äsken luettelin. Tässä on kysymys sellaisista sielunelämän tapauksista ja toiminnoista, jotka keskeytymättä jatkuvat hämärimmässäkin ihmiselämässä, vaikkei tuo eläjä välittäisi rahtuakaan ikuisista oikeuksistaan. Kysymys on myös aivan toisesta sielutieteestä, kuin on virallinen sielutiede, joka on anastanut itselleen Psychen kauniin nimen, vaikkei se itse asiassa koskettele muuta kuin sellaisia henkisiä ilmiöitä, jotka ovat mitä kiinteimmässä yhteydessä aineen kanssa. Kysymys on sanalla sanoen kaikesta siitä, mitä voisimme oppia sellaisesta ylemmästä sielutieteestä, joka käsittelisi ihmissielusta toiseen välittömästi suuntautuvia suhteita ja meidän sielumme tuntoisuutta sekä sen yliluonnollista, niin sanoakseni epätavallista ilmenemistä. Tämä tiede, joka tulee kohottamaan ihmistä askeleen ylemmäksi, on tuskin vielä alussaan, mutta aikanaan se kyllä vielä kumoaa näihin asti vallinneen alkeellisen sielutieteen.
Tämä välitön sieluoppi on jo laskeutumassa ylhäältä alaspäin täyttäen pienimmätkin laaksot, ja sen läsnäolo tuntuu kaikkein mitättömimmissäkin kirjallisissa tuotteissa. Sepä juuri kaikkein selvimmin ilmaisee, kuinka sielullinen paine ihmiskunnan keskuudessa on lisääntynyt ja sielun salaperäinen toiminta yleistynyt. Tässä joudumme jo hipaisemaan sellaisia asioita, joita on miltei mahdoton sanoilla sanoa, korkeintaan voi mainita joitakin epätäydellisiä ja kömpelöitä esimerkkejä. Esitämme tässä niistä muutamia alkeellisimpia ja tunnetuimpia.
Jos ennenaikaan joskus tuli kysymys jostain ennakkotunteesta; jonkun kohtauksen tai katseen oudosta vaikutelmasta; jostain ihmisjärjen ulkopuolella tapahtuneesta ratkaisusta; jostain selittämättömästä mutta silti ymmärrettävästä voimasta tai väliintulosta; myötätunnon tai vastenmielisyyden salaperäisistä laeista; vaistomaisesta tai valinnaisesta vetovoimasta; sanomatta jääneiden asiain ylivoimaisesta vaikutuksesta; — jos sellaisista tuli kysymys — mikä muuten oli jotenkin harvinaista — niin ei ajattelija sellaisten kysymysten ääreen pysähtynyt. Ne tuntuivat satunnaisilta. Ei aavistettukaan, että elämä alati on niiden jumalaisen paineen alaisena, jatkuvasti kiiruhdettiin vain takaisin intohimojen ja ulkonaisten tapausten tuttuun leikkiin.
Noita henkisiä ilmiöitä, joihin entisaikaan tuskin suurimmat ja syvämietteisimmätkään lähimäisemme puuttuivat, niitä nyt harrastavat vähäpätöisimmätkin; ja tämä seikka osottaa kohdaltaan, kuinka ihmissielu on verrattavissa täysin yhtenäiseen kasviin, jonka kaikki oksat, kun aika on täytetty, puhkeevat kukkaan samalla haavaa. Jos tavallinen rahvaanmies nyt yhtäkkiä saisi kyvyn ilmaista sielunsa kaiken sisällön, niin saisi hän ilmaista asioita, joita ei Racinen sielu vielä sisältänyt. Ja sillä tavoin ovat monet pienemmät kyvyt kuin Shakespeare tai Racine, päässeet näkemään sellaista salaisen kirkkauden elämää, jonka rinnalla noiden mestarien yksinäiset näkemykset olivat varsin pinnallisia. Ei näet riitä, että joku suuri sielu yksinään liikkuu siellä täällä paikan ja ajan piirissä. Hän saa vähän aikaan, jolleivät toiset ole häntä auttamassa. Hän on joukkojen kukka. Hänen on saavuttava silloin, kun sielujen valtameri on kauttaaltaan käynnissä; jos hän saapuu unen aikana, voi hän puhua vain unen ailahteluista. Hamlet — ottaaksemme kuvaavimman esimerkin — Hamlet Helsingörissä on hetki hetkeltä heräämäisillään, mutta vaikka kylmä hiki peittää hänen kalpeaa otsaansa, jää häneltä kuitenkin sanomatta monta sanaa, jotka hän kyllä osaisi sanoa nykyhetkellä, kun häntä olisi siinä auttamassa vaikkapa jonkun kulkurin tai pahantekijän sielu. Katsellessaan Claudiusta tai äitiään saisi Hamlet meidän päivinämme selville sellaista, mistä hän ei silloin omana aikanaan tiennyt, sillä nykyään eivät sielut enää piile yhtä monen verhon takana kuin silloin. Tiedätkö — nyt minä sanon erään järkyttävän ja vähän tunnetun totuuden; — tiedätkö, että jos sinä nyt olet paha, niin saat olla jotenkin varma, että sinun olentosi nykyään ilmaisee sen sata vertaa selvemmin kuin mitä se olisi ilmaissut pari- kolmesataa vuotta sitten. Tiedätkö, että jos sinä tänä aamuna olet tuottanut surua jollekin yksinäiselle sielulle, ja sinun luoksesi senjälkeen saapuu joku rahvaan mies puhelemaan ilmoista ja tuulista, niin tällä on tietoa sinun aamullisesta menettelystäsi ennenkuin hän on oveasikaan avannut. Jos sinä haudot pahoja ajatuksia tai vääriä tekoja tai olet syypää veljesi kyyneliin, niin vastaasitulevan lapsen katse ilmaisee sen heti, vaikka ottaisit päällesi millaisen pyhimyksen, marttyyrin tai sankarin hahmon. Sata vuotta sitten olisi sen lapsen sielu samallaisessa tilaisuudessa ehkä sivuuttanut sinun sielusi huomaamatta mitään…
On tosiaan vaikeata toisten katseilta kätkeä sydämessään säilyvää vihaa, kateutta tai petollisuutta, sillä välinpitämättömimmätkin sielut ovat aina varuillaan meidän ympärillämme. Meidän esi-isämme eivät ole meille näistä asioista mitään puhuneet, ja me saamme todeta, että tämä elämä, jossa me liikumme, on peräti toisellaista kuin heidän kuvaamansa elämä. Ovatko he puhuneet vasten tietoaan, vai eivätkö he ole tietäneetkään? Merkit ja sanat eivät enää mitään auta, melkein kaikki ratkaistaan jonkin yksinkertaisen tilanteen salaperäisissä piireissä.
Vieläpä tahtokin, tuo vanha hyvin tunnettu ja johdonmukainen tahto, sekin vuorostaan muuttaa muotoaan ja joutuu kosketuksiin suurten, selittämättömien ja syvien lakien kanssa. Tuskin on enää mitään pakopaikkaa, ja niin ihmiset lähestyvät toisiaan. Arvostellessaan toisiaan he eivät perusta puheisiin ja tekoihin, vaan katsovat niiden yli vieläpä ajatustenkin yli, sillä se käsittämätön mitä he saavat nähdä, on peräisin kaukaa ajatuksen alojen ulkopuolelta. Ja tämä juuri on yksi noiden henkisyyden aikakausien suuria tunnusmerkkejä, joista äsken oli puhe. Joka taholla tuntuu, kuinka kaikki säännöllisen elämän suhteet ovat vaihtumassa, ja nuorimmat meistä puhuvat ja toimivat jo aivan toisella lailla kuin edellinen sukupolvi. Monen monet sovinnaisuudet, hyödyttömät verhot ja välitykset jäävät ja painuvat pois, ja tietämättämme me melkein kaikki arvostelemme toisiamme sellaisten seikkojen perusteella, joita ei silmä näe. Jos minä ensi kerran astun sinun huoneeseesi, niin sinä, käytännössä olevan sielutieteen syvimpien lakien mukaan, et suinkaan ryhdy lausumaan sitä salaista arvosteluasi minusta, jommoisen ihmiset aina toisensa tavatessaan toisistaan muodostavat. Sinun ei onnistuisi minulle selittää, mistä olet saanut tietoosi mikä minä olen, mutta kumminkin sinä tuot mukanasi sanomattoman varmuuden. Sinun isäsi ehkä olisi arvostellut minua toisin ja siinä erehtynyt. On luultavaa, että ihmisten lähentyminen pian menee niin pitkälle, että he suorastaan joutuvat koskettamaan toisiaan, ja että ympäröivä ilmapiiri vaihtuu toiseksi. Olemmeko — kuten sanoo Claude de Saint-Martin, suuri "tuntematon filosofi" — olemmeko "jälleen ottaneet yhden askeleen sillä opettavaisella ja valoisalla tiellä, joka johtaa olentojen yksinkertaisuuteen?" Odottakaamme hiljaisuudessa; ehkäpä piankin jo voimme erottaa "jumalten kuiskauksen".