VI.
MAINIO RUYSBROEK.
Monessa teoksessa on paljon enemmän säännöllistä kauneutta kuin tässä Mainion Ruysbroekin kirjassa. Monen mystikon tuotanto on tehokkaampaa ja luontevampaa: mainittakoon esimerkiksi Swedenborg ja Novalis. On hyvin luultavaa, että hänen kirjoituksensa vain ani harvoissa kohdin vastaavat nykyajan vaatimuksia. En liioin tunne montakaan kirjailijaa niin kömpelöä kuin hän. Joskus hän eksyy kummallisiin lapsellisuuksiin. Kaksikymmentä ensimäistä lukua hänen kirjastaan "Hengellisten häitten koristus" ovat ehkä tarpeelliset johdannoksi, mutta ne eivät juuri sisällä muuta kuin herttaisen turhanpäiväisiä lauseparsia. Hänen sanonnassaan ei ole minkäänlaista järjestystä eikä koulittua johdonmukaisuutta. Hän toistaa usein itseään, ja joskus hän puhuu vastoin itseään. Hän on yhtaikaa tiedoton kuin lapsi ja tietoinen kuin se joka on palannut kuolleista.
Hänen lauserakenteensa on niin kireää, että minä useamman kuin yhden kerran olen saanut hikoilla sen parissa. Hän esittää jonkun kuvan ja unohtaa sen siinä samassa. Hän käyttää monasti aivan vääriäkin kuvia, jotka olisivat mahdottomia jossakin kunnon teoksessa, mutta jotka tässä saavat selityksensä tekijän kömpelyydestä ja tavattomasta kiireestä. Useimmat kertomataidon temput ovat hänelle tuntemattomia, eikä hän osaa puhua muista kuin sanoin selittämättömistä asioista. Hänellä on tuskin aavistustakaan filosofisen ajattelun tavoista ja tottumuksista ja apukeinoista, ja hänen on pakko ajatella vain sellaista, mikä ei kuulu ajatuksen alaan. Kun hän puhuu meille pienestä luostaritarhastaan, niin hänen on vaikea kyllin tarkasti sanoa, mitä siellä tapahtuu, ja hän kirjoittaa tällöin kuin lapsi. Hän haluaa opettaa meille mitä tapahtuu Jumalassa, ja silloin hän kirjoittaa sellaisia sivuja, joita Platon ei olisi kyennyt kirjoittamaan. Kaikkialla hänen tuotannossaan vallitsee suunnaton epäsuhta tiedon ja tiedottomuuden, voiman ja kaipauksen välillä. Ei ole syytä odottaa häneltä mitään kirjallista teosta; me saamme nähdä vain humaltuneen kotkan, joka sokeana ja verissään tempovin liikkein lentää jäisten huippujen yli. Lisään tähän vielä muutaman sanan jonkinlaiseksi veljelliseksi esipuheeksi. Olen joskus lukenut teoksia, joita pidetään hyvin vaikeatajuisina, kuten esim. Novaliksen Saïs'in oppilaat ja Katkelmat; Samuel Taylor Coleridge'n Biographia litteraria ja Ystävä; Platonin Timaios; Plotinoksen Enneadit; pyhän Dionysius Areopagitan Jumalaiset nimet ja suuren saksalaisen mystikon Jakob Böhmen Aurora; jonka viime mainitun kirjailijan kanssa Ruysbroekilla muuten on monta yhteisyyttä. En mene sanomaan, että Ruysbroekin teokset olisivat sen vaikeatajuisempia, mutta niiden vaikeus on anteeksiantamattomampaa, ne kun käsittelevät sellaista tuntematonta, johon emme vielä oikein tiedä luottaa. Minusta on välttämätöntä rehellisesti varottaa niitä, jotka toimettomina seisovat tämän säännöttömän temppelin kynnyksellä. Sillä tämä käännös on suoritettu yksinomaan muutamien platonilaisten tarpeiksi. Ken ei ole lähemmin tutustunut Platoniin ja Aleksandrian uusplatonilaisiin, sen en luule tätä kirjaa pitkällekään lukevan. Hän luulee joutuneensa tyhjyyteen, hänestä tuntuu kuin olisi hän yhtämittaa putoamassa pohjattomaan kuiluun mustien tasaisten kallioitten välitse. Tässä kirjassa ei ole tavanmukaista ilmaa eikä valaistusta, se on henkisesti sietämätön niille, jotka eivät ole siihen valmistuneet, Ei pidä avatakaan sitä pelkän kirjallisen uteliaisuuden tähden; sieltä ei löydy mitään pikku koruja eikä kielikukkien etsijä hyödy sieltä enempää kuin napaseudun jäätiköiltä. Minä sanon heille, että se on näännyttävää erämaata. Sangen vähän he löytävät siitä semmoisia lauseita, joita voisi ottaa kiinni ja kirjailijamaisesti ihailla; siinä on vain tulenliekkejä ja jäälohkareita. Ei kannata hakea ruusuja Islannista. Voi kyllä sielläkin joku kukka odotella kahden jäävuoren välissä, ja niin löytyy tästäkin kirjasta erikoisia purkauksia, outoja sanontatapoja, ennen kuulemattomia vertauksia, mutta niitä ei maksa etsiä niin kaukaa. Ennenkuin tähän kirjaan ryhtyy, pitää olla erityisessä filosofisessa mielentilassa, joka eroaa tavallisesta yhtä paljon kuin uni valveilla olosta. Porfyrius on Tieto-opin perusteissaan kirjoittanut sanat, jotka parhaiten sopisivat tämän teoksen johdannoksi: "Älyn avulla puhutaan paljon perusaatteesta, joka on kaiken älyn yläpuolella. Mutta se on enemmän ajatuksettomuuden kuin ajatuksen ansio. Siinä on sama asia kuin unen käsitteessä, josta valveilla ollen voi puhua vain määrättyyn kohtaan asti, mutta jota ei pääse tuntemaan eikä ymmärtämään muuten kuin unessa. Ainoastaan samanlainen voi käsittää toista samanlaista ja kaiken käsittämisen ehtona on että käsittäjä on samanlainen kuin käsitettävä." Toistan vielä, että tätä on hyvin vaikea ymmärtää, jollei ole siihen valmistunut; ja minä luulen, että näistä esitutkimuksista huolimatta suuri osa noista salaperäisistä asioista jää meille puhtaasti tietopuoliseksi saavutukseksi ja että me useimpiin noihin yli-inhimillisen sieluopin kokemuksiin voimme suhtautua vain katselijoina. Filosofinen kuvittelukyky on kasvultaan kovin hidas. Olemme äkkiä joutuneet inhimillisen ajatuksen äärimäisille aloille, kauas hengen napapiirin yläpuolelle. Siellä on tavattoman kylmää ja tavattoman pimeätä, ja kumminkaan et sieltä muuta löydä kuin liekkejä ja valoa. Mutta ken sinne saapuu valmistamatta sieluaan noihin uusiin tuntemuksiin, hänelle valo ja liekit ovat niin pimeitä ja kylmiä kuin olisivat ne maalattuja kuvia. Kysymyksessä on tarkin kaikista tieteistä, on samoiltava jumalaisen "Tunne-itsesi" -opin kaikki jyrkimmät ja karuimmat louhikot ja keskiyön aurinko vallitsee lainehtivaa merta, jossa ihmisen sieluoppi sekaantuu Jumalan sieluoppiin. On alati muistettava tämä; kysymyksessä on erittäin syvällinen tieto, ei mikään unelma. Unelmat eivät ole yhtenäisiä, unelmilla ei ole juurta, mutta jumalallisen metafysikan hehkuvalla kukalla, joka tässä on puhjennut, sillä on salaiset juurensa Persiassa ja Intiassa, Egyptissä ja Kreikassa. Ja kuitenkin se näyttää tiedottomalta kuin kukkanen ikään, eikä tunne juuriansa. Ikävä kyllä on meidän miltei mahdoton asettua siihen sieluntilaan, joka varsin vaivattomasti on tuon tiedon tuottanut. Emme voi havaita sitä ab intra, sisältäpäin, emmekä uudelleen luoda sitä omassa itsessämme. Meiltä puuttuu sitä, mitä Emerson sanoisi samaksi "keskeiseksi spontaneiteetiksi". Emme voi enää muuntaa näitä käsitteitä omaan olemukseemme soveltuviksi, korkeintaan on meille mahdollista, ulkopuolella ollen, pitää arvossa niitä ihmeellisiä kokemuksia, joita suodaan vain aniharvoille sieluille yhden aurinkokunnan olemassaoloaikana. "Ei ole asiaankuuluvaa", sanoo Plotinos, "lähteä tutkimaan, mistä tuo näkemystieto on lähtöisin, ikäänkuin se millään tavoin olisi riippuvainen paikasta ja liikkeestä. Sillä se ei lähesty täältä eikä lähde tuolta mennäkseen jonnekin, vaan se näyttäytyy tai on näyttäytymättä. Jotenka ei pidä pyrkiäkään sitä seuraamaan ja etsimään sen salattuja lähteitä, vaan on hiljaisuudessa odotettava, kunnes se äkisti loistaa meidän päällämme valmistaen meille pyhän näyn, aivan kuin silmä kärsivällisesti odottaa auringon nousua."
Ja toisessa paikassa hän lisää: "Kun me muodostamme käsityksemme älyllisistä asioista (s.o. siitä mikä on ylhäällä) niin ei se tapahdu mielikuvituksen avulla, eikä järkeilynkään, joka itsekin on pakotettu hakemaan perusteensa muualta; vaan se tapahtuu sen kyvyn avulla, joka meillä on niiden tarkastelevaan katselemiseen, kyvyn, joka tekee meille mahdolliseksi puhua niistä täällä maan päällä. Me näemme ne siis herättämällä itsessämme täällä alhaalla saman kyvyn, joka meidän on itsessämme herätettävä, kun olemme älyllisyyden maailmassa. Me muistutamme ihmistä, joka vuorenhuipulle kiivetessään näkee esineitä, joita eivät näe ne, jotka eivät ole häntä sinne seuranneet." Mutta vaikka kaikki olennot kivestä ja kasvista aina ihmiseen asti ovatkin näkemyssisältöjä, niin ovat ne itsetiedottomia näkemyssisältöjä ja meidän on hyvin vaikea löytää itsessämme mitään muistoja kuolleen kyvyn entisestä toiminnasta. Me muistutamme tässä kohden uusplatonilaista kuvausta silmästä: "Se etenee valosta nähdäkseen pimeyttä, ja juuri sen tähden se ei näe; sillä se ei voi nähdä pimeyttä valon avulla, ja ilman valoa se ei näe. Juuri siten, että se ei näe, se näkee pimeyden sikäli kuin sillä on luontaista kykyä nähdä sitä."
Minä tiedän kyllä minkä tuomion useimmat ihmiset langettavat tästä kirjasta. He näkevät siinä aistinhäiriöitä potevan munkin työtä, villin yksinäisen erakon, jota paasto ja kuume runtelivat. He näkevät siinä eriskummallisen mustan unelman, jossa loimahtaa suuria salamoita, ei muuta. Se on tavallinen ajatus mystikoista; unohdetaan liian usein, että kaikki varmin viisaus on yksin heissä. Jos lisäksi on totta, kuten sanotaan, että jokainen ihminen unelmissaan on Shakespeare, niin sopii kysyä, eikö jokainen ihminen elämässään ole muodostelematon mystikko, tuhannesti enemmän transcendentalinen kuin kaikki ne, jotka sanoilla ovat rajansa määritelleet. Minkäpä ihmistoimen äärimäinen alkuvoima ei olisi mystillinen? Eikö esimerkiksi rakastajan tai äidin katse ole tuhat kertaa mystillisempi, vaikeampi tajuta ja selittää kuin tämä kirja, joka sittenkin kaikesta huolimatta on niin vähäpätöinen ja yksinkertainen kuten kaikki kirjat, jotka eivät koskaan muuta ole kuin kuolleita mysterioita, joiden näköpiiri ei siitä enää uudistu. Jollemme ymmärrä tätä, niin johtuu se siitä, ettemme enää ymmärrä mitään. Mutta — palataksemme Ruysbroekiin — moni huomaa kyllä helposti, ettei tämä munkki ollut minkään nälän, yksinäisyyden ja kuumeen jäytämä, vaan päinvastoin yksi viisaimpia, tarkimpia ja hienoimpia filosofisia kykyjä, mitä koskaan on ollut. Sanotaan, että hän eli majassaan Groenendaelissa keskellä Soignes'in metsiä. Keskiajan synkin vuosisata, neljästoista, oli alussa. Hän ei osannut kreikkaa, tuskinpa latinaakaan. Hän oli yksinäinen ja köyhä. Ja kumminkin hänen oppimattomaan ja yksinkertaiseen sieluunsa sinne brabantilaismetsien syvyyteen hänen aavistamattaan saapuu häikäiseviä heijasteluja kaikilta inhimillisen ajattelun yksinäisiltä ja salaperäisiltä huipuilta. Hän tuntee tietämättään kreikkalaisen platonismin, persialaisen sufismin, Intian bramalaisuuden ja tibetiläisen buddalaisuuden. Ja ihmeellisessä tietämättömyydessään hän uudestaan keksii menneitten vuosisatain viisauden ja näkee edessään tulevien vuosisatain tiedon. Voisin lainata tähän kokonaisia sivuja Platonilta, Plotinokselta, Porfyriukselta, Zend-kirjoista, gnostikoilta ja Kabbalasta näyttääkseni, kuinka niiden melkein jumalalliset perusaatteet väärentämättöminä esiintyvät tämän vähäpätöisen flamilaisen papin kirjoituksissa. Hämmästyttäviä yhtymäkohtia ja melkein pelottavaa samanhenkisyyttä on havaittavissa. Vieläpä enemmänkin. Hän näyttää paikotellen aivan tarkasti nojautuvan noihin tuntemattomiin edeltäjiinsä; ja samoin kuin Plotinos alkaa raskaan vaelluksensa siitä tienhaarasta, johon Platon kauhistuneena polvistuen pysähtyi, samoin voisi sanoa Ruysbroeckin vuosisatojen unesta herättäneen — ei tuota ajatustapaa, sillä se ei koskaan uneen uuvu — vaan tuon sanontatavan, joka oli nukahtanut niille huipuille, joille Plotinos sen oli jättänyt, kun hän häikäistynä peitti kasvonsa käsillään kuten pohjattoman kuilun partaalla.
Mutta heidän ajatuselimistönsä ovat varsin erilaisia. Platon ja Plotinos ovat ensikädessä dialektikan mestareita. He joutuvat mystisismiin järkeilyn tietä. He viljelevät sielunsa diskursivista puolta ja näyttävät vierovan sen intuitivista ja kontemplativista osaa. Järkeilytaito tarkkaa itseään järkeilyn kuvastimessa ja yrittää kaikin voimin pysyä erillään muista väliin pyrkivistä heijasteluista. Se jatkaa kulkuaan niinkuin suolaton jokivesi suolaisen meriveden seassa, aavistaen pian sekaantuvansa. Tässä sen sijaan tapaamme aasialaisia ajattelutapoja; intuitivinen sielu yksin vallitsee yli kaikkien sellaisten pyrkimysten, jotka tahtoisivat sanoilla diskursivisesti täsmentää aatteita. Unelma on päässyt siteistään. Onko sellainen vähemmän varmaa? Kukaan ei voi sitä sanoa. Inhimillisen älyn kuvastin on vallan tuntematon tässä kirjassa. Mutta on olemassa toinen kuvastin, hämärämpi ja syvempi, jota me säilytämme olemuksemme syvimmässä. Mikään yksityiskohta ei näy siitä selvästi, eivätkä sanat ota sen pintaan. Se murtuisi, jos älyn karkea valo hetkenkin saisi siihen säteillä. Mutta jotakin siinä joskus näkyy. Onko se sielu? tai itse Jumala? tai molemmat yhdessä? Emme saa sitä koskaan tietää; ja kumminkin nuo melkein näkymättömät ilmiöt ne yksin ja ylivoimaisesti hallitsevat jumalattomimman ja sokeimmankin elämää. Tässä ette saa nähdä muuta kuin tuon kuvastimen hämäriä välkähdyksiä, ja kun hänen aartehistonsa ovat ehtymättömät, niin eivät nuo välkähdykset muistuta mitään niistä, joita olemme omassa itsessämme havainneet; ja kaikesta huolimatta ne vaikuttavat erinomaisen varmoilta. Siksipä en tiedäkään mitään kauhistavampaa kuin tämä kunnon teos. Ei ole maailmassa sellaista sieluopillista käsitettä, metafysillistä kokemusta, mystillistä näkemystä, olkootpa kuinka vaikeita, kuinka syvällisiä ja odottamattomia tahansa, joita emme tarpeen tullen kykenisi uusimaan ja hetkiseksi eläyttämään omaan itseemme, todetaksemme niiden inhimillisyyden. Mutta tässä olemme sokean isän vertaiset, joka ei enää muista lastensa näköä. Yksikään näistä ajatuksista ei näöltään ole minkään maallisen ajatuksen poika eikä veli; näyttää kuin olisimme kadottaneet kokemuksen Jumalasta, ja kumminkin kaikki meille vakuuttaa, että emme ole astuneet unelmien tupaan. Pitääkö meidän Novaliksen kanssa huudahtaa, että se aika on mennyttä, jolloin Jumalan henki oli käsitettävissä ja että maailman tarkoitus oli ikuisesti kadotettu? Että muinoin kaikki oli Hengen ilmestymistä, mutta että nykyään havaitsemme vain hengettömiä heijastuksia, joita emme ymmärrä, ja että me elämme yksinomaan parempien aikojen hedelmistä.
Luullakseni täytyy nöyrästi tunnustaa, ettei tämän kirjan avain ole löydettävissä ihmishengen arkiteiltä. Sitä avainta ei ole tehty tämän maailman portteja varten, ja sitä ansaitakseen pitää edetä tästä maailmasta niin kauaksi kuin mahdollista. Yksi ainoa opas on tavattavissa näiden yksinäisten teiden risteyksissä ja hän voi meille antaa viimeiset ohjeet pyrkiessämme kohden noita henkisyyden ja rakkauden salaperäisiä tulisaaria ja jäämaita; se on Plotinos, joka on vaivautunut inhimillisellä älyllä erittelemään sitä jumalallista kykyä, joka tässä valtioi. Hän on — käyttääksemme tyhjänpäiväistä sanaa — kokenut nuo samat haltioitumiset, jotka pohjaltaan ovat vain ensimäisiä alkuja meidän olentomme täydelliseen paljastamiseen; ja kaiken järkytyksen ja hämäryyden keskellä ei hän hetkeksikään ole ummistanut tutkivaa psykologinsilmäänsä, joka pyrkii pääsemään selville hänen sielunsa oudoimmistakin ilmiöistä. Siten hän on ikäänkuin sataman äärimäinen varustus, jolta katsoen hiukan pääsemme ymmärtämään tuon hämärän meren käyntiä ja näköpiiriä. Hän ponnistelee jatkaakseen tavallisen ymmärryksen polkuja aina noiden erämaiden sydämeen asti, ja sen vuoksi täytyy aina palata häneen; sillä hän on ainoa erittelevä mystikko. Niitä varten joita nuo ihmeelliset retkeilyt viehättävät, otan tähän yhden kohdan, jossa hän on koettanut selittää jumalallisen itsetarkastelukyvyn elimistöä.
"Älyllisessä näkemyksessä äly näkee älyttävät esineet sen valon avulla, jonka suuri Ensimäinen niihin levittää, ja nähdessään nuo esineet se todellakin näkee älyttävyyden valon. Mutta kun se kohdistaa huomionsa valaistuihin esineihin, niin ei se oikein selvästi näe valaisun perustetta; jos se sitä vastoin unohtaa ne esineet, jotka se näkee, ja tarkastelee vain sitä kirkkautta, joka ne tekee näkyviksi, niin se näkee valon itsensä ja valon perusteen. Mutta äly ei tarkastele älyttävyyden valoa oman itsensä ulkopuolella. Se muistuttaa siis silmää, johon — vaikka se ei ole tarkannut mitään ulkonaista vierasta, valoa, eipä vielä havainnutkaan sellaista — äkkiä osuu loiste, joka on sen omaa, tai säde, joka kimpoaa siitä itsestä ja näyttäytyy sille keskellä pimeyttä; kuten silloin, kun silmä päästäkseen näkemästä toisia esineitä sulkee luomensa ja ottaa valonsa itsestään, tai kun se kädellä painettaessa näkee sen valon, joka sillä on itsessään. Silloin se näkee näkemättä mitään ulkonaista; vieläpä se näkee enemmän kuin koskaan muulloin, sillä se näkee valon. Muut esineet, joita se ennen näki, eivät olleet valoa vaikka olivatkin valaistuja. Sama on asia, kun äly jollakin tavoin sulkee silmänsä muilta esineiltä, kun se keskittyy omaan itseensä, niin se mitään näkemättömänä ei näe vierasta valoa, joka loistaa vieraissa muodoissa, vaan näkee oman valonsa, joka yhtäkkiä sisäisesti säteilee puhtaalla valolla."
"Sielun, joka tutkii Jumalaa, sanoo hän vielä, täytyy muodostaa itselleen hänestä aate pyrkimällä häntä tuntemaan. Hänen täytyy edelleen, tietäen minkä suuren seikan yhteyteen hän pyrkii ja vakuutettuna löytävänsä autuuden siinä yhteydessä, vaipua jumaluuden syvyyksiin, kunnes hän, sensijaan että tarkastelisi itseään tai älyttävyyden maailmaa, itse tulee tarkastelman esineeksi ja loistaa niiden käsitteiden kirkkaudella, joiden lähde on ylhäällä."
Siinä on melkein kaikki mitä inhimillinen viisaus voi meille näistä asioista sanoa; siinä on melkein kaikki, mitä transcendentalisen metafysikan suurmies on voinut sanoa; muut selitykset on meidän löydettävä oman itsemme syvyyksistä, missä kaikki selitykset häviävät omiin lauseisiinsa. Sillä ei yksin taivaassa ja maan päällä, vaan ennen kaikkea meissä itsessämme piilee asioita, joita eivät mitkään filosofiat voi käsittää, ja siitä ruveten kun ei meidän enää tarvitse muovailla noita salaperäisyyksiämme, olemme me syvempiä kuin kaikki mitä on kirjoitettu ja suurempia kuin kaikki mitä on olemassa.
Tämän olen nyt kääntänyt yksinomaan siksi, että uskon mystikkojen kirjoitusten olevan puhtaimpia timantteja ihmisyyden ihmeellisessä aartehistossa; vaikka käännös ehkä onkin tarpeeton, sillä kokemus näyttää osottavan, että on jotenkin samantekevää tapahtuuko tuo salaperäinen ajatuksen havainnollistuttaminen valossa vai pimeydessä; riittää kun se vaan tapahtuu. Mutta kuinka lieneekään, niin mystiikan totuuksilla on ihmeellinen erikoisuus muiden totuuksien rinnalla: ne eivät voi vanheta eivätkä kuolla. Jokainen totuus on kerran jonain aamuna saapunut maailmaan ihanana ja nuorekkaan voimallisena, ympärillään se tuores ruusulähde, joka on ominainen niille asioille, joita ei ennen ole sanottu; mutta jos ottaa ja käy läpi kaikki ihmissielun sairashuoneet, jonne ne kaikki päivä päivältä saapuvat kuolemaan, niin ei sieltä tapaa ainoatakaan mystillistä ajatusta. Ne ovat kuin Swedenborgin enkelit, jotka alati käyvät nuoruutensa kevättä kohden, niin että vanhimmat enkelit näyttävät nuorimmilta; ja tulkootpa ne Intiasta, Kreikasta tai Pohjolasta, niin ei niillä ole kotimaata eikä syntymäpäivää, ja missä ikänä niitä kohtaamme, tuntuvat ne järkkymättömiltä ja nykypäiväisiltä kuin itse Jumala. Jokin teos vanhenee vain sikäli kuin se on epämystillinen; sen vuoksi ei tässä teoksessa ole mitään aikamäärää. Minä tiedän, että se on luonnottoman musta, mutta minä uskon, ettei rehellinen kunnon kirjailija koskaan ole hämärä tämän sanan ikuisessa merkityksessä, koska hän itse aina ymmärtää itsensä ja tavattoman paljon enemmän kuin mitä hän sanoo. Vain keinotekoiset aatteet kohoovat todellisesta pimeydestä ja menestyvät vain kirjallisissa aikakausissa ja liian itsetietoisten vuosisatain teennäisyydessä, kun kirjailijan ajatus pysähtyy tälle puolelle sitä mitä hän sanoo. Yhtäällä metsän hedelmällinen siimes, toisaalla luolamainen pimeys, missä vain hämäriä loiseläimiä sikiää. On myös otettava huomioon se tuntematon maailma, jota hänen on lauseillaan kirkastettava sanojen ja ajatusten kaksinkertaisten ja puutteellisten sarveisruutujen lävitse. Kuten on huomautettu, ovat sanat vain jokapäiväisen elämän tarpeita varten keksityt, ja kun aika-ajoin joku kuninkaallinen sielu johtaa niitä muualle, käy niitten niinkuin maankiertäjäin valtaistuimen ääressä: ne tulevat onnettomiksi ja levottomiksi, hämmentyvät. Ja toisaalta, antaako ajatus koskaan tarkkaa kuvaa siitä jostakin, joka sen on pannut syntymään, ja emmekö sen ohessa aina näe jonkin hurjan taistelun varjoa. Se on kuin Jakobin taistelua enkelin kanssa ja sen hurjuus on riippuvainen sielun ja enkelin suuruussuhteista. Voi meitä, sanoo Carlyle, jos ei meissä muuta ole kuin se mitä voimme ilmaista ja tuoda näkyviin. Minä tiedän, että näiltä sivuilta väikkyy sellaisten esineitten varjoja, joita emme muista nähneemme, joiden tarpeellisuutta ei tämä munkkikaan ryhdy selittelemään ja joita emme tunne ennenkuin tapaamme ne elämän toisella puolen; mutta sillä välin olemme kumminkin tulleet katsoneeksi kauas etäälle ja se on jo paljon. Minä tiedän myös, että moniaat hänen lauseensa soluvat kuin läpinäkyvät jääkappaleet hiljaisuuden värittömällä merellä; mutta ne ovat olemassa, ne ovat vedestä eristyneet ja siinä kyllin. Tiedän vihdoin, että ne ihmeelliset kasvit, joita hän siellä hengen huipuilla on viljellyt, ovat erikoisten usvien ympäröiminä, mutta nuo usvat haittaavat vain niitä, jotka katselevat alhaalta päin. Jos vaan on rohkeutta nousta ylemmäs niin huomaa kyllä, että usvat ovat noiden kasvien omaa ilmakehää, ainoata missä ne voivat versoa suojassa olemattomuudelta. Sillä se on niin hentoa kasvillisuutta, että se tuskin eroaa siitä hiljaisuudesta, josta se on mehunsa ammentanut ja johon se tuntuu pyrkivän liukenemaan. Koko tämä teos on muuten kuin suurennuslasi, jolla katsotaan pimeyttä ja hiljaisuutta, joskus ei heti erotakaan siellä liukuvien aatteitten äärimmäisiä puolia. Jotain näkymätöntä kuultaa joskus läpi, ja ilmeisesti vaaditaan tällöin joltistakin tarkkuutta sen varallapitoon. Tämä kirja ei ole kovin kaukana meistä; se on todennäköisesti ihan meidän ihmisyytemme keskuksessa; me vain olemme liian kaukana tästä kirjasta; ja jos se meistä tuntuu masentavalta kuin erämaa, jos jumalallisen rakkauden tuskallisuus siinä tuntuu hirveältä ja huippujen kaipuu sietämättömältä, niin ei se johdu siitä, että teos olisi yli-ikäinen, vaan me ehkä olemme liian vanhoja, olemme synkkiä ja masentuneita niinkuin vanhukset lapsukaisen ympärillä; ja on eräs toinen mystikko, Plotinos, suuri pakana-mystikko, joka ilmeisesti on meidän suhteemme oikeassa, kun hän sanoo niille, jotka valittavat etteivät itsetarkastelun korkeuksissa mitään näe: On ensin saatava näköelin analogiseksi ja samanlaiseksi sen esineen kanssa, jota on katseltava. Silmä ei koskaan olisi havainnut aurinkoa, jollei se ensin olisi tullut auringon muotoiseksi; samoin sielukaan ei osaa nähdä kauneutta, jollei se ensin itse tule kauniiksi, ja jokaisen ihmisen on aluksi tehtävä itsensä kauniiksi ja jumalalliseksi päästäkseen näkemään kauneutta ja jumaluutta.