VII.
EMERSON.
"Yksi ainoa on tärkeätä", sanoo Novalis, "ja se on meidän transcendentalisen minämme etsiminen." Tuon minän me joskus havaitsemme Jumalan sanoissa, runoilijain ja viisaitten lauseissa, muutamien surujen pohjalla, unessa, rakkaudessa ja sairaudessa, ja odottamattomissa tilanteissa, jolloin se etäältä antaa meille merkkejä ja sormellaan osottaa meidän suhdettamme kaikkeuteen. Muutamat viisaat ovat siihen ainoaan etsimiseen kiintyneet ja heidän kirjoittamiaan ovat nuo kirjat, joissa epätavallisuus vallitsee. "Mikä muu kirjoissa olisi arvollista", sanoo kirjailijamme, "jollei transcendentalinen ja epätavallinen." He ovat kuin maalareita, jotka pimeässä tavoittavat yhdennäköisyyttä. Muutamat piirtävät abstraktisia kuvia, jotka ovat hyvin suuria mutta melkein epäselviä. Toisten on onnistunut kiinnittää joku asento tai ominainen liike korkeammasta elämästä. Useat ovat kuvanneet outoja olentoja. Näitä kuvia ei ole erittäin paljoa. Eivätkä ne koskaan muistuta toisiansa. Muutamat ovat sangen kauniita, ja ne jotka eivät ole niitä nähneet, ovat koko elämänsä niiden ihmisten veroisia, jotka eivät koskaan ole olleet päiväsydännä ulkosalla. Muutamien piirteet ovat puhtaampia kuin taivaan piirteet; ja silloin näyttävät nuo kuviot meistä niin kaukaisilta, ettemme tiedä ovatko ne eläviä, vai ovatko ne piirretyt meidän itsemme mukaan. Ne ovat puhtaiden mystikkojen teoksia, ja ihminen ei niistä vielä tunne itseään. Muutamat, joita sanotaan runoilijoiksi, ovat puhuneet meille näistä asioista välillisesti. Erään kolmannen ryhmän ajattelijat ovat nostaneet vanhan kentauri-tarun askelta ylemmäksi ja antaneet meille selvemmän kuvan tuosta salatusta yhteellisyydestä siten, että ovat yhdyttäneet meidän näennäisen minämme piirteet meidän korkeamman minämme piirteisiin. Meidän jumalallisen sielumme kasvot siellä joskus hymyilevät sisarensa, meidän inhimillisen sielumme, olan yli, kun se kumartuu ajatuksen pikku toimiskeluja kohden; ja tuo hymy, joka sivumennen meille välähdyttää kaikkea sitä mitä on ajatuksen tuolla puolen, se on ainoa merkitsevä kohta ihmisen töissä ja teoksissa.
Ei ole monta niitä, jotka ovat meille osottaneet, että ihminen on suurempi ja syvempi kuin ihminen, ja joiden siten on onnistunut kiinnittää muutamia niistä ikuisista viitteistä, joita me kohtaamme elämämme joka askeleella, tässä liikkeessä, tuossa merkissä tai katseessa, puheessa, hiljaisuudessa ja tapauksissa, jotka meitä ympäröivät. Oppi inhimillisestä suuruudesta on kummallisin kaikista opeista. Jokainoa ihminen tuntee sen opin, mutta ani harva tietää sen tuntevansa. Lapsi, jonka tuossa tapaan, ei kykene sanomaan äidillensä, mitä hän on nähnyt; mutta samalla hetkellä kun hänen silmänsä keksii minut, hän kumminkin jo tietää kaikki mitä minä olen, mitä olen ollut ja mitä tulen olemaan, yhtä hyvin kuin minun veljeni ja kolme vertaa paremmin kuin minä itse. Hän tuntee minut heti menneessä ja tulevassa, tässä ja toisissa maailmoissa, ja hänen silmänsä taas paljastavat minulle sen osan, jota minä esitän kaikkeudessa ja ikuisuudessa. Erehtymättömät sielut ovat langettaneet toistensa tuomion; ja heti kun hänen katseensa on omaksunut minun katseeni, kasvoni, asentoni ja kaiken sen äärettömän joka niitä ympäröi ja jonka tulkkeja ne ovat, niin heti hän tietää, mihin oloihin hän on joutunut; ja vaikkei hän vielä erotakaan keisarin kruunua kerjäläisen pussista, niin on hän hetken ajan tuntenut minut yhtä tarkasti kuin Jumala.
On totta, että me jo toimimme kuin jumalat, ja että meidän elämämme kuluu ikuisten varmuuksien ja erehtymättömyyksien keskellä. Mutta me olemme sokeitten vertaisia, jotka leikkivät jalokivillä teitten varsilla; ja tuo mies, joka kolkuttaa ovelleni ja tervehtii minua, luovuttaa tällöin yhtä ihmeellisiä hengen aarteita kuin prinssi, jonka olisin pelastanut kuolemasta. Minä avaan hänelle oveni ja hetkessä hän näkee jalkainsa juuressa niinkuin valtaistuimen korkeudesta kaiken mitä tapahtuu kahden sielun välillä. Maalaistytön, jolta kysyn tietä, arvioin yhtä syvällisesti kuin jos anoisin häneltä äitini elämää, ja hänen sielunsa on puhunut minulle yhtä läheisesti kuin morsiameni sielu. Hän siirtyi äkisti valtavimpiin salaperäisyyksiin, ennenkuin hän vastasi minulle; sitten hän, samassa tietäen kaiken mitä minä olen, levollisesti sanoo minulle, että kylän tie poikkeaa vasemmalle. Jos olen hetken ajan ollut jossain ihmisjoukossa, niin olen mitään sanomatta ja ajattelemattani lausunut tuhat tuomiota elävistä ja kuolleista; ja mikä niistä tuomioista ei pitäisi paikkaansa viimeisenä päivänä? Tuolla istuu yhdessä huoneessa viisi kuusi olentoa puhellen sateesta ja poudasta, mutta tuon mitättömän puhelun yläpuolella tapahtuu kuuden sielun keskustelu, jota mikään ihmisviisaus ei voisi pelotta lähestyä; ja vaikka sielut puhuvat noiden ihmisten katseissa, käsissä, kasvoissa ja koko olennossa, niin eivät he koskaan saa tietää mitä sielut sanoivat. Heidän täytyy kumminkin jäädä paikoilleen siksi kunnes tuo käsittämätön keskustelu päättyy, ja sen vuoksi heillä ikävystymisensä ohella on jokin salattu ilo, vaikka he eivät tunnekaan sitä, mikä heissä kuuntelee kaikkia niitä elämän, kuoleman ja rakkauden lakeja, jotka kiertävät sitä huonetta kuin ikivuolaat virrat.
Näin on aina ja kaikkialla. Me elämme ainoastaan meidän transcendentalisen olentomme mukaan, jonka toimet ja ajatukset joka hetki tulevat esiin sen verhon läpi, joka meitä ympäröi. Minä saan tänään nähdä erään ystäväni, jota en vielä koskaan ole nähnyt, mutta jonka työn tunnen ja tiedän, että hänellä on erikoinen sielu, ja että hän on käyttänyt elämänsä sen ilmi tuomiseen korkeamman älyn velvollisuuden mukaan. Tunnen levottomuutta, hetki on juhlallinen. Hän astuu sisään; ja kaikki ne selvitykset, joita hän monien vuosikausien kuluessa on meille antanut, valahtavat tomuksi kun ovi aukenee hänen ilmestyessään. Hän ei ole se mikä hän luulee olevansa. Hän on eri luontoa kuin hänen ajatuksensa. Jälleen saamme todeta, kuinka hengen lähettiläät aina ovat petollisia. Hän on omasta sielustaan sanonut sangen syviä seikkoja; mutta sinä pienenä hetkenä, joka on pysähtyvän ja poistuvan katseen välillä, olen minä saanut tietooni kaiken sen, mitä hän ei ikänä kykene sanomaan eikä ikänä omassa hengessään elävöittämään. Tästä puolen hän on jatkuvasti minun vallassani. Ennen meitä yhdisti ajatus. Nyt me antaudumme toisillemme tuhannen tuhatta kertaa salaisemman seikan toimesta kuin on ajatus. Vuodesta vuoteen me odotimme tätä hetkeä; ja tässä me nyt tunnemme, että kaikki on hyödytöntä ja päästäksemme vaitiolon pelosta me, jotka olimme valmistuneet näyttelemään toisillemme salattuja ja ihmeellisiä aarteita, alamme keskustella hetkestä, joka on lyömässä, tai auringosta, joka on laskemassa, jättääksemme sieluillemme tilaisuuden ihailla toisiaan ja syleillä toisiaan siinä hiljaisuudessa, jota ei huulten eikä ajatusten melu koskaan voi hämmentää.
Syvemmältä katsoen me elämme vain sielusta sieluun ja olemme jumalia, jotka eivät tiedä toisistaan. Minun on tänä iltana mahdoton sietää yksinäisyyttäni, minä menen ihmisten pariin ja he puhuvat minulle, että myrsky on hakannut maahan heidän päärynänsä tai että viime kylmät ovat jäädyttäneet sataman. Sitäkö kuulemaan minä lähdin? Ja kuitenkin minä kohta palaan sieltä sielu niin täynnä tyydytystä ja voimaa ja uusia aarteita, kuin jos olisin viettänyt ne hetket Platonin, Sokrateen tai Markus Aureliuksen seurassa. Se mitä heidän suunsa puhui ei ollenkaan kuulunut sen rinnalla mitä heidän läsnäolonsa ilmaisi, ja ihmisen on mahdotonta olla olematta suuri ja ihana. Se mitä ajatus ajattelee ei merkitse mitään sen totuuden rinnalla, mitä me olemme ja joka varmenee hiljaisuudessa; ja jos minä olisin ollut viisikymmentä vuotta yksinäni jollain saarella ja sinne sitten saapuisivat Epiktetos, Goethe ja pyhä Paavali, niin eivät he osaisi minulle sanoa sen enempää kuin mitä heidän pieni laivapoikansa ehkä sanoisi samalla kertaa ja välittömämmin.
Todella on ihmisessä ihmeellisintä hänen peitetty vakavuutensa ja viisautensa. Kevytmielisinkään meistä ei koskaan naura todellisesti eikä ponnistamallakaan saa menetetyksi minuttiakaan, sillä ihmissielu on tarkka eikä tee mitään hyödytöntä. Ernst ist das Leben, elämä on totista, ja meidän olemuksemme syvimmässä ei meidän sielumme vielä kertaakaan ole hymyillyt. Tahdottoman riehuntamme tuolla puolen me vietämme ihmeellistä, hiljaista ja hyvin puhdasta ja hyvin turvallista oloa, johon alati viittaavat ojentuvat kädet, aukenevat silmät ja toisiansa kohtaavat katseet.
Kaikki meidän elimemme ovat korkeamman olennon salaperäisiä kumppaneita, emmekä me koskaan tutustu ihmiseen vaan me tutustumme sieluun. Minä en ole ennen nähnyt sitä kerjäläistä, joka minun portaillani anoi almua, mutta minä havaitsin muuta: meidän silmissämme tervehti toisiaan ja rakasti toisiaan kaksi samanlaista kohtaloa, ja siinä kun hän ojensi kättään, aukeni huoneen pieni ovi hetkiseksi merelle päin. "Suhteissani lapseeni", sanoo Emerson, "ei minua auta rahtuakaan kreikka eikä latina, ei mitkään minun tietoni eikä kaikki minun kultani; vain se mikä minussa on sielua, se yksin merkitsee jotain. Jos minulla on jokin tahto, asettaa lapsi oman tahtonsa minun tahtoani vastaan, yhden yhtä vastaan, ja jos niin tahdon, antaa se minun hävetä, että olen käyttänyt voimaani väärin ja lyönyt sitä; mutta jos luovun tahdostani ja toimin sielun nimessä, panemalla sen tuomariksi meidän välillemme, niin lapsen nuorista silmistä katsoo vastaan sama sielu; se pelkää ja se rakastaa minun kanssani."
Mutta jos on totta, ettei mitättöminkään meistä voi tehdä pienintäkään elettä ottamatta lukuun sielua ja niitä hengen valtakuntia, joissa sielu hallitsee, niin totta on myös, etteivät viisaimmatkaan juuri koskaan tule harkinneeksi sitä ääretöntä, minkä työntää pois joku aukeeva silmäluomi, kumartuva pää, puristuva käsi. Me elämme niin kaukana omasta itsestämme, että tuskin tiedämme mitään kaikesta siitä, mitä tapahtuu meidän olemuksemme näköpiirissä. Me harhailemme umpimähkää laaksossa emmekä aavista, että jokainen meidän liikahduksemme toistuu ja saa merkityksensä vuoren huipulla, ja joskus on tarpeen, että joku tulee meille sanomaan: Kohottakaa katseenne, nähkää mitä te teette; emme me täällä elä; tuolla ylhäällä me olomme. Tässä vaihdettiin pimennossa katsetta, tuossa sanottiin sanoja, joilla ei ollut mitään merkitystä alhaalla vuoren juurella; nähkää mitä niistä tulee ja mitä ne merkitsevät lumihuippujen tuolla puolen; ja kuinka meidän kätemme, joita luulemme niin heikoiksi ja pieniksi, kumminkin joka hetki tavottavat Jumalaan, itse sitä tietämättä. On tullut muutamia, jotka siten lyövät meitä olalle ja sormellaan osottavat mitä tapahtuu salaperäisyyden jääkentillä. Heitä ei ole monta. Kolme tai neljä on tällä vuosisadalla. Viisi tai kuusi on muilla vuosisadoilla; ja kaikki se, mitä he ovat osanneet sanoa, ei ole mitään sen rinnalla, mitä tapahtuu ja mitä on meidän sielumme tiedossa. Mutta mitä siitä. Emmekö me ole sen ihmisen vertaiset, joka menetti näkönsä lapsuutensa ensi vuosina? Hän on nähnyt olevaisen summattoman näytelmän. Hän on nähnyt auringon, meren ja metsän. Nyt ne ihmeet ainiaasti ovat hänen olemuksessansa; ja mitä voisit sinä hänelle niistä puheellasi sanoa, mitä olisivat sinun poloiset sanasi sen metsämaan, sen myrskyn, sen aamuruskon rinnalla, jotka yhäti elävät syvällä hänen hengessään ja lihassaan? Hän kumminkin kuuntelee sinua innokkaana ja ihmeissään, ja vaikka hän tietää kaikki ja vaikka sinun puheesi tulkitsee noita hänen tietämiään paljoa puutteellisemmin kuin vesilasi suurta virtaa, niin sittenkin ne voimattomat pikku lauseet, jotka ihmisten huulilta putoilevat, saavat hetkiseksi kirkastumaan sen valtameren, sen valon ja ne hämärät lehdikot, jotka ovat nukahtaneet hänen kuihtuneitten luomiensa hämyyn.
Tuossa "transcendentalisessa minässä", josta Novalis puhuu, on ilmeisesti lukemattomia eri puolia, eikä kukaan mystikan moralisteista ole joutunut tutkimaan samaa kuin toinen. Swedenborg, Pascal, Novalis, Hello ja muutamat muut selvittävät meidän suhteitamme abstraktiseen, hienoon ja sangen etäiseen äärettömyyteen. He johtavat meidät niille vuorille, joiden huiput kaikki tyynni näyttävät meistä luonnottomilta ja asumiseen mahdottomilta ja joilla meidän hengityksemme usein salpautuu. Goethe saattaa meidän sieluamme pitkin seesteisten vesien rannikoita. Markus Aurelius asettaa sen istumaan täydellisen ja väsähtäneen ihmishyvyyden mäenrinteeseen, taikka toivottoman alistumisen ylen raskaitten lehvistöjen varjoon. Carlyle, Emersonin henkinen veli, joka tällä vuosisadalla varottaa meitä laakson toisesta laidasta, hän antaa meidän olemuksemme harvojen juhlahetkien salamien tavoin välkähdellä alati valtavan tuntemattoman tummaa ja ukkosjylhää taustaa vastaan. Hän johdattaa meitä niinkuin myrskyn säikyttämää laumaa tuntemattomia tulikivilaitumia kohden. Hän ajaa meidät syvimpään pimeyteen, jonka hän iloiten on keksinyt, ja jossa vain sankarien tähti ajoittain ja kiihkeästi välkähtää, ja jättää ilkeästi naurahtaen meidät sinne, alttiiksi mysterioiden laajoille repressalioille.
Mutta siinäpä on samassa Emerson, vaaleanvihreitten niittujen aamunraikas hyväpaimen, uuden, luonnollisen ja tarttuvan optimismin mies. Hän ei vie meitä syvyyksien partaalle. Hän ei johda meitä pois tutuista pikku piireistämme, sillä kaikki sijaitsee saman taivaan alla: jääkentät, meri, ikuiset lumet, palatsi, navetta, köyhän sammunut liesi ja sairaan vuode; ja kaikki ne puhdistuvat samojen ikuisten voimien alaisina.
Monelle hän on tullut juuri sinä hetkenä, jona hänen on täytynyt tulla, kun uusien ilmoitusten tarve on kehittynyt elinkysymykseksi. Sankarillisuuden hetket ovat vähemmän näkyväisiä, kieltäymyksen hetket eivät vielä ole tulleet takaisin; meillä on jälellä vain arkinen elämä ja kumminkaan emme voi elää ilman suuruutta. Hän on löytänyt melkein hyväksyttävän tarkoituksen tälle meidän elämällemme, jolla ei enää ollut perinnäisiä näköalojaan, ja ehkäpä hän on kyennyt meille osottamaan, että se elämä on tarpeeksi ihmeellinen, tarpeeksi syvä ja tarpeeksi suuri riittääkseen itse omaksi päämääräkseen. Hän ei niistä asioista tiedä enempää kuin muutkaan; mutta hänen tekonsa on rohkeampaa ja hänellä on luottamusta salaperäisyyteen. Pitää elää teidän, jotka vietätte päiviä ja vuosikausia toimettomina, ajatuksettomina, valottomina, sillä teidän elämänne on kaikesta huolimatta käsittämätöntä ja jumalallista. Pitää elää, koska kellään ei ole oikeutta vetäytyä pois arkiviikkojen henkisistä tapauksista. Pitää elää, koska joka-ainoalla hetkellä on oma sisäinen ihmeensä ja oma sanomaton merkityksensä. Pitää elää, koska ei yksikään teko, ei sana, eikä yksikään liike pääse irti vaatimuksista, joita ei voi selittää maailmassa, "missä on paljon tekemistä ja vähän tietämistä".
Ei ole mitään suurta eikä pientä elämää, ja Reguluksen tai Leonidaan teoilla ei ole niin mitään merkitystä kun vertaan niitä johonkin sieluni salatun olemassaolon kohtaan. Se voisi tehdä mitä hekin tekivät tai olla tekemättä, sellaiset asiat eivät ylety sen piiriin; kun Regulus palasi Kartagoon, oli hänen sielunsa varmaan yhtä hajallinen ja välinpitämätön kuin työhönsä käyvän tehtaalaisen. Sielu on liian kaukana kaikista meidän teoistamme; se on liian kaukana kaikista meidän ajatuksistamme. Se elää syvällä meidän olemuksessamme yksinäistä elämää, josta se ei puhu; eikä niistä korkeuksista, joissa se vallitsee, enää erota olentojen eroavaisuuksia. Me vaellamme sielumme taakan alla, eikä sen ja meidän välillä ole mitään suhteellisuutta. Sielu ei ehkä koskaan aprikoi, mitä me teemme, sen voi lukea jo meidän kasvoiltammekin. Jos voisi kysyä jonkun toisen maailman älylliseltä olennolta, millainen on ihmisten kasvojen yhteisvaikutelma, niin hän, nähtyään heidät ilossa, surussa ja tuskassa, aivan varmaan vastaisi: Ne näyttävät ajattelevan jotain muuta. Ole suuri, ole viisas ja jalopuheinen. Sillan korvassa almua anovan kerjäläisen sielu ei tule kateelliseksi, mutta sinun sielusi ehkä kadehtii hänen hiljaisuuttaan. Sankari tarvitsee arki-ihmisen hyväksymistä, mutta arki-ihminen ei kaipaa sankarin hyväksymistä, ja hän elää elämäänsä levollisesti niinkuin se, jonka aarteet ovat hyvässä tallessa. "Kun Sokrates puhuu", sanoo Emerson, "niin Lysis ja Menexenes eivät ollenkaan häpeä vaitioloaan. Hekin ovat suuria. Ja Sokrates viittaa heihin ja rakastaa heitä puhuessaan, koska jokainen ihminen sisältää sen totuuden ja on itse se totuus, jota kaunopuhuja julistaa. Mutta juuri siitä syystä, että kaunopuhuja osaa sitä julistaa, tuntuu hänessä tuo totuus asuvan jo höllemmässä; ja sen vuoksi kaunopuhuja lähestyy noita ihailtavia vaitiolon miehiä nöyrästi ja kunnioittavasti."
Ihminen himoo selityksiä. Hänelle pitää näyttää hänen elämänsä. Hän iloitsee, kun hän jossakin tapaa sattuvan tulkinnan jostakin pikkueleestä, jonka hän teki viisikolmatta vuotta sitten. Tässä ei ole mitään pikku elettä, vaan on suurin osa meidän arkipäiväisen sielumme asenteista. Tästä ei löydä sitä ikuisuuden piirrettä, joka on ominainen Markus Aureliuksen ajattelulle. Markus Aurelius, hän on itse ajattelu korkeimmassa asteessaan. Mutta kuka meistä muuten elää Markus Aureliuksen elämää? Tässä on vain ihminen, ei muuta. Häntä ei ole mielivalloin suurennettu; hän on vain lähempänä meitä kuin tavallisesti. On Jussi karsimassa puitaan, on Pekka veistämässä pirttiään, sinä puhumassa minulle elon korjuusta, minä antamassa sinulle kättä; mutta meidät on asetettu semmoiseen kohtaan, jossa olemme jumalten kosketuksissa, ja me hämmästymme omia tekojamme. Emme tienneet, että kaikki sielun kyvyt olivat esillä, emme tienneet, että kaikkeuden lait odotellen ympäröitsivät meitä; ja niin me käännymme katsomaan toisiimme, sanattomina, niinkuin ihmeen yllättäminä.
Emerson on tullut yksinkertaisin tavoin todistamaan tätä meidän sielumme yhtäläistä ja salaista suuruutta. Hän on ympäröinyt meidät hiljaisuudella ja ihailulla. Hän on vuodattanut valojuovan kotiin palaavan käsityöläisen askeliin. Hän on osottanut meille kaikki taivaan ja maan voimat, kuinka ne ovat mukana kannattamassa kynnystä, jolla pari naapurusta puhelee sateesta tai nousevasta tuulesta, ja kahden toistaan lähestyvän kulkijan yläpuolella hän saa meidät näkemään Jumalan kasvot, jotka hymyilevät niin ikään Jumalan kasvoille. Hän on meidän arkista elämäämme lähempänä kuin yksikään. Hän varoittaa meitä ennakolta ja on siinä kohden kaikkein huolellisin, uutterin, taitavin ja tarkin, ehkäpä inhimillisin. Hän on arkipäivien viisas, ja arkipäivät muodostavat itse asiassa meidän olemuksemme sisällön. Vuosikausia kuluu ilman intohimoja, ilman hyveitä, ilman ihmeitä. Opeta meitä pitämään arvossa elämän pieniä hetkiä. Jos minä tänä aamuna olen osannut toimia Markus Aureliuksen hengessä, niin älä sinä tule minun toimiani korostamaan, sillä minä tiedän itsekin, että on jotakin tapahtunut. Mutta jos minä luulen menettäneeni päiväni arvottomissa teoissa, ja sinä voit todistaa, että minä sittenkin olen elänyt yhtä syvästi kuin joku sankari ja että minun sieluni ei ole menettänyt oikeuksiaan, niin olet sinä tehnyt enemmän kuin jos olisit taivuttanut minut tänään pelastamaan viholliseni hengen, sillä sinä olet lisännyt minussa elämän summaa, elämän suuruutta ja elämän halua; ja huomenna minä ehkä taas osaan elää arvokkaasti.