II.
Tästä kokeesta kuten muistakin puhuttaessa spiritistit toistelevat mielellään: "Jollette myönnä henkien osanottoa, ovat useimmat näistä ilmiöistä aivan selittämättömiä." Niin kyllä, mutta me emme väitäkään niitä selittävämme — sillä täällä maan päällä ei saata selittää juuri mitään —- vaan pyrimme ainoastaan pitämään niitä mediumien käsittämättömästä kyvystä lähteneinä, joka ei ole uskomattomampi kuin vainajien jälkielämä, ja sillä on se etu, ettei se mene meille kuuluvan piirin ulkopuolelle ja on samaa laatua kuin monet muut sensuuntaiset elävien henkilöiden välillä tapahtuvat ilmiöt. Nuo merkilliset kyvyt hämmästyttävät meitä vain siksi, että ne vielä ovat satunnaisia, ja että niiden tieteellisestä toteamisesta on kulunut kovin vähän aikaa. Pohjaltaan ne eivät ole sen ihmeellisempiä kuin ne, joita joka päivä ihmettelemättä käytämme hyödyksemme: esimerkiksi muistimme, ajatuksemme, mielikuvituksemme. Ne ovat sen suuren ihmeen osia, joita itse edustamme; ja kun olemme tunnustaneet ihmeen, tulisi pikemmin sen rajojen kuin sen laajuuden meitä hämmästyttää.
Kuitenkin tahdon tämän luvun päättäessäni sanoa, etten suinkaan halua spiritististä otaksumaa hylättäväksi kerta kaikkiaan; se olisi kohtuutonta ja ennenaikaista. Tähän saakka on kaikki vielä häilyvää. Voi sanoa, että asiat ovat vielä jokseenkin sillä kannalla, minkä sir William Crookes, v. 1874, ilmaisi eräässä kirjoituksessaan aikakauslehdessä Quarterly Journal of Sciences:
"Erotus psyykillisten voimain ja spiritualismin (tai spiritismin) kannattajien välillä on seuraava: Me väitämme, että vielä nyt on vain epätyydyttävällä tavalla todistettu muullaisen johtavan voiman kuin mediumin älyn olemassaolo, ja ettei ole esitetty minkäänlaista todistetta siitä, että tosiaan olemme tekemisissä vainajien henkien kanssa. Spiritistit taas hyväksyvät uskonkappaleen, että vainajien henget ovat kaikkien näiden ilmiöiden ainoina toimeenpanijoina. Mielipiteiden eroavaisuus on siis puhtaasti asiallista laatua, eikä sitä saata ratkaista muuten kuin työläillä kokeilla ja kokoamalla suuren joukon sielullisia tosiseikkoja. Siinä on nyt järjestyvän psykologisen seuran ensimäinen tehtävä."
Toistaiseksi on jo paljon siinäkin, etteivät tarkat tieteelliset tutkimukset ole täydellisesti kumonneet teoriaa, joka niin perinpohjin mullistaa käsityksemme kuolemasta. Edempänä saamme nähdä, minkä syiden takia, haudantakaisten kohtalojemme kannalta, ei olisi syytä viivytellä liian kauan näissä näyissä ja ilmestyksissä, vaikka ne todella olisivatkin epäämättömiä ja asiallisia. Ne tuntuisivat kaiken kaikkiaan vain ohimenevän tilan hajanaisilta ja mielivaltaisilta ilmauksilta. Ne todistaisivat enintään, jos tulisi myöntää ne tosiksi, että vivahdus meistä, hermostunut jälkivärähdys, tunneryhmä, henkinen varjokuva, turhanpäiväinen ja kelvoton kuva tai pikemmin jonkinlainen juurineen revitty muisto saattaa kuolemamme jälkeen jäädä jäljelle ja liidellä tyhjyydessä, missä mikään ei sitä ruoki, missä se kalpenee ja sammuu vähitellen, mutta joka erikoisen, tavallista voimakkaammasta mediumista lähteneen väreen avulla voi hetkeksi saada jonkinlaista toimintakykyä.
Ehkä se on olemassa ulkokohtaisena, kenties pysyy elossa ja saa uutta eloa vain eräiden myötätuntoisten asiain muistelemisesta. Olisi yleensä sangen mahdollista, että muisti, joka edustaa meitä koko elämämme ajan, jatkaa tehtäväänsä muutamia viikkoja, ehkäpä vuosiakin kuolemamme jälkeen. Siten selviäisi noiden henkien välttelevä ja eksyttävä luonne; kun niiden olemassaolo on vain muistin varassa, ei niitä saata miellyttää muu kuin se, mikä kuuluu niiden erikoisalaan. Siitä niiden kiusallinen, kiihkeä tarmo tarrautua pienimpiinkin seikkoihin, niiden uninen tylsyys, käsittämätön kylmäkiskoisuus ja tietämättömyys ja kaikki nuo surkeat hullutukset, jotka olemme useita kertoja huomanneet.
Mutta, toistan sen, on yksinkertaisempaa johtaa nuo omituisuudet kaukovaikutteisten yhteyksien erikoisesta laadusta ja vähän tunnetuista vaikeuksista. Kaikkein älykkäimpienkin kokeisiin osaa ottavien vaistomaiset herätteet, kulkiessaan mediumin hämärän välitystoiminnan kautta, muuttuvat siellä, hajaantuvat, riisuvat yltään paraat ominaisuutensa. Saattaa käydä niinkin, että ne eksyvät ja hiipivät eräihin salasoppiin, joita äly ei saavuta, ja tuovat sieltä enemmän tai vähemmän hämmästyttäviä löytöjä. Mutta kokonaisuuden älyllinen laatu tulee aina olemaan alempi kuin se, mitä tietoinen ajatus voi tuottaa.
Muuten, toistan sen vielä kerran, ei ole vielä aika tehdä päätelmiä. Älkäämme unohtako, että tässä on esillä vasta eilen syntynyt tiede, joka haparoiden hakee välineitään, polkujaan, menettelytapojaan ja päämääräänsä yössä, joka on pimeämpi kuin maan päällä. Kolmessakymmenessä vuodessa ei rakenneta rohkeinta siltaa, mitä myöten on yritetty päästä kuoleman virran yli. Useimmilla tieteillä on takanaan vuosisatojen epäkiitollisia ponnistuksia ja hedelmätöntä epävarmuutta. Nuorempien joukossa on luullakseni harvoja, jotka niinkuin tämä saattaisivat ensi hetkestä osoittaa sadon lupauksia, joka ehkei olekaan sitä, mitä se luuli kylväneensä, mutta joka jo ennustaa tuntemattomia, merkillisiä hedelmiä.
[Tyhjentävästi käsitelläksemme tämän kysymyksen jälkielämästä ja yhteydestä kuolleihin, tulisi meidän puhua myös t:ri Hyslopin äskettäin suorittamista tutkimuksista mediumien Smeadin ja Chenowethin avulla (Keskusteluja William Jamesin kanssa). Samoin tulisi mainita Julian kuuluisa toimisto ja etenkin rouva Wriedtin, torvensoittaja-mediumin, merkilliset istunnot, jolloin mediumi ei ainoastaan saa kuolleita puhumaan kieliä, joita hän ei ollenkaan osaa, vaan manaa esille haamuja, joita sanotaan perin hämmästyttäviksi. Vielä pitäisi tutkia prof. Porron, t:ri Venzanon, Rozannen ja monien muiden esittämiä seikkoja, havainneita ja paljon muuta, sillä spiritististä kirjallisuutta kertyy jo nide niteen viereen. Mutta minulla ei olekaan ollut sitä ylen vaateliasta aikomusta, että julkaisisin täydellisen tutkielman tieteellisestä spiritismistä. Olen vain koettanut olla jättämättä pois mitään oleellista ja antaa yleisen, mutta tarkan kuvan tuosta haudantakaisesta ilmastosta, jota yksikään tosiaan uusi ja ratkaiseva seikka ei ole toiseksi muuttanut niiden ilmausten jälkeen, joista olemme puhuneet.]
8. luku.
Jälleensyntyminen.
Niin paljon siis tiedämme jälkielämästä varsinaisessa merkityksessä. Mutta eräät spiritistit menevät kauemmaksi ja koettavat tieteellisesti todistaa jälleensyntymisen ja sielunvaelluksen. Jätän mainitsematta heidän siveellis- tai tunteellisluontoiset todisteensa ja ne, joita he hakevat kuuluisien miesten muistelmista ennen syntymää. Nuo usein hyvinkin hämmästyttävät muistelmat ovat vielä liian harvinaisia, liian yksittäisiä, jos niin voi sanoa; eikä niitä aina ole kylliksi tarkistettu, jotta olisi järkevää kiinnittää niihin huomiota.
En myöskään pysähdy nerojen enkä eräiden ihmelapsien — tosin vaikeasti selitettävistä — synnynnäisistä kyvyistä johdettuihin todisteihin; sellaiset kyvyt voivat muuten johtua perinnöllisyyden tuntemattomista laeista. Tyydyn yleisesti kertaamaan muutamien eversti Rochasin tekemien sangen hämmästyttävien kokeiden tulokset.
Eversti Rochas, täytynee aluksi huomauttaa, on tiedemies, joka hakee vain ulkokohtaista totuutta tieteellisellä tarkkuudella ja vilpittömyydellä, joita ei koskaan ole epäilty. Hän vaivuttaa uneen eräitä poikkeuksellisia henkilöitä ja saa heidät pitkittäisillä sivellyksillä kertaamaan koko elämänsä kulun. Näin hän vie heidät vähin erin takaisin nuoruuteen, poika-ikään ja lapsuuden äärimmäisille rajoille saakka. Jokaisella näistä hypnoottisista asteista saa puheena oleva henkilö takaisin sen tietoisuuden, luonteen ja mielentilan, joka hänellä oli vastaavalla kehitysasteellaan. Hän elää uudestaan samat tapaukset riemuineen ja tuskineen. Jos hän on ollut sairas, kertautuu hänen tautinsa, toipumisensa ja lopullinen parantumisensa. Jos on esillä esim. nainen, joka on tullut äidiksi, kokee hän taas äitiyden tyypilliset ilmiöt ja kärsii uudelleen synnytyksen pelot ja kivut. Jouduttuaan siihen ikään, jolloin henkilö oppi kirjoittamaan, kirjoittaa hän kuin lapsi, ja hänen käsialaansa voi verrata käsialaan hänen kouluvihkoissaan.
Jo tämä on hyvin merkillistä, mutta niinkuin eversti Rochas sanoo, "olemme tähän saakka astuneet kovalla maaperällä; olemme tarkanneet vaikeasti käsitettävää fysiologista kysymystä, jota lukuisten kokeiden ja tarkistusten perustalla kuitenkin saattaa pitää varmana." Nyt astumme alalle, missä meitä odottavat yllättävämmät arvoitukset.
Valitkaamme asian selvitykseksi muuan yksinkertaisimpia tapauksia. Kokeen alaisena on nuori kahdeksantoistavuotias tyttö, nimeltä Joséphine. Hän asuu Voironissa, Isèren maakunnassa. Hänet palauttaa pitkittäinen siveleminen rintalapsen tilaan. Sivelyä jatkuu, ja keijukaissatu pitenee. Joséphine ei osaa enää puhua, ja lapsuuden suurta hiljaisuutta näyttää seuraavan vielä salaperäisempi hiljaisuus. Joséphine vastaa vain merkeillä, hän ei ole vielä syntynyt, "hän liitelee pimeydessä". Koetta jatketaan, uni tulee syvemmäksi, ja äkkiä kuuluu tuon unen perältä toisen olennon ääni, odottamaton ja tuntematon, äreän vanhuksen epäluuloinen ja tyytymätön ääni. Häneltä kysellään. Ensin hän kieltäytyy vastaamasta, sanoen, että "hän on läsnä, koska hän puhuu, ettei hän näe mitään ja että hän on pimeässä."
Sivelyä jatketaan, ja hänen luottamuksensa saavutetaan vähitellen. Hänen nimensä on Jean-Claude Bourdon, hän on vanha, lepää vuoteessaan ja on ollut sairaana jo kauan aikaa. Hän kertoo elämänsä tarinan. Hän on syntynyt Champventissa, Polliatin kunnassa, 1812. Käynyt koulua kahdeksanteentoista ikävuoteensa asti ja suorittanut sotapalveluksensa seitsemännessä tykkiväen rykmentissä Besançonissa. Hän kertoo kujeistaan samalla kun nukkuva pikku tyttö on kiertelevinään kuviteltuja viiksiä.
Palattuaan kotiin hän ei mene naimisiin, vaan ottaa rakastajattaren. Hän vanhenee yksinäisenä (tässä lyhennän) ja kuolee 70 vuoden vanhana pitkällisen sairauden jälkeen.
Nyt puhuu vainaja, mutta hänen haudantakaiset ilmoituksensa eivät ole huomiota herättäviä, mikä muuten ei ole riittävä syy epäillä niiden todellisuutta. "Hän tuntee irtautuvansa ruumiistaan", mutta hän pysyy siihen liittyneenä vielä sangen pitkän ajan. Hänen "fluidumina" väreilevä ruumiinsa, joka aluksi oli ohentunut, saa kiinteämmän muodon. Hän elää pimeydessä, joka on hänestä vastenmielinen, mutta ei tuota kärsimyksiä. Lopulta vilahtaa hiukan valoa pimeyteen, jonne hän on vaipunut. Hän luulee syntyvänsä jälleen ja lähenee sitä, jota hän arvelee äidikseen — siis Joséphinen äitiä. Se ympäröi häntä siksi, kunnes lapsi tulee maailmaan, ja silloin hän vähitellen tunkeutuu lapsen ruumiiseen. Seitsemänteen ikävuoteen saakka oli hänen ruumiinsa ympärillä jonkunlaista liitelevää usvaa, jossa hän näki paljon sellaista, mitä ei ollut sen jälkeen nähnyt.
Nyt on päästävä Jean-Claudeakin taemmaksi. Seuraa kolme neljännestuntia kestävä magnetisoiminen, joka millekään asteelle pysähtymättä vie kuolleen vanhuksen pienen lapsentilaan. Uusi hiljaisuus, uusi välitila, sitten äkkiä uusi ääni ja uusi odottamaton henkilö. Tällä kertaa kohtaamme vanhan naisen, joka on ollut hyvin häijy ja niinpä hän kärsiikin paljon. (Tällä hetkellä hän on kuollut, sillä tuossa ylösalaisessa maailmassa kohtaamme elämän väärästä päästä, ja ne alkavat luonnollisesti lopusta.) Hän on synkässä pimeydessä pahojen henkien ympäröimänä. Hän puhuu heikolla äänellä, mutta vastaa aina tarkasti kysymyksiin eikä höpise niinkuin Jean-Claude. Hänen nimensä on Philomène Carteron.
"Syventämällä vielä unta", lisää eversti Rochas, jonka sanat tässä mainitsen sellaisinaan, "saan pian tietoja elävästä Philomènesta. Hän ei kärsi enää, näyttää hyvin tyyneltä, vastaa aina hyvin selvästi, kuivaan sävyyn. Hän tietää, ettei seudulla pidetä hänestä, mutta sen hän kyllä korvaa ja hän osaa kostaa sopivassa tilaisuudessa. Hän on syntynyt v. 1702, ja hänen tyttönimensä oli Philomène Charpigny; hänen äidinisänsä oli Pierre Machon, joka asui Ozanissa. Hän oli mennyt naimisiin 1732, Chevrouxissa, erään Carteron-nimisen miehen kanssa ja synnytti tälle kaksi lasta, jotka kuolivat.
"— Ennen lihaksitulemistaan oli Philomène ollut pikkuinen, lapsena kuollut tyttö. Sitä ennen hän oli ollut mies, joka oli murhannut. Sen vuoksi hän oli paljon kärsinyt pimeydessä, pikkutyttönä olonsa jälkeenkin, jolloin hän ei ollut ennättänyt tehdä pahaa, sovittaakseen rikoksensa. En katsonut tarpeelliseksi jatkaa unta pitemmälle, koska koehenkilö näytti uupuneelta ja hänen kouristuksiaan oli paha katsella.
"— Mutta toiselta puolen olen tehnyt huomion, joka näyttää todistavan, että näiden mediumien ilmoitukset liikkuvat todellisella pohjalla. Voironissa on minulla kokeitteni tavallisena katselijana eräs nuori tyttö, jonka mielenlaatu on hyvin tyyni, miettivä eikä millään lailla suggestion alainen, neiti Louise. Tällä nuorella tytöllä on tavaton kyky erottaa inhimillisiä magneettisia virtoja ja senvuoksi myös eetteriruumista, jollainen kyky vähäisempänä on sangen tavallinen. Kun Joséphine herättää henkiin menneisyytensä muiston, on hänen ympärillään valoisa aura, jonka Louise näkee. Louisen silmissä tummenee tuo aura, kun Joséphine on kaksi olemusta erottavalla väliasteella. Kaikissa tapauksissa Joséphine liikahtelee rajusti, jos kosketan niitä avaruuden kohtia, missä Louise sanoo näkevänsä auran joko tummana tai valoisana."