II.
Olen tahtonut melkein täydellisesti toistaa erään hänen kokeensa pöytäkirjan, koska sielunvaelluksen kannattajat näkevät siinä ainoan arvokkaan todisteen, mitä heillä on.
Eversti Rochas on uudistanut kokeitaan monta kertaa useilla eri henkilöillä. Näistä mainitsen vain erään nuoren tytön, nimeltä Marie Mayo, jonka tarina on monimutkaisempi kuin Joséphinen, ja jonka perättäiset jälleensyntymiset vievät 1600-luvulla saakka ja kuljettavat meidät äkkiä Versaillesiin historiallisten, suuren kuninkaan ympärillä liikkuvien henkilöiden joukkoon.
Lisätkäämme, ettei eversti Rochas ole ainoa magnetisoija, joka on saavuttanut tällaisia ilmestyksiä. Tästälähin voidaan ne lukea hypnotismin varmoihin tuloksiin. Mainitsen vain hänen kokeensa senvuoksi, että ne kaikin puolin ovat varmimpia.
Mitä ne todistavat? Kuten kaikissa tämänlaatuisissa tulee meidän epäillä mediumia. On luonnollista, että kaikki mediumit, juuri kykynsä omituisen laadun perusteella, ovat alttiita teeskentelemään, pettämään. Tiedän, että eversti Rochasia, samoin kuin tohtori Richatia, Lombrosoa ja kaikkia niitä, jotka ovat olleet tekemisissä mediumin kanssa, on joskus petkutettu. Ne ovat noihin pakollisiin välikäsiin kuuluvia epäkohtia, eikä näillä kokeilla koskaan ole samaa tieteellistä arvoa kuin fysikaalisissa ja kemiallisissa laboratorioissa tehdyillä. Mutta siitä syystä ei niiltä voi etukäteen evätä kaikkea mielenkiintoa.
Onko teeskentely ja petos todella mahdollinen tässä kohden? Tietysti, vaikka kokeita vartioidaankin perin huolellisesti. Koehenkilö saattaa oppia osansa, niin monimutkainen kuin se onkin, ja välttää taitavasti häntä varten viritetyt ansat. Paras tae on kaikissa tapauksissa hänen rehellisyytensä ja kunnollinen luonteensa, jonka ainoastaan kokeilijat voivat koetella ja tuntea. Heihin täytyy siis tässä suhteessa luottaa. Muutenkin he ryhtyvät kaikkiin varokeinoihin, että teeskentely kävisi hyvin vaikeaksi. Pakotettuaan poikittaisilla sivelyillä mediumin palaamaan taaksepäin elämänsä kulussa, he pakottavat hänet tulemaan takaisin samaa tietä, ja samat tapaukset vierivät esiin päinvastaisessa järjestyksessä. Toistetut kokeet ja vastakokeet johtavat aina samoihin tuloksiin, eikä medium milloinkaan epäröi eikä eksy nimien, vuosilukujen ja tapahtumien sokkeloissa.
[Mainitkaamme, ollaksemme mitään salaamatta ja asettaaksemme nähtäviksi kaikki asiapaperit, että eversti Rochas tutkimalla on todennut, että mediumien ilmoitukset entisistä olemuksistaan usein olivat epätarkkoja. Heidän kertomuksensa olivat täpötäynnä anakronismeja, jotka ilmaisivat normaalisten muistelmien ja alkuperältään outojen suggestioiden sekaannusta. Jäljelle jää kuitenkin yksi täysin varma seikka, se nimittäin, että näyt ilmenivät samanluontoisina lukuisissa henkilöissä, jotka eivät tunteneet toisiaan.]
Muuten pitäisi näiden mediumien, joiden äly yleensä on vain keskinkertainen, äkkiä muuttua nerokkaiksi runoilijoiksi, luodakseen muitta mutkitta mitä kirjavimman sarjan luonteita, joissa kaikki, liikkeet, ääni, mielenlaatu, maailmankatsomus, ajatukset, tunne-elämä ovat kohta kohdalta sopusoinnussa, jotka aina olisivat valmiit vastaamaan sisimmän olemuksen mukaisesti odottamattomimpiinkin kysymyksiin. On sanottu, että joka ihminen on Shakespearen vertainen unelmissaan; mutta eikö tässä ole puhe unelmista, jotka muuttumattomuutensa vuoksi oudosti muistuttavat todellisuutta?
Luulenpa siis voivamme jättää teeskentelyn syrjään ainakin siksi, kunnes vastakohta on todistettu. Saattaisi vielä, kuten Myersin haamuihin nähden on tehty, perustaa vastaväitteensä heidän haudantakaisten paljastustensa vähäpätöisyyteen. Tätä pitäisin pikemmin todisteena heidän vilpittömyytensä hyväksi. Kun niiden mielikuvitus on kyllin rikas luomaan ihmeellisiä henkilöitä, joitten näemme elävän heidän unessaan, ei varmaankaan olisi kovinkaan vaikeata keksiä toisesta maailmasta haaveellisia, mutta hyvin todenmukaisia yksityisseikkoja. Kukaan heistä ei ajattelekaan sellaista. He ovat kristityitä, heillä on siis sydämensä syvyydessä perinnöllinen helvetinpelko, kiirastulen kauhu ja enkeleiden asuttaman, palmuja kasvavan paratiisin toivo. He eivät niihin viittaakaan.
Vaikkeivät he usein tunnekaan jälleensyntymisoppia, noudattavat he tarkasti teosofista tai uusspritististä otaksumaa; sille vaistomaisesti uskollisina he eivät määrittele lähemmin, vaan puhuvat hämärästi pimeydestä, "mustasta", missä ovat. He eivät sano mitään, koska eivät mitään tiedä. Heidän on nähtävästi mahdotonta tehdä selkoa tilasta, joka ei vielä ole selvinnyt. Todellakin on hyvin luultavaa, jos hyväksymme jälleensyntymisen ja haudantakaisen kehityksen opin, ettei luonto tässä, kuten ei muuallakaan, kulje hyppäyksittäin. Ei ole mitään erikoista syytä, jonka vuoksi se tekisi suunnattoman ja selittämättömän hyppäyksen elämästä kuolemaan.
Tästä ei tule sitä teatteritemppua, jota asiaa harkitsematta ollaan hyvin taipuvaisia vaatimaan. Henki on aluksi hämmentynyt menetettyään ruumiinsa ja kaikki tottumuksensa; se tointuu vain vähitellen entiselleen. Se saavuttaa hitaasti tietoisuuden. Sitten tuo tietoisuus asteittain puhdistuu ja laajenee äärettömiin, kunnes sen elämän perusajatus, joka sitä elähyttää, saavutettuaan uusia ilmapiirejä, ei enää synny jälleen ja menettää kaiken kosketuksen meihin. Näin voisi selittää sen, että aina saamme vain alempia, alkeellisia ilmoituksia.
Kaikki se, mikä koskee tätä jälkielämän ensi vaihetta, on sangen uskottavaa niistäkin, jotka eivät tunnusta jälleensyntymistä. Muuten saamme nähdä, että ratkaisut, jotka siinä luulemme keksivämme, syrjäyttävät vain kysymyksen ja ovat riittämättömiä ja satunnaisia.
111.
Nyt tulee eteemme vakavin väite: suggestio. Eversti Rochas vakuuttaa, että hän ja kaikki muut kokeilijat, jotka ovat ryhtyneet tätä tutkimaan, "eivät ainoastaan ole välttäneet kaikkea, mikä voisi viedä koehenkilön määrätylle suunnalle, vaan ovat usein turhaan koettaneet eksyttää häntä erilaisilla suggestioilla." Siitä olen varma, ettei tahallisista suggestioista voi olla puhettakaan. Mutta tiedämmehän, että näillä aloilla on vaistomainen ja tahdoton suggestio usein voimakkaampi ja vaikuttavampi kuin tahallinen. "Pyörivän pöydän" sangen jokapäiväisessä ja lapsellisessa kokeessa, joka oikeastaan on vain alkuperäistä ja alkeellista ajatuksensiirtoa, sanelee johtajan tai tavallisen osanottajan vaistomainen suggestio melkein aina vastaukset.
[Sallittakoon minun tästä puhuttaessa mainita eräs henkilökohtainen kokemus. Saint-Wandrillen luostarissa, jossa vietän kesäni, huvittelivat äsken saapuneet vieraat "pyörittämällä pöytää". Polttelin rauhassa salin nurkassa, jokseenkin kaukana pikkupöydästä, ottamatta millään lailla osaa siihen, mitä sen ympärillä tapahtui, kokonaan muuta ajatellen. Asianmukaisten pyyntöjen jälkeen pöytä vastasi, että siinä asui erään munkin henki 1600-luvulta. Tuo munkki oli haudattuna luostarin itäiseen pylväikköön erään kivilaatan alle, jossa oli vuosiluku 1693. Munkin lähdettyä, joka äkkiä ilman näkyvää syytä kieltäytyi jatkamasta keskustelua, meille juolahti mieleen mennä lampun valossa hakemaan hautaa. Lopulta löysimmekin itäisen käytävän päästä hautakiven, joka oli perin huonossa kunnossa, rikkoutunut, kulunut, murtunut, rapautunut, ja jonka pinnalta suurella vaivalla, hyvin läheltä tarkastaen, saattoi löytää kirjoituksen: "A.D. 1693." Munkin vastatessa ei salissa ollut muita kuin vieraani ja minä. Kukaan heistä ei tuntenut luostaria, he olivat saapuneet sinne samana iltana muutamaa minuuttia ennen päivällistä, ja kun aterian jälkeen oli tullut aivan pimeä, olivat he siirtäneet seuraavaan päivään luostarin ja raunioiden katselemisen. Ilmoitus ei siis saattanut, jollei usko teosofien kuoriin ja elementaaleihin, tulla muualta kuin minulta. Kuitenkaan en luullut mitään tietäväni tästä hautakivestä, joka oli kirjoituksensa puolesta kaikkein hämärimpiä parinkymmenen muun 1600-luvuilta periytyvän joukossa, tässä osassa luostaria.]
Ensiksikin tulisi siis olla aivan varma siitä, ettei magnetisoija, ei läsnäolijat eikä koehenkilöt itse ole koskaan kuullut puhuttavan ainoastakaan henkilöstä, joka on saatu jälleensyntymään. Jonkun mielestä kenties riittäisi se, että vastakokeen suorittavat toinen kokeilija ja toiset läsnäolijat, jotka eivät tiedä mitään edellisistä ilmoituksista. — Niin kyllä, mutta mediumi tuntee ne, ja siksi on mahdollista, että ensimäinen suggestio on ollut siksi voimakas, että se ikuisesti piirtyy vaistoon ja lakkaamatta toistaa samoja ruumiillistumuksia samassa järjestyksessä.
Tämä kaikki ei merkitse sitä, etteivät suggestio-ilmiötkin olisi täynnä arvoituksia, mutta se on toinen kysymys. Tällä hetkellä toteamme vain, että ongelma on melkein ratkaisematon ja tarkistus mahdoton. Toistaiseksi, koska meidän tulee valita jälleensyntymisen ja suggestion välillä, sopii ensin asettua jälkimäisen puolelle, noudattaen niitä periaatteita, joita olemme soveltaneet automaattisella puheella ja kirjoituksella kokeillessa. Kun on esillä kaksi tuntematonta, neuvovat ymmärrys ja selvä järki ensin tarttumaan siihen, joka liittyy useammin todettuihin ilmiöihin, ja jossa tapaamme eräitä tuttuja piirteitä.
Tutkikaamme siis elämämme salaisuutta, ennenkuin luovumme siitä kuolemamme arvoituksen hyväksi. Koko tällä hetteiden täyttämällä alalla on tärkeää, ettei, kunnes uusia todisteita saadaan, poiketa tuosta ankarasta säännöstä: se on ajatusten siirtoa, heti kun ei ole ehdottomasti ja aineellisesti mahdotonta, että koehenkilö tai joku läsnäolevista tuntee puheena olevan seikan, olkoon tämä tieto sitten tajullinen tai ei, unohtunut tai tuoreessa muistissa. Tämäkin varokeino on riittämätön, sillä vielä on mahdollista, niinkuin huomaamme sir Oliver Lodgen kellokokeessa, että henkilö, joka ei ole läsnä istunnossa, vaan saattaa olla hyvinkin etäällä, jouduttuaan tuntemattomalla tavalla mediumin yhteyteen, vaikuttaa häneen kaukaa, tietämättään.
Ollakseen varuillaan kaikkea vastaan tulisi varmistua siitäkin, ettei atavistinen muisti näyttele odottamatonta osaa, ennenkuin kuolema päästetään näyttämölle. Eikö ihminen esim. voi sielunsa sopukoissa säilyttää muistoa tapauksista, jotka ovat sattuneet jonkun esi-isän lapsuuden aikana, jota hän ei ole koskaan nähnyt, ja ilmoittaa niitä mediumille vaistomaisen suggestion avulla? Se ei ole uskomatonta. Me säilytämme itsessämme koko menneisyyden, esi-isiemme kaikki kokemukset. Miksi ei siis, jos osattaisiin maagillisesti valaista alitietoisen muistin suurenmoiset aarteet, sieltä löydettäisi tapauksia ja tosiseikkoja, jotka ovat tuon kokemuksen lähteitä?
Ennenkuin käännymme haudantakaista tuntemattomuutta kohti, tyhjentäkäämme pohjia myöten maallisen tuntemattomuuden mahdollisuudet. Sitäpaitsi on merkillistä, mutta eittämätöntä, että huolimatta tuon lain ankaruudesta, joka näyttää sulkevan pois kaikki muut selitykset, huolimatta suggestiolle myönnetyn vaikutusalan melkein täydellisestä rajattomuudesta ja luultavasti liioitellusta laajuudesta, jää kuitenkin eräitä huomiota, jotka täytynee selittää toisella tavalla.
Mutta palatkaamme jälleensyntymiseen ja myöntäkäämme ohimennen sangen valitettavaksi se seikka, että teosofien ja uusspiritistien todisteet eivät ole sitovia. Sillä koskaan ei ole ollut kauniimpaa, oikeudentuntoisempaa, puhtaampaa, siveellisempää, lohdullisempaa, vieläpä eräissä suhteissa todennäköisempää oppia kuin heidän. Se on ainoa, joka opillaan jatkuvasta katumuksesta ja puhdistuksesta ottaa huomioon kaikki ruumiilliset ja sielulliset epäsuhtaisuudet, kaikki yhteiskunnalliset epätasaisuudet, kaikki kohtalon kamalat vääryydet. Mutta uskonopin laatu ei todista sen totuutta. Vaikka se onkin kuudensadan miljoonan ihmisen uskonto, joka on lähinnä salaperäistä alkuperää, ainoa, joka ei ole vihattava ja vähimmin mieletön kaikista, täytyy sen tehdä se, mitä toiset eivät tehneet: tuoda meille eittämättömiä todisteita. Mitä se tähän saakka on meille antanut, se on vain todistuksen alkeiden ensimäinen häämöitys.