IV.
Eikä arvoitus vielä sittenkään olisi ratkaistu. Periaatteen kannalta jälleensyntyminen on välttämätön ennemmin tai myöhemmin, koska mikään ei saata kadota eikä jäädä liikkumattomaksi. Se, mitä ei suinkaan ole todistettu eikä vastedeskään saatane todistetuksi, se on yksilön jälleensyntyminen kokonaisena ja samana, muistin häviämisestä huolimatta. Mitä etua hänellä muuten olisikaan koko jälleensyntymisestä, jos hän ei tiedä aina olevansa oma itsensä? Kaikki tietoisen jälleensyntymisen kysymykset heräävät uudelleen, ja kaikki on alettava alusta saakka.
Tieteellisestikään vahvistettuna ei jälleensyntymisen, samoin kuin jälkielämänkään teoria lopettaisi kyselyjämme. Se ei vastaa ensimäisiin eikä viimeisiin, alkuperän ja lopun ainoihin oleellisiin kysymyksiin. Se siirtää ne vain paikoiltaan, peräännyttää ne ajassa muutaman vuosisadan, vuosituhannen, toivoen ehkä kadottavansa tai unohtavansa ne hiljaisuuteen ja avaruuteen. Mutta ongelmat palaavat ihmeellisimpienkin äärettömyyksien perältä eivätkä tyydy vain toistaiseksi lykättyihin ratkaisuihin. Tietysti on minusta mielenkiintoista tietää, mikä minua odottaa, mitä tapahtuu kohta kuolemani jälkeen. Sanotte minulle: toisiaan seuraavissa ruumiillistumissaan ihminen sovittaa rikoksensa tuskalla, puhdistuu, noustakseen ilmapiiristä ilmapiiriin, kunnes hän palaa jumalalliseen perusajatukseen, josta on lähtenytkin. Tahdon sen uskoa, vaikka sillä kaikella vielä onkin meidän pienen maailmamme ja sen vanhojen uskontojen sangen epäilyttävä leima; tahdon kyllä uskoa, mutta entä sitten?
Minusta ei ole tärkeää se, mikä kestää jonkun aikaa, vaan se, mikä kestää aina; ja teidän jumalallinen perusajatuksenne ei minusta tunnu äärettömältä eikä lopulliselta. Tuntuupa se minusta heikommaltakin kuin se, jonka omassa mielessäni keksin teidän avuttannekin. Mutta se uskonto, joka vähentää korkeimman ajatuskykyni tajuaman Jumalan, vaikka tuhansiinkin tosiasioihin perustuva, ei voi kahlita tietoisuuttani. Teidän äärettömyytenne ja teidän Jumalanne on vielä käsittämättömämpi kuin minun ja kuitenkin vähemmän suuri. Jos palaan häneen, johtuu se siitä, että olen hänestä lähtenytkin; ja jos olen voinut irtautua hänestä, todistaa se, ettei hän olekaan ääretön, ja jollei hän ole ääretön, mitä hän sitten on?
Täytyy hyväksyä toinen tai toinen: joko hän puhdistaa minut, koska olen hänen ulkopuolellaan, eikä hän ole ääretön; tai hän on ääretön, ja jos hän minut puhdistaa, oli hänessä jotakin epäpuhdasta, koska hän minussa puhdistaa osan omaa itseään. Sen lisäksi, kuinka saatamme myöntää, että tuo Jumala, joka on aina olemassa, jolla on takanaan sama vuosituhansien sarja kuin edessäänkin, ei ole vielä ehtinyt puhdistaa ja päättää koettelemuksiansa? Mitä hän ei ole voinut tehdä iankaikkisuudessa, joka on ollut ennen olemassaoloani, sitä hän ei saata tehdä vastaisessakaan ikuisuudessa, sillä molemmat ovat tasavertaiset.
Ja sama kysymys asettuu eteeni siinäkin, mikä koskee minua. Minun elämäni alkusyy, kuten hänenkin, on ollut ikuisesti olemassa, sillä eriämiseni tyhjästä olisi selittämättömämpi kuin aluton olemassaoloni. Minulla on välttämättä ollut lukemattomia kertoja tilaisuus ruumiillistua, ja olen luultavasti sen tehnytkin, jos otamme huomioon, että on tuskin uskottavaa minun saaneen tuon ajatuksen vasta eilen. Kaikki mahdollisuudet päästä pyrkimysteni perille tarjoutuivat minulle siis jo menneisyydessä, ja kaikki ne, jotka tulevaisuudessa kohtaan, eivät lisää mitään siihen lukumäärään, joka jo oli ääretön.
Hyvin vähän voin vastata näihin kysymyksiin, jotka nousevat kaikkialta, heti kun tavoittaa yhdenkään niistä ajatuksensa äärimmäisellä kärjellä. Toistaiseksi on minusta parempi tietää, etten tiedä mitään, kuin tyydyttää itseäni luulotteluilla ja ristiriitaisilla vakuutuksilla. Mieluummin pidän kiinni ikuisuudesta, jonka käsittämättömyys on rajaton, kuin rajoitun Jumalaan, jonka käsittämättömyys on kaikilta tahoilta rajoitettu. Ei mikään pakota teitä puhumaan Jumalastanne, mutta jos siihen ryhdytte, on välttämätöntä, että selityksenne ovat parempia kuin se hiljaisuus, jonka ne rikkovat.