III.
Ilmeistä on, ettemme kaikilta tahoilta rajoitetun ajatuskykymme pohjalta voi koskaan saavuttaa pienintäkään käsitystä äärettömyyden tietoisuudesta. Vieläpä nuo molemmat sanontatavat: tietoisuus ja äärettömyys, ovat oleellisesti ristiriidassa. Kun sanomme: tietoisuus, tarkoitamme sitä kaikkein tarkimmin määriteltyä, mitä voimme äärellisyyden rajoissa käsittää. Tietoisuus on oikeastaan se äärellinen, mikä keskittyy itseensä tunteakseen ja tunnustellakseen ahtaimpia rajojaan, nauttiakseen niistä niin ahtaasti kuin mahdollista.
Toiselta puolen meidän on mahdotonta erottaa älyn käsitettä tietoisuuden käsitteestä. Äly, joka ei näytä sopivalta muuttumaan tietoisuudeksi, käy meille salaperäiseksi ilmiöksi, jolle annamme vielä salaperäisempiä nimiä, päästäksemme tunnustamasta, ettemme siitä enää ymmärrä mitään. Mutta pienellä maapallollamme, joka on vain piste avaruudessa, huomaamme, että kaikilla elämän asteilla — muistelkaamme esim. hyönteismaailman merkillisiä yhtymiä ja elimistöjä — käytetään joka päivä niin suuri määrä älyä, ettei inhimillinen älymme voi uneksiakaan kykenevänsä sitä arvioimaan. Kaikki, mikä on olemassa, ja ihminen ensimäisenä, ammentaa lakkaamatta suoraan tuosta ehtymättömästä säiliöstä.
Johdumme siis vastustamattomasti kysymään itseltämme, eikö tuo yleisäly ole äärettömän tietoisuuden säteilyä, tai eikö siitä ennemmin tai myöhemmin kehity sellainen. Ja niin heitellään meitä kahden supistamattoman mahdottomuuden välillä.
Luultavinta on, että tässäkin arvostelemme kaikkea ihmisyytemme matalain tasojen kannalta. Vähäpätöisen elämämme huipulta huomaamme vain älyn ja tietoisuuden, ajatuksen äärimmäiset päätepisteet, ja siitä päätämme, että kaikenlaisen elämän huipulla ei saata olla muuta kuin älyä ja tietoisuutta, vaikka niillä ehkä, henkisten ja muiden mahdollisuuksien asteikossa, voi olla vain ala-arvoinen paikka.