IV.
Aivan tiedoton jälkielämä olisi siis mahdollinen vain siinä tapauksessa, että maailmankaikkeuden tietoisuus kiellettäisiin. Heti kun sellainen, missä muodossa hyvänsä, myönnetään olevaksi, tulee meidän olla osallisia siinä, ja kysymys sekaantuu jossakin määrin kysymykseen enemmän tai vähemmän muuntuneesta tietoisuudesta. Tällä hetkellä ei ole mitään toivoa sitä ratkaista, mutta saammehan haparoida sen pimennoissa, joiden synkkyys ei kaikissa kohdissa saata olla yhtä syvä.
Tässä alkaa aukea ulappa. Tässä alkaa ihmeellinen seikkailu, ainoa, joka kohoaa yhtä korkealle kuin sen korkein halu. Tottukaamme pitämään kuolemaa eräänä elämän muotona, jota emme vielä käsitä, oppikaamme katselemaan sitä samoin silmin kuin syntymistä, ja autuas odotus, joka tervehtii jälkimäistä, seuraa pian ajatustamme istuutuakseen sen seurassa haudan portaille. Otaksukaapa, että lapsella äidin kohdussa olisi jonkinlainen tietoisuus, että esimerkiksi kaksoiset kykenisivät siellä oudolla tavalla vaihtamaan vaikutelmiaan ja ilmaisemaan toisilleen pelkonsa ja toiveensa. Koska he eivät milloinkaan ole tunteneet muuta kuin äidinkohdun lämmintä pimeyttä, eivät he tuntisi oloaan vaivaloiseksi ja onnettomaksi. Heillä ei kai olisi muuta ajatusta kuin pitkittää niin kauan kuin mahdollista tätä elämää, jossa on huoletonta runsautta ja yllätyksetöntä unta. Mutta jos hekin, niinkuin me tiedämme kuolevamme, tietäisivät syntyvänsä — että heidän tulee äkkiä jättää tuo suloisen pimeyden suoja, hyljätä ainiaaksi tuo kahlittu, mutta rauhallinen olotila syöksyäkseen aivan toisenlaiseen maailmaan, käsittämättömään ja rajattomaan — kuinka huolestuneita ja kauhistuneita he olisivatkaan.
Ei kuitenkaan ole mitään syytä, jonka vuoksi meidän huolemme ja kauhumme olisivat oikeutetumpia tai vähemmän naurettavia. Se tuntematon, minkä alaisia olemme, ei muuta vähääkään luonnetta, henkeä, tarkoituksia, hyväntahtoisuutta tai kylmäkiskoisuutta syntymästämme kuolemaamme asti. Me pysymme aina samassa äärettömyydessä, samassa maailmankaikkeudessa.
On aina järkevää ja oikeutettua sanoa itselleen, ettei hauta ole sen pelottavampi kuin kehtokaan. Olisipa myös oikeutettua ja järkevää suostua kehtoon vain haudan takia. Jos ennen syntymäämme saisimme valita tyhjyyden suuren levon ja elämän välillä, joka ei päättyisi kuoleman suurenmoiseen hetkeen, kukapa meistä, tietäessään sen, mitä hänen pitäisi tietää, valitsisi sellaisen huolia tuottavan ja tuntemattoman olemassaolon, joka ei päättyisi loppunsa rauhoittavaan salaperäisyyteen? Kuka meistä haluaisi laskeutua maailmaan, joka opettaisi vain vähän, jollei tietäisi, että on välttämätöntä siihen joutua kyetäkseen siitä pääsemään ja tietämään sitä enemmän?
Parasta elämässä on, että se valmistaa meitä tätä hetkeä varten, että se on ainoa tie, joka johtaa meidät ihanaan poispääsyyn ja tuohon verrattomaan salaisuuteen, jossa onnettomuudet ja kärsimykset eivät enää ole mahdollisia, koska olemme menettäneet elimen, joka meille niitä tuotti; missä pahin, mitä meille saattaa tapahtua, on unelmaton uni, yksi maan suurimpia siunauksia; missä lopuksi on melkein käsittämätöntä, ettei joku ajatus edelleen eläisi yhtyäkseen maailmankaikkeuden olemukseen, se on: äärettömyyteen, joka, jollei se ole välinpitämättömyyden ulappa, saattaa olla vain riemujen valtameri.