V.
Tämän aran kohdan, johon koko ongelma sisältyy — sillä ainoastaan se on kysymyksessä, ja ottamatta lukuun sitä, mikä sitä koskee, on kuolemattomuus varma — tuon salaperäisen pisteen, jolle kuoleman lähestyessä annamme niin suuren arvon, sen me — omituista kyllä — joka hetki elämässämme unohdamme, tuntematta pienintäkään huolestumista. Se ei ainoastaan tuhoudu joka yö unessamme, vaan on valvoessammekin alttiina kaikenlaisille tapaturmille. Haava, tärähdys, pyörtyminen, lasillinen alkoholia, hiukan oopiumia, vähän savua riittää sitä järkyttämään.
Ja vaikka sitä ei mikään häiritsekään, ei se kuitenkaan ole täysin herkkä. Usein vaaditaan ponnistusta, itseharkintaa tavataksemme sen jälleen, saavuttaaksemme tietoisuuden, että meille tapahtuu sitä tai tätä. Vähimmänkin hajamielisyyden vuoksi kulkee onni ohitsemme meitä koskettamatta, antamatta meille sitä iloa, jota se sisältää.
Saattaisi sanoa, että sen elimen toiminnat, jonka välityksellä nautimme elämää ja yhdistämme sen itseemme, ovat ajoittaisia, ja että minuutemme läsnäolo, tuskallisia tiloja lukuunottamatta, on vain nopeaa ja jatkuvaa katoamisen ja palaamisen vaihtelua. Meitä rauhoittaa vain se, että herättyämme haavan, tärähdyksen, hajamielisyyden jälkeen luulemme varmasti tapaavamme jälleen persoonallisuuden koskemattomana, kun taas toisaalta kuvittelemme sitä niin hauraaksi, että varmasti uskomme sen katoavan iankaikkisesti siinä hirmuisessa tärähdyksessä, joka erottaa elämän kuolemasta.