III
Palatkaamme tämän jälkeen kaupunkiin, joka uudestaan kansottuu, jossa lukuisat kehdot lakkaamatta avautuvat ja jossa itse seinien aine alkaa liikkua. Kuitenkaan tällä kaupungilla ei ole vielä kuningatarta. Erään keskellä pesää olevan kakun reunoista kohoaa seitsemän tai kahdeksan omituista rakennusta, jotka tavallisten kennojen muodostaman rosoisen pinnan ympäröiminä johdattavat mieleen kuun valokuvien omituiset kohoamat ja suppilot. Ne ovat jonkunmoisia ryhmyisestä vahasta tehtyjä kallellaan olevia ja täydellisesti suljetuita koteloita eli terhoja, jotka täyttävät kolmen tai neljän työmehiläiskennon alan. Ne ovat tavallisesti ryhmitetyt saman pisteen ympärille, ja lukuisa, omituisen levoton ja tarkkaavainen vartiosto valvoo seutua, jota ympäröi jonkunmoinen kunnioituksen ilmakehä. Siellä näet kehittyvät emät. Jokaiseen tämmöiseen koteloon on ennen parven lähtöä laskettu muna, joka kaikin puolin on tavallisen työmehiläismunan kaltainen; se on siihen pantu joko itse äidin tai luultavammin, vaikkei siitä ole saatu täyttä varmuutta, lastenhoitajain toimesta, jotka sen ovat sinne muuttaneet jostakin läheisestä kehdosta.
Kolmen päivän kuluttua munasta tunkeutuu pieni toukka, jolle tuhlataan erityistä ravintoa niin runsaasti kuin mahdollista; ja nyt voimme seurata askel askeleelta yhtä noita luonnon suurenmoisen yksinkertaisia menetelmiä, joita me, jos olisi puhe ihmisistä, verhoisimme salliman kunnianarvoisalla nimellä. Pieni toukka kehittyy tämän hoidon vaikutuksesta aivan erikoiseen suuntaan, ja sen aatteet samoin kuin sen ruumiskin muuntuvat siihen määrään, että siitä syntyvä mehiläinen näyttää kuuluvan aivan toisenlaiseen hyönteisrotuun.
Sen elämä tulee kestämään neljä tai viisi vuotta, sen sijaan että se muutoin eläisi kuusi tai seitsemän viikkoa. Sen takaruumis tulee kahta vertaa pitemmäksi, sen väri enemmän kullanruskeaksi ja kirkkaammaksi; sen pistin tulee käyräksi. Sen silmissä tulee olemaan vain kahdeksan- tai yhdeksäntuhatta särmää, sen sijaan että olisi kaksitoista- tai kolmetoistatuhatta. Sen aivot tulevat ahtaammiksi, mutta sen munasarjat suunnattoman suuriksi, ja sillä on oleva erityinen elin, siemensäiliö, joka sen tekee niin sanoakseni kaksineuvoiseksi. Sillä ei ole oleva yhtäkään uutteran työelämän välikappaletta: ei vahan erittämiseksi tarpeellisia poimuja, ei harjaksia eikä vasuja siitepölyn kokoamiseksi. Sillä ei tule olemaan ainoatakaan niistä tottumuksista, ei yhtäkään niistä intohimoista, joita pidämme mehiläisen luonteelle ominaisina. Se ei tule aurinkoa ikävöimään eikä tuntemaan avarain ilmojen tarvetta, ja se tulee kuolemaan vierailematta koskaan kukkasen luona. Se on viettävä elämänsä hämärässä ja keskellä joukon alituista hyörinää, väsymättömästi etsien kehtoja, joihin sen on luotava asukkaita. Ei ole varmaa, että sille on suotu kahta valon hetkeä elämässänsä—sillä parven lähtö ei ole välttämätön—, kenties se on vain yhden ainoan kerran käyttävä siipiänsä, ja silloin rientääksensä rakastajaansa kohtaamaan. Omituista on nähdä, miten niin monet asiat, elimet, aatteet, himot, tavat, kokonainen elämänkohtalo lepää näin mahdollisuutena, ei siemenessä—tämä olisi kasvi-, eläin- ja ihmiselämän tavallinen ihme,—vaan vieraassa, elottomassa aineessa: hunajapisarassa.[13]