IV
Viikko on suunnilleen kulunut entisen kuningattaren lähdöstä. Kennoissansa uinuvat ruhtinaalliset kotelot eivät kaikki ole samanikäisiä, sillä mehiläisten etu vaatii, että kuningattaret syntyvät sen mukaan kuin toinen, kolmas tai neljäskin parveilu määrätään lähtemään pesästä. Jo muutamia tunteja ne ovat asteettain ohentaneet kypsyneimmän kennon seiniä, ja pian nuori kuningatar, joka samaan aikaan on sisältäpäin kalvanut pyöreätä kantta, näyttää päänsä, tunkeutuu puolittain esille, ja paikalle rientävien vartioiden avulla, jotka sitä harjaavat, puhdistavat, hyväilevät, se irtaantuu vankilastaan ja astuu ensimäiset askeleensa kennokakulla. Samoin kuin äsken syntyneet työmehiläiset sekin on kalpea ja hoiperteleva, mutta kymmenkunnan minuutin kuluttua sen jalat vahvistuvat, ja levottomana, tuntien ettei se ole yksin, että sen täytyy vallottaa kuningaskuntansa, että kruununtavottelijoita piilee jossakin, se kulkee edestakaisin vahamuureilla ja etsii kilpailijoitansa. Tässä tilaisuudessa vaiston, pesän hengen tai kokoontuneitten työmehiläisten viisaus ja salaperäiset ratkaisut asettuvat auttavaisina väliin. Kun katseellaan seuraa näiden tapauksien kulkua lasipesässä, on hämmästyttävintä se, ettei milloinkaan huomaa vähintäkään epäröimistä, vähintäkään erimielisyyttä. Ei tapaa pienintäkään eripuraisuuden tai neuvottelun merkkiä. Ennalta olemassa oleva yksimielisyys vallitsee yksin, se se on kaupungin ilmapiirinä, ja jokainen mehiläinen näyttää jo ennalta tietävän muitten mehiläisten ajatukset. Kuitenkin tämä hetki on tärkeimpiä niiden elämässä: se on hetki, joka todella määrää kaupungin kohtalon. Niiden tulee valita kolmen tai neljän eri päätöksen välillä, joilla on oleva kauaksi ulottuvia, aivan erilaisia seurauksia, joita pieninkin seikka voi saattaa tuhoa tuottaviksi. Niiden tulee sovittaa suvun lisäännyttämisen intohimo eli synnynnäinen velvollisuus alkuperäisen sukukannan ja tämän vesojen säilyttämisen kanssa. Toisinaan ne erehtyvät, ne lähettävät perätysten lentoon kolme tai neljä parvea, jotka täydellisesti riuduttavat emä-yhteiskunnan ja itse, ollen liian voimattomia voidakseen kyllin nopeasti järjestyä uusiin oloihin, kuolevat talven yllättäminä ilmanalamme vaikutuksesta, joka ei ole niiden synnyinmaan ilmanalan kaltainen, josta mehiläiset kaikesta huolimatta ovat säilyttäneet muiston. Ne joutuvat silloin niin sanotun "parveilukuumeen" uhriksi, joka kuten tavallinen kuumekin on jonkunmoinen elämän liian kiihkeä vastavaikutus, joka sivuuttaa päämaalin, sulkee kiertokulun kehän ja päättyy kuolemaan.