VI
Nämä toimenpiteet koskevat vielä vahavankiloissaan viruvien nuorten kuningattarien vartioimista. Olettakaamme, että mehiläiset katsovat viisaammaksi olla lähettämättä toista parvea. Tässäkin tapauksessa on kaksi eri menettelytapaa käytettävissä. Sallivatko ne ensin syntyneen immen, sen jonka äsken näimme munasta pujahtavan, hävittää kilpailevat siskonsa, vai odottavatko ne siksi kunnes hän on suorittanut "häälennon" vaarallisen juhlamenon, josta koko kansakunnan tulevaisuus voi riippua? Usein ne säätävät välittömästi toimeenpantavan joukkosurman; usein ne myös asettuvat sitä vastaan, mutta ymmärrettävästi on vaikeata ratkaista, tapahtuuko tämä toisen parveilun varalle vai siksi että ajatellaan "häälennon" vaaroja, sillä usein on huomattu, että ne, säädettyään toisen parven lähdön, ovat äkkiä siitä luopuneet sekä hävittäneet koko ennalta valitun poikueen, joko senvuoksi, että sää on muuttunut epäsuotuisemmaksi, tai jostakin muusta meille tuntemattomasta syystä. Mutta otaksukaamme, että mehiläiset ovat katsoneet hyväksi luopua parveilusta ja ottaa edesvastuulleen "häälennon" vaarat. Kun nuori kuningattaremme himonsa valtaamana lähestyy suurten kehtojen seutua, avautuu vartioiden piiri sen ohikulkiessa. Julman kateutensa saaliina hän syöksyy ensimäiselle kennolle, jonka kohtaa tiellään, ja koettaa kynsin hampain repiä rikki vahakannen. Tämä onnistuu, hän tempaisee kiivaasti pois asuntoa verhoavan kudoksen, paljastaa nukkuvan ruhtinattaren ja, jos hän kilpailijansa jo siksi tuntee, kääntyy, työntää pistimensä kupposeen ja pistää sillä kiihkoisesti, kunnes vanki sortuu myrkyllisen aseen iskuista. Silloin se rauhottuu; sitä tyydyttää kuolema, joka asettaa salaperäisen rajan kaikkien olentojen vihalle; se vetää pistimen huotraan, ryntää toiseen kennoon, avaa sen, kulkeakseen sen ohi, jos se löytää siitä ainoastaan toukan tahi epätäydellisen kotelon, sekä herkeää vasta silloin kun se läähättäen, uupuneena tuntee kynsiensä ja hampaittensa luisuvan voimattomina vahaseiniä pitkin.
Mehiläiset sen ympärillä katselevat sen vihaa siihen osaa ottamatta ja väistyvät syrjään jättääkseen sille taistelukentän vapaaksi; mutta niin pian kun joku kenno on lävistetty ja ryöstetty, ne kiiruhtavat paikalle, vetävät siitä ulos ja heittävät pesästä pois ruumiin, vielä elävän toukan tai raadellun kotelon ahnaasti nielaisten kennon pohjalla olevaa kallisarvoista nestettä. Sitten, kun uupunut kuningatar heittää vihansa, ne itse suorittavat viattomien surman loppuun, ja kuninkaallinen rotu kartanoineen häviää olemassaolosta.
Tämä on, koiraksien surmaamisen rinnalla, joka sitäpaitsi on enemmän anteeksi annettava, pesän kammon hetki, ainoa jolloin työmehiläiset sallivat eripuraisuuden ja kuoleman saada jalansijaa rauhallisilla asuinpaikoillaan. Ja kuten usein luonnossa tapahtuu, juuri ne, joilla on rakkauden etuoikeus, vetävät niihin väkivaltaisen kuoleman eriskummalliset nuolet.
Joskus voi tapahtua, vaikka tämä on harvinaista, sillä mehiläiset ryhtyvät monenmoisiin varokeinoihin sitä välttääkseen, joskus voi tapahtua, että kaksi kuningatarta puhkaisee kennonsa samaan aikaan. Silloin syttyy heti niiden kehdosta noustessa tuo äkillinen ja kuolettava taistelu, josta Huber ensinnä on huomauttanut sangen omituisen erikoiskohdan: joka kerta kun molemmat kitiinihaarniskalla varustetut neitsyet taistellessaan joutuvat sellaiseen asemaan, että pistimillään lävistäisivät toinen toisensa, niin saattaisi sanoa, että—samalla tavoin kuin Iliadin taisteluissa—joku jumala tai jumalatar, joka kenties on suvun jumala tai jumalatar, asettuu väliin, ja molemmat taistelijat erkanevat saman kauhun valtaamina ja pakenevat säikähtyneinä, joutuakseen hetken kuluttua uuteen käsikähmään, paetakseen vielä kerran, jos kaksinkertainen tuho uudelleen uhkaa niiden kansan tulevaisuutta, kunnes vihdoin toisen onnistuu yllättää varomaton tai taitamaton kilpailijattarensa ja surmata se vaaratta, sillä suvun laki vaatii ainoastaan yhden uhrin.