VIII
Tänä huhtikuun aamuna, keskellä puutarhaa, joka elpyy uuteen eloon taivaallisen vihannan kasteen kostuttamana, valkean taskuheinän reunustamien kukkalavojen keskellä, jotka tuoksuvat ruusuista ja värehtelevät kevätesikoista, olen uudelleen nähnyt noita kesyttömiä mehiläisiä, meidän tahtoomme alistuneen mehiläisen esi-isiä, ja mieleeni ovat johtuneet vanhan zeelantilaisen mehiläispesienhoitajan opetukset. Useasti hän käyskenteli minun kanssani keskellä monivärisiä kukkalavojansa, joita säilytettiin samanmuotoisina ja hoidettiin samalla tavoin kuin isä Catsin, tuon hyvän hollantilaisen proosallisen ja ehtymättömän runoilijan aikana. Ne muodostivat ruusukkeita, tähtiä, seppeleitä, kielekkeitä ja haara-kynttilänjalkoja, pallon, pyramidin tai värttinän muotoon leikatun orapihlajan tai hedelmäpuun juurella, ja puksipuu-reunus kiersi valppaan paimenkoiran tavoin nurmen reunoja estääksensä kukkia käytäville tunkeutumasta. Siellä opin tuntemaan noiden itsenäisten saaliinhankkijattarien nimet ja tavat, joita emme milloinkaan katsele, koska pidämme niitä tavallisina kärpäsinä, vahingollisina ampiaisina tai typerinä kovakuoriaisina. Ja kuitenkin jokaisella niistä on sen kaksinkertaisen siipiparin alla, joka on niiden tunnusmerkkinä hyönteismaailmassa, elämän suunnitelma, erikoisen ja usein ihmeteltävän kohtalon työaseet ja aate. Ensin näemme kesyn mehiläisemme lähimmät sukulaiset, nuo pörröiset, kömpelöt kimalaiset, jotka toisinaan ovat pienen pieniä, mutta useimmiten suunnattoman suuria ja alkuihmisten tavoin muodottoman, vaski- tai sinuuperirenkaitten kiertämän ihotakin verhoamia. Ne ovat vielä puolittain raakalaisia, tekevät kukkakuvuille väkivaltaa, repivät niitä, jos ne eivät taivu, ja tunkeutuvat terälehtien silkinhienojen huntujen alle, ikäänkuin jos vuorenonkalojen karhu tunkeutuisi jonkun itämaalaisen kuninkaantyttären helmillä koristettuun silkkitelttaan.
Niiden rinnalla lentää, suurempana kuin suurin niistä, varjojen verhoama hirviö. Se hehkuu tummaa, vihreään ja sinipunervaan vivahtavaa tulta: se on puuta-nakertava Xylocopa, hunajantekijämaailman jättiläinen. Sen perässä suuruusasteen mukaan tulevat synkät Chalicodomat eli muurarimehiläiset, jotka ovat mustaan verkaan puetut ja rakentavat savesta ja sorasta kivenkovia asuntoja. Sitten lentelevät huiskin haiskin Dasypodot ja Halictukset, jotka muistuttavat ampiaisia, Andrenat, joita usein ahdistaa eriskummallinen loinen Stylops, joka täydellisesti muuttaa valitsemansa uhrin ulkomuodon, melkein kääpiömäinen Panurgus, joka miltei aina kantaa raskaita siitepölytaakkoja, monenmuotoiset Osmiat, joilla on sata eri teollisuushaaraa. Yksi niistä, Osmia papaveris, ei tyydy kukilta vaatimaan tarpeellista leipää ja viiniä, vaan se leikkelee unikukan terälehdistä suuria purppurakaistaleita koristaaksensa niillä kuninkaallisesti tyttäriensä palatsin. Eräs toinen mehiläissukuinen, pienin kaikista, pieni neljällä sähköisellä siivellä liitelevä tomuhiukkanen Megachile centuncularia, leikkaa ruusunlehdistä aivan säännöllisiä puoliympyröitä, joiden luulisi olevan loviraudalla irrotettuja, taittelee niitä sekä järjestää ja muodostaa kotelon, joka on kokoonpantu monesta pienestä, ihmeteltävän säännöllisestä sormustimesta, joista kukin on yhden toukan kammio. Mutta kokonainen kirja tuskin riittäisi luettelemaan tuon hunajaa janoavan joukon eri tapoja ja kykyjä, joka liitelee joka suuntaan himoavien ja passiivisten kukkien ympärillä, jotka vangittujen morsianten tavoin odottavat rakkauden sanomaa, minkä niiden huolettomat vieraat niille tuovat.