IX
Me tunnemme suunnilleen neljätuhattaviisisataa lajia kesyttömiä mehiläisiä. Selvää on, ettemme niitä kaikkia voi tässä tarkastella. Kenties syvemmälle menevä tutkimus, tähän asti tekemättä jääneet havainnot ja kokeet, jotka vaatisivat enemmän kuin yhden ihmiselämän, valaisevat kerran ratkaisevalla tavalla mehiläisen kehityksen historian. Tätä historiaa ei vielä minun tietääkseni ole järjestelmällisesti käsitelty. Toivottavaa on, että tämä historia kerran kirjotetaan, sillä se tulisi koskettelemaan montakin probleemia, jotka ovat yhtä suuria kuin ne, mitkä ovat tarjona monessakin inhimillisessä historiassa. Vakuuttamatta enää mitään, koska nyt astumme otaksumien verhottuun seutuun, me puolestamme tyydymme seuraamaan erästä Hymenoptera-lahkon alalahkoa sen matkalla järkevämpää olemassaoloa ja vähän suurempaa hyvinvointia ja turvallisuutta kohti, ja alleviivaamme yksinkertaisesti tämän monin kerroin tuhatvuotisen kehityskulun pääpisteet. Puheena oleva hyönteisryhmä on se kalvosiipisien alalahko (ransk. Apiens)[22], johon mehiläisten heimo kuuluu ja jonka oleelliset piirteet ovat niin tarkat ja niin selvät, että me kyllä voimme otaksua kaikkien niiden jäsenten polveutuvan yhdestä ainoasta kantaisästä.
Darwinin oppilaat, Hermann Müller muiden muassa, katsovat erästä pientä villimehiläistä nimeltä Prosopis, joka on levinnyt yli koko maapallon, alkuperäisen mehiläisen, kaikkien tätä nykyä tunnettujen mehiläisten kantaäidin nykyiseksi edustajaksi.
Tuo kovaonninen Prosopis on pesiemme asujamiin verrattuna miltei samaa mitä luolaihmiset olisivat suurten kaupunkiemme onnellisiin asujamiin verrattuina. Kenties olette sen nähneet huomaamatta, aavistamatta, että teillä on ollut edessänne kunnianarvoinen kantaemo, jota meidän luultavasti on kiittäminen useimmista kukistamme ja hedelmistämme (on näet laskettu, että enemmän kuin satatuhatta kasvilajia häviäisi, elleivät mehiläiset niissä kävisi), ja, kuka tietää, sivistyksestämmekin, sillä kaikellahan on näillä salaperäisillä aloilla yhdyssiteensä,—kenties olette sen nähneet useamman kerran jossain puutarhanne syrjäisessä kolkassa liitelevän pensaikkojen ympärillä. Se on sievä ja vilkas; sillä lajilla, joka Ranskassa on yleisin, on valkoiset täplät mustalla pohjalla. Mutta tämä komeus peittää uskomatonta köyhyyttä. Se viettää elämänsä nälässä. Se on miltei alaston, vaikka kaikilla sen siskoilla on lämpöiset komeat turkit. Sillä ei ole ainoatakaan työasetta. Sillä ei ole vasuja siitepölyn kokoamista varten kuten Apidae-heimolla eikä sen puutteessa Andrenain lannetöyhtöä tai Gastrilegidain vatsaharjaa. Sen täytyy vaivalloisesti pienten kynsiensä avulla koota kukkakupujen siitepöly ja niellä se kantaakseen sen rotkoonsa. Sillä ei ole muuta työasetta kuin kielensä, suunsa, käpälänsä, mutta sen kieli on liian lyhyt, sen käpälät ovat heikkoja ja sen leuat voimattomia. Voimatta valmistaa vahaa tai kovertaa puuta tai kaivaa käytäviä maahan se saa aikaan kömpelöitä käytäviä kuivien karhunmaaraman oksien pehmeään ytimeen, sijottaa siihen muutamia huonosti sommiteltuja kennoja, varustaa ne vähäisellä ravintomäärällä poikasia varten, joita se ei milloinkaan ole näkevä, sitten, täytettyään köyhän tehtävänsä sille tuntemattoman ja meille yhtä tietämättömän päämäärän hyväksi, se menee johonkuhun nurkkaan kuolemaan, yksin maailmassa, niinkuin oli elänytkin.