VIII
"Entä me—arvelee runoilija—tuleeko meidän ilomme alati leijailla totuuden yläpuolella?"
Tulee. Iloitkaamme joka hetki, kaikissa asioissa, ei siitä, mikä on yläpuolella totuutta, joka on mahdotonta, koska emme tiedä, missä tämä on, vaan siitä, mikä on havaitsemiemme pienten totuuksien yläpuolella. Jos jokin sattuma, jokin muisto, jokin harhakuva, jokin intohimo, jos sanalla sanoen mikä vaikutin tahansa aiheuttaa sen, että jokin esine näyttää meistä kauniimmalta kuin muista, niin olkoon meille ensinnäkin tämä vaikutin rakas. Kenties se onkin vain erehdystä: erehdys ei estä, että sinä hetkenä, jolloin tuo esine meistä näyttää ihailtavimmalta, meillä on enimmin edellytyksiä havaitaksemme sen totuuden. Kauneus, minkä sille lainaamme, johtaa huomiomme sen todelliseen kauneuteen ja suuruuteen, joita ei ole helppo keksiä ja joiden olemus on jokaisen esineen välttämättömässä yhteydessä yleisten ja ikuisten lakien ja voimien kanssa. Se ihailemiskyky, jonka joku harhakuva on meissä synnyttänyt, ei mene hukkaan siltä totuudelta, joka on tuleva ennemmin tai myöhemmin. Entisten kauniiden mielikuvitusten herättämillä sanoilla ja tunteilla, niiden kehittämässä lämmössä ihmiskunta nykyään ottaa vastaan totuuksia, jotka kenties eivät olisi syntyneet eivätkä löytäneet suotuisaa maaperää, elleivät nuo uhratut harhaluulot ensin olisi päässeet täyttämään ja lämmittämään sydäntä ja järkeä, mihin uudet totuudet tulevat laskeutumaan. Onnelliset ovat ne silmät, jotka eivät harhakuvaa tarvitse nähdäkseen tämän näytelmän suuruuden! Toisia harhaluulo opettaa katselemaan, ihailemaan ja riemuitsemaan. Ja miten korkealle he katsonevatkaan, heidän katseensa ei milloinkaan tähtää liian korkealle. Totuutta lähestyessämme se loittonee korkeammalle, sitä ihaillessamme me sitä lähestymme. Kohotkoon ihmisten riemu kuinka korkealle tahansa, se ei milloinkaan nouse tyhjään eikä sitä tuntematonta ja ikuista totuutta ylemmälle, joka jokaisen esineen yläpuolella liitelee vasta tulevana kauneutena.