VII
Ihmeelliset häät, satumaisemmat kuin mitkään mielikuvituksemme luomat, taivaan kirkkautta ja synkkää traagillisuutta täynnä, häät, jotka intohimon puuska on lennättänyt elämän yläpuolelle, kuolettavat ja häviämättömät, ainoat ja häikäisevät, yksinäiset ja loppumattomat! Ihmeelliset lemmen hurmaukset, jossa kuolema, yllättäen rakastajan kirkkaimmassa ja kauniimmassa aineessa mikä maapalloa ympäröi: rajattomassa neitseellisessä avaruudessa, kiinnittää onnen hetken aavan taivaan pyhään, läpikuultavaan sekeeseen, puhdistaa tahraamattomassa valossa sen, mikä rakkaudessa on aina vähän alhaista, tekee suudelman unhottumattomaksi sekä, tyytyen tällä kertaa lievään kymmenykseen, ottaa itse omin äidillisin käsin johtaakseen samaan ruumiiseen ja yhdistääkseen pitkän eriämättömän tulevaisuuden varalle kaksi pientä haurasta elämää.
Syvässä totuudessa ei ole tätä runollisuutta, vaan siinä on toinen, jonka käsittämiseen meillä on vähemmän taipumusta, mutta jota kenties lopulta opimme ymmärtämään ja rakastamaan. Luonnon tarkotuksena ei ole ollut valmistaa näille molemmille "atomi-hiukkasille", kuten Pascal niitä nimittäisi, loistavia häitä, ihanteellista lemmenhetkeä. Se on silmällä pitänyt ainoastaan, niinkuin jo yllä olemme huomauttaneet, suvun parantamista ristisiitoksen kautta. Taatakseen tämän se on soveltanut koiraksen elimen niin erikoisella tavalla, että sen on mahdoton sitä käyttää muulloin kuin ilmojen avaruudessa. Sen tulee ensinnäkin pitemmän lennon kautta täydellisesti laajentaa molemmat suuret ilmapussinsa. Nämä suunnattomat ilmasta paisuvat rakkulat painavat silloin takaruumiin alempia osia ja tekevät siten elimen esiintunkemisen mahdolliseksi. Siinä on rakastajien ihmeteltävän lemmenlennon, näitten loistavien häitten häikäisevän takaa-ajon koko fysiologinen salaisuus, jotenkin arkiluontoinen, sanonevat toiset, miltei suututtava, sanonevat toiset.