VI
Palatkaamme kuningattaren traagillisiin häihin. Tässä tapauksessa luonto siis tahtoo, ristisiitoksen aikaansaamiseksi, että kuhnurin ja kuningattaren yhtyminen on mahdollinen ainoastaan taivasalla. Mutta sen mielihalut kutoutuvat verkon tavoin, ja sen rakkaimpienkin lakien täytyy lakkaamatta kulkea toisten lakien silmukkojen lävitse, jotka taas vuoroonsa seuraavana hetkenä pujottautuvat edellisten lakien silmukkojen lävitse.
Koska se on täyttänyt tämän saman taivaan lukemattomilla vaaroilla, kylmillä tuulilla, viimoilla, myrskyillä, pyörteillä, linnuilla, hyönteisillä, vesipisaroilla, jotka nekin tottelevat voittamattomia lakeja, täytyy sen myös pitää huolta siitä, että tämä lemmenyhtyminen on niin lyhytaikainen kuin mahdollista. Tämä onkin saatu aikaan, koiraksen äkkikuoleman kautta. Yksi ainoa syleily riittää, ja häitten seuraus menee täytäntöön morsiamen omassa ruumiissa.
Hän laskeutuu siintävistä korkeuksistaan pesää kohti, rakastajan irtautuneiden sisälmysten liehuessa voitonlipun tavoin hänen takanaan. Muutamat mehiläistutkijat väittävät työmehiläisten osottavan suurta iloa tämän paluun tapahtuessa, joka on niin rikas lupauksista ja toiveista. Niinpä Büchner piirtää siitä yksityisseikkaisen kuvauksen. Olen useamman kerran vaaninut näitä paluuhetkiä häämatkalta ja tunnustan, etten ole voinut huomata juuri mitään erityistä mielenliikutusta, paitsi silloin kun oli kysymys nuoresta kuningattaresta, joka oli lähtenyt lentoon parven etunenässä ja edusti äskettäin perustetun ja vielä aution yhteiskunnan ainoata toivoa. Silloin kaikki työmehiläiset ovat suunniltaan ja syöksyvät ulos häntä vastaanottamaan. Mutta tavallisesti ne näyttävät hänet kokonaan unhottaneen, huolimatta siitä, että yhteiskunnan tulevaisuutta uhkaava vaara useinkin on yhtä suuri. Ne ovat ennalta määränneet kaiken siihen hetkeen saakka, jolloin ne sallivat kilpailevien kuningattarien surman. Mutta siihen saavuttuaan niiden vaisto vaikenee; on ikäänkuin lovi niiden viisaudessa. Ne näyttävät siis jotenkin välinpitämättömiltä. Ne kohottavat päänsä, huomaavat kenties hedelmöittämisen julman merkin, mutta epäluuloisina eivät osota sitä riemua, jota mielikuvituksemme odotti. Ollen järkeviä ja hitaita mielikuvitelmiin antautumaan ne luultavasti odottavat toisia todistuksia ennenkuin rupeavat riemuitsemaan. Ihminen on väärässä tahtoessaan näiden pienten niin suuresti meistä eroavien olijoiden kaikki tunteet johdonmukaisiksi ja äärimäiseen asti inhimillisiksi. Mehiläisiä kuten kaikkia niitä eläimiä tutkiessa, joissa esiintyy meidän oman älymme kajastusta, saavuttaa harvoin niin tarkkoja lopputuloksia kuin mitä kirjoissa kuvaellaan. Liian monet asianhaarat jäävät meiltä tuntemattomiksi. Miksi kuvaisimme ne täydellisemmiksi kuin ovatkaan, sanomalla sellaista, mikä on olematonta? Joskin ne muutamien mielestä olisivat mieltäkiinnittävämpiä, jos olisivat itsemme kaltaisia, niin tämä johtuu siitä, ettei heillä vielä ole oikeata käsitystä siitä, minkä tulee herättää vakavan hengen mielenkiintoa. Tutkijan päämaali ei ole hämmästyttää, vaan ymmärtää, ja hän on yhtä halukas yksinkertaisesti merkitsemään meistä eroavan ymmärryksen vajavuudet ja kaikki meikäläisistä eroavan aivoelämän merkit kuin kertomaan niistä ihmeitä.
Kuitenkaan ei tämä työmehiläisten välinpitämättömyys ole yksimielinen. Hengästyneen kuningattaren saapuessa pesän kynnykselle muodostuu joitakuita joukkoja, jotka häntä saattavat holvien suojaan, minne aurinko, tuo pesän kaikkien juhlien sankari, tunkeutuu pienin, pelokkain askelin, varjolla ja valolla valaen pesän vahaseinät ja hunaja-esiriput. Muuten ei vastanaitu nuorikko millään tavalla hämmenny enempää kuin hänen kansansakaan, eikä hänen ahtaisiin aivoihinsa—käytännöllisen ja tylyn kuningattaren aivoihin—lukuisia mielenliikutuksia mahdukaan. Hänellä on nyt vain yksi ajatus mielessä, nimittäin vapautua niin pian kuin mahdollista puolisonsa hänelle jättämistä kiusallisista muistoista, jotka hänen kulkuaan ehkäisevät. Hän istuutuu kynnykselle ja irrottaa huolellisesti hyödyttömät elimet, jotka työmehiläiset sitä mukaa kantavat pois ja heittävät kauas pesästä; koiras on näet hänelle antanut kaiken mikä sillä itsellä oli, vieläpä paljoa enemmän kuin mikä olikaan tarpeellista. Kuningatar säilyttää siemensäiliössään ainoastaan siemennesteen, missä uiskentelee tuhansittain elonituja, jotka hänen viimeiseen hetkeensä saakka yksitellen tulevat munien ohikulkiessa toimittamaan hänen ruumiinsa hämärässä tuon koiras- ja naarasaineksen salaperäisen yhtymisen, josta työmehiläiset syntyvät. Omituisen vaihdon kautta kuningatar tuottaa koirasaineksen sekä koiras naarasaineksen. Kaksi päivää lemmenyhtymyksen jälkeen kuningatar munii ensimäiset munansa, ja heti kansa ympäröi häntä hellillä huolillaan. Siitä alkaen hän kahdella sukupuolella varustettuna, ruumiissaan ehtymätön koirasaines, alottaa todellisen elämänsä; hän ei enää poistu pesästä, ei näe enää päivän valoa, ellei parvea seuratakseen; eikä hänen hedelmällisyytensä herkiä ennenkuin kuoleman lähestyessä.