V
Joka taholla luonto lipuu käsistämme, se vieroo useimpia sääntöjämme ja rikkoo kaikki meidän mittamme.—Oikealla puolellamme se on ajatustamme alempana, kohotakseen vasemmalla ajatustamme korkeammalle, jyrkkänä kuin vuori. Alituisesti se meistä tuntuu erehtyvän, niin hyvin ensimäisten kokeittensa maailmassa kuin viimeistenkin, tarkotan ihmismaailmassa. Siinä se hyväksymisellään vahvistaa himmeän joukon vaiston, enemmistön tiedottoman vääryyden, järjen ja hyveen tappion, sen alhaisen siveysopin, joka johtaa suvun suurta virtaa ja joka silminnähtävästi on sitä siveysoppia ala-arvoisempi, jota se henki voi käsittää ja toivoa, joka yhtyy pieneen kirkkaampaan virtaukseen, mikä nousee jokea ylöspäin. Mutta onko tämä sama henki sittenkään väärässä kysyessään tänään itseltään, eikö sen velvollisuutena ole etsiä jokaista totuutta, siis siveellisiä totuuksia yhtä hyvin kuin muitakin tästä kaaoksesta pikemmin kuin omasta itsestään, jossa ne ilmenevät verrattain niin selvinä ja tarkkoina?
Hän ei ajattelekaan kieltää oman ihanteensa järkevyyttä ja hyveellisyyttä, tuon ihanteen, joka on niin monien sankarien ja tietäjien pyhittämä; mutta joskus hän itsekseen arvelee, eikö tämä ihanne kenties ole muodostunut liian erillään tuosta suunnattomasta moninaisuudesta, jonka hajanaista kauneutta se on edustavanaan. Syystä hän on tähän asti voinut pelätä, että hän sovelluttaessaan oman siveysoppinsa luonnon siveysopin mukaan mahdollisesti on hävittänyt sen, mikä hänestä näyttää olevan juuri tämän luonnon mestariteos. Mutta nyt, kun hän vähän paremmin tuntee luonnon ja kun muutamat vielä hämärät, mutta aavistamattoman laajalle ulottavat vastaukset ovat sallineet hänen vilahdukselta huomata suuremman suunnitelman ja järjen kuin mitä hän milloinkaan olisi voinut kuvitella omaan itseensä sulkeutuessaan, on hänen pelkonsa vähentynyt, eikä hänen tarvitse enää niin ehdottomasti vetäytyä oman erikoisen hyveensä ja järkensä suojaan. Hän katsoo mahdottomaksi, että se, mikä on niin suurenmoista, voisi kehottaa ketään pienentämään itseään. Hän tahtoisi tietää, eikö hetki jo ole tullut, jolloin hänen tulisi asettaa tarkemman tutkimuksen alaiseksi omat perusaatteensa, varmuutensa ja haaveensa.
Toistan sen vielä kerran: hän ei aio luopua inhimillisestä ihanteestaan. Se, mikä alussa tuntuu epäävän tämän ihanteen, kehottaakin siihen palaamaan, Luonto ei saattane antaa huonoja neuvoja ihmishengelle, josta ei mikään totuus, joka ei ole vähintäin yhtä korkea kuin hänen oman kaihonsa totuus, näytä kyllin korkealta ollakseen ratkaiseva sekä sen suuren suunnitelman arvoinen, jota hän kaikin voimin pyrkii käsittämään. Ei mikään muutu paikaltaan hänen elämässään, ellei hänen kanssaan kohotakseen, ja vielä kauan hän mielestään kohoaa lähestyessään entistä hyvää ihannekuvaansa. Mutta hänen ajatuksessaan kaikki muuttuu entistä vapaammin, ja rankaisematta hän saattaa intohimoisessa mietiskelyssään syventyä niin syvälle, että hän hellii samalla rakkaudella kuin hyveitä myös elämän julmimpia ja siveettömimpiä ristiriitaisuuksia, koska hän varmasti aavistaa, että monet toisiaan seuraavat laaksot vihdoin johtavat toivotulle ylängölle. Tämä mietiskely ja tämä rakkaus ei estä häntä, varmuutta etsiessään ja silloinkin, kun hänen tutkimuksensa johtavat hänet sen vastakohtaan, mitä hän rakastaa, muodostamasta käytöstänsä inhimillisesti kauneimman totuuden mukaan sekä pysyttelemästä korkeimmalla toistaiseksi saavutettavissa olevalla kannalla. Kaikki mikä lisää terveellistä, suopeata hyvettä astuu välittömästi hänen elämäänsä; se mikä sitä vähentäisi pysyy siinä ikäänkuin liettyneenä niiden liukenemattomien suolojen tavoin, jotka järkkyvät vasta ratkaisevan kokeen hetkellä. Hän saattaa myöntyä alempiarvoiseen totuuteen, mutta toimiakseen tämän totuuden mukaisesti odottaa hän—vuosisatojakin, jos on tarpeen—siksi kunnes huomaa tämän totuuden yhteyden sellaisten totuuksien kanssa, jotka ovat kyllin rajattomia itseensä sulkeakseen kaikki muut, ulottuakseen kaikkia muita ulommaksi. Sanalla sanoen, hän erottaa siveellisen järjestyksen älyllisestä järjestyksestä eikä suvaitse ensinmainitussa mitään muuta kuin sen, mikä on muinaista suurempaa ja kauniimpaa. On kyllä moitittavaa, kun ihminen erottaa nämä kaksi alaa sillä tavoin kuin hän elämässä liiankin usein tekee, voidakseen toimia kehnosti, vaikka osaa ajatella hyvästi. Mutta toiselta puolen on aina terveellistä ja järkevää nähdä huono ja seurata parempaa, suunnata toimintansa aatettansa ylemmälle, sillä inhimillinen kokemus sallii meidän päivä päivältä selvemmin toivoa, että korkein ajatus, jonka voimme saavuttaa, on vielä kauan oleva sitä salaperäistä totuutta alempana, jota etsimme. Muuten, joskaan ei mikään edellä sanotusta olisi totta, olisi hänellä jäljellä yksinkertainen ja luonnollinen syy olla vielä hylkäämättä inhimillistä ihannettaan. Mitä suurempaa voimaa hän myöntää niillä laeilla olevan, jotka näyttävät puoltavan itsekkyyttä, vääryyttä ja julmuutta, sitä suurempaa voimaa hän samalla suo toisille laeille, jotka opettavat jalomielisyyttä, sääliä, oikeutta; sillä samassa kun hän alkaa suunnitelmanmukaisemmin tasottaa ja punnita toiselta puolen sitä, mikä kuuluu maailmankaikkeudelle, toiselta puolen sitä, mikä kuuluu hänelle itselleen, hän näkee näissä viimeksimainituissa laeissa jotakin yhtä syvästi luontoperäistä kuin edellisissäkin, koska ne ovat yhtä syvään piirretyt hänen olemukseensa kuin nuo toiset ovat kirjotetut kaikkeen, mikä häntä ympäröi.