IV
Useimmilla olennoilla on jonkunmoinen hämärä tunne siitä, että vain epävarma sattuma, jonkunmoinen läpikuultava kalvo, erottaa kuoleman rakkaudesta ja että luonnon syvä ajatus tahtoo, että olija kuolee sillä hetkellä, kun se siirtää elämän lahjan toiselle. Epäilemättä juuri tämä perinnäinen pelko antaa rakkaudelle niin suuren merkityksen. Tässä ainakin tuo aate, jonka muisto vielä sekottuu ihmistenkin suudelmiin, toteutuu alkuperäisessä yksinkertaisuudessaan. Heti lemmenyhtymisen tapahduttua avautuu koiraksen vatsa, elin irrottuu vetäen muassaan sisälmysten joukon, siivet herpoavat, ja lemmensalaman iskemänä tuo tyhjä ruumis pyörii ja syöksyy syvyyteen. Sama aate, joka äsken partenogeniassa uhrasi pesän tulevaisuuden koiraksien erinomaisen lisääntymisen hyväksi, uhraa tässä koiraksen pesän tulevaisuuden hyväksi.
Se herättää alati hämmästystämme, tuo aate; mitä enemmän sitä harkitsee, sitä vähemmän varmuutta saapi; ja Darwin esim., mainitakseni sen, joka kaikista ihmisistä on sitä innokkaimmin ja suunnitelmanmukaisimmin tutkinut, Darwin kadottaa, myöntämättä sitä täysin itsellensäkään, joka askeleella varmuuttansa ja on pakotettu peräytymään kaiken tuon odottamattoman ja ristiriitaisen eteen joutuessaan. Katsokaahan häntä, jos tahdotte seurata tuota ylhäisen nöyryyttävää näytelmää, ihmishengen kamppailua äärettömän voiman kanssa, katsokaa häntä, kun hän koettaa selvittää sekasikiöiden hedelmättömyyden tai hedelmällisyyden outoja, uskomattoman salaperäisiä ja hajanaisia lakeja, taikka niitä lakeja, jotka määräävät yksityis- ja sukuominaisuuksien muuntelevaisuuden. Tuskin hän on määritellyt jonkun periaatteen, kun jo lukemattomat poikkeukset sitä ahdistavat, ja piankin tuo ahdistettu periaate on onnellinen, jos löytää turvapaikan jossain sopessa ja saa edes poikkeuksen nimellä säilyä vähäpätöisenä tähteenä.
Asian laita on nimittäin se, että sekasiitostapauksissa, muuntelevaisuudessa (erittäinkin niissä samanaikuisissa muunnostapauksissa, joita sanotaan kasvun vaihtovaikutuksiksi), vaistossa, olemassaolon kilpailussa, valinnassa, orgaanisten olioiden geologisessa sukujaksossa ja maantieteellisessä jaossa, molemminpuolisessa heimolaisuudessa, kuten kaikessa muussa luonnon ajatus on saivarteleva ja huolimaton, säästäväinen ja tuhlaavainen, varovainen ja tarkkaamaton, häilyväinen ja järkähtämätön, häärivä ja liikkumaton, yksi ja epälukuinen, suurenmoinen ja pikkumainen samalla hetkellä ja samassa ilmiössä. Silloin kun sillä oli edessään yksinkertaisuuden rajaton, neitseellinen kenttä, se täyttää sen pikkuerehdyksillä, ristiriitaisilla pikku laeilla, pienillä, vaikeilla pulmilla, jotka joutuvat harhaan olemassaolon tiellä sokeiden laumojen lailla. Totta on, että kaikki tämä tapahtuu vain meidän silmissämme, jotka heijastavat ainoastaan omaan kokoomme ja omiin tarpeisiimme sovelletun todellisuuden; eikä mikään oikeuta meitä uskomaan, että luonto jättää huomiotta syynsä ja harhaan joutuneet tuloksensa.
Joka tapauksessa on harvinaista, että se sallii niiden mennä liian kauas tai lähestyä järjettömiä tai vaarallisia seutuja. Sillä on käytettävänään kaksi voimaa, jotka aina ovat oikeassa, ja kun ilmiöt siirtyvät määrätyitä rajoja ulommaksi, se antaa merkin elämälle tai kuolemalle, jotka välinpitämättöminä tulevat palauttamaan järjestyksen ja jälleen viitottamaan tien.