III
Ani harvat ovat luullakseni katseellaan rikkoneet mehiläiskuningattaren häitten salaisuuden, ne kun tapahtuvat kirkkaan taivaan rajattomissa, häikäisevissä äärissä. Mahdollista on kuitenkin havaita morsiamen epäröivää lähtöä ja puolison tuhoisaa paluuta.
Kärsimättömyydestään huolimatta morsian valitsee päivänsä ja tuntinsa ja odottaa porttien hämärässä hetkeä, jolloin ihana aamu suurten sinisten uurnojen syvyydestä tulvii yli avaruuden, jossa häät ovat vietettävät. Hän rakastaa hetkeä, jolloin kastepisara vain muistona keveästi kostuttaa lehtiä ja kukkasia, jolloin väistyvän aamunsarastuksen viimeinen viileys taistelee tappionsa partaalla päivän helteen kanssa, ikäänkuin alaston impi rotevan sotilaan sylissä, jolloin hiljaisuus ja lähestyvän keskipäivän ruusut vielä paikka-paikoin sallivat aamun orvokkien häviävän tuoksun tunkea tuntuviin ja jonkun aamuruskon haurassointuisen äänen kuulua.
Silloin hän ilmenee pesän kynnykselle keskellä välinpitämättömiä, askareissaan puuhaavia saaliin hankkijoita tai levottomain työmehiläisten ympäröimänä, riippuen siitä, jättääkö hän siskoja pesään vai onko häntä enää mahdoton korvata. Hän lähtee lentoon taaksepäin, palaa pari kolme kertaa pesän kynnykselle ja painettuaan tarkoin mieleensä valtakuntansa muodon ja aseman, jota hän ei milloinkaan ennen ole ulkoa nähnyt, hän lentää kuin nuoli kohtisuoraan ylös sinitaivaaseen. Hän saapuu siten huimaavan korkealle, valoisiin avaruuksiin, minne eivät muut mehiläiset milloinkaan elämässään uskalla kohota. Kaukana kukkien luona, missä ne laiskoina liitelevät, koirakset ovat havainneet ilmiön ja hengittäneet sitä mukaansatempaavaa tuoksua, joka vähitellen leviää naapuripesiinkin saakka. Heti joukot kokoontuvat ja syöksyvät kuningattaren jäljessä tuohon riemun mereen, jonka läpikuultavat rajat siirtymistään siirtyvät niiden tieltä. Kuningatar taasen, lennostaan hurmaantuneena, uljasta suvun lakia totellen, joka valitsee hänelle rakastajan ja säätää, että kaikista vahvin yksin saavuttaa hänet seesteen yksinäisyydessä, kohoaa yhä, ja aamun sinervä ilma tunkee ensi kerran hänen takaruumiinsa ilma-aukkoihin ja soi kuin taivaan soitto niissä tuhansissa hiussuonissa, jotka yhtyvät niihin molempiin ilmaputkiin, jotka täyttävät puolet ruumiin koosta ja saavat avaruudesta ravintonsa. Hän nousee yhä. Hänen täytyy saavuttaa autio tienoo, jossa ei enää ole lintuja, jotka voisivat salaista menoa häiritä. Yhä vielä hän kohoaa, ja nyt jo epätasainen joukko vähenee ja harvenee hänen allaan. Heikot, raihnaiset, vanhukset, vialliset, laiskojen tai rappeutuneiden yhteiskuntien huonosti ravitut koirakset luopuvat takaa-ajosta ja häviävät tyhjyyteen. Jäljellä on vain pieni väsymätön joukko leijailemassa taivaan rajattoman opaalin alla. Hän vaatii siiviltänsä vielä viimeisen voimanponnistuksen; ja nyt tuo käsittämättömien voimien valitsema ylkä saavuttaa hänet, tarttuu häneen, läpitunkee hänet ja molemminpuolisen lemmenpuuskan tempaamina ne kohoavat kierroksin yhä korkeammalle, ja yhteen kietoutuneina ne pyörivät silmänräpäyksen ajan rakkauden huimaavassa, vihamielisessä pyörteessä.