II
En liiottele tästä luonnon hämmästyttävästä ja mielettömästä tuhlaavaisuudesta puhuessani. Parhaimmissa mehiläispesissä on tavallisesti neljä- tai viisisataa koirasta. Rappiolle joutuneissa tai heikommissa pesissä niitä on usein neljä- tai viisituhatta, sillä mitä enemmän pesä lähenee perikatoansa, sitä enemmän se tuottaa koiraksia. Saattaa sanoa, että mehiläistarha, jossa on kymmenen asumuskuntaa, keskimäärin sirottaa avaruuteen määrättynä hetkenä kymmenentuhatta koirasta, joista korkeintaan kymmenen tai viisitoista pääsee tilaisuuteen tuon ainoan toimituksen suorittamiseen, jota varten ne ovat syntyneet.
Sitä odottaessaan ne tyhjentävät yhteiskunnan varastot, ja viiden tai kuuden työmehiläisen alituinen työ riittää tuskin elättämään yhtä näitä laiskoja ja ahnaita reheviä loisia, jotka ovat väsymättömiä ainoastaan leuoiltaan. Mutta luonto on aina suurenlainen, kun on kysymys rakkauden toimituksista ja etuoikeuksista. Se on kitsas ainoastaan työn elimiä ja välikappaleita luodessaan. Erittäin karsas se on kaikkea sitä kohtaan, jota ihmiset sanovat hyveeksi. Sitävastoin se ei laske niitä jalokiviä eikä niitä suosionosotuksia, jotka se sirottelee vähäpätöisimmänkin rakastajan tielle; se huutaa joka taholta: "Yhtykää, lisääntykää, ei ole muuta lakia, muuta päämäärää kuin rakkaus",—lisäten sitten puoliääneen:—"ja pysykää elossa jos voitte, se ei minua enää liikuta." Ei mikään auta, vaikka kuinka haluamme jotakin muuta: kaikkialla kohtaa meitä tämä siveyslaki, joka niin jyrkästi eroaa meidän moraalistamme. Huomatkaa vielä samoissa pienissä olioissa sen nurjaa ahneutta ja mieletöntä tuhlaavaisuutta. Hamasta syntymästänsä kuolemaan asti täytyy vakavan työmehiläisen lentää kauas, tiheimpiin pensaikkoihin, etsimään lukuisia kukkia, jotka koettavat piilottautua. Sen tulee keksiä mesipesäkkeiden sokkeloista ja hedeponsien salakäytävistä niissä piilevä hunaja ja siitepöly. Kuitenkin sen silmät ja hajuaistimet ovat kuin viallisen verrattuina koiraksien vastaaviin elimiin. Nämä voisivat olla miltei sokeita sekä hajuaistia vailla kärsimättä siitä, tietämättä siitä juuri ollenkaan. Niillä ei ole mitään työtä, ei mitään saalista etsittävänä. Niille tuodaan ravinto aivan valmiina, ja ne viettävät elämäänsä imemällä hunajaa suoraan kennokakuilla pesän hämärässä. Mutta nehän ovat rakkauden toimitsijoita, ja suunnattomimmatkin ja hyödyttömimmätkin lahjat viskataan täysin kourin tulevaisuuden kuiluun. Yksi tuhannesta niiden joukosta on kerran elämässään seesteen huikaisevassa syvyydessä havaitseva kuninkaallisen neitseen läsnäolon. Yksi tuhannesta on kerran avaruudessa seuraava hetkeksi naaraan jälkeä, joka ei koetakaan paeta. Se riittää. Tuo puolueellinen voima on äärimäiseen asti, mielettömyyteen asti tuhlannut kuulumattomia aarteitaan. Jokaiselle näistä rakastajista, joiden menestys on niin vähän todennäköinen, joista yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän surmataan muutama päivä tuhannennen kuolettavaisen hääjuhlan jälkeen, se on antanut kolmetoistatuhatta silmää kummallekin puolen päätä, jotavastoin työmehiläisellä on ainoastaan kuusituhatta. Se on (Cheshiren laskujen mukaan) varustanut niiden tuntosarvet kolmellakymmenelläseitsemällätuhannella kahdeksallasadalla hajukuopalla, kun työmehiläisillä ei ole niitä edes viittätuhatta. Kas siinä sen epäsuhteen esimerkki, minkä huomaa miltei kaikkialla niiden lahjojen välillä, joita se suo rakkaudelle, ja niiden, jotka se tinkimällä myöntää työlle, sen suosion, jonka se tuhlailee siihen, mikä aiheuttaa nautinnossa kuluvan elämän, sekä sen välinpitämättömyyden välillä, jolla se jättää oman onnensa nojaan sen, mikä kärsivällisesti ylläpitää elämänsä vaivannäössä. Joka tahtoisi tehdä luonnon todenmukaisen luonnekuvan näin havaitsemiemme piirteiden nojalla, tekisi siitä eriskummallisen hahmon, jolla ei olisi mitään yhteistä meidän ihanteemme kanssa, jonka senkin kuitenkin täytyy olla itse luonnosta lähtöisin. Mutta ihminen on liian tietämätön voidakseen ryhtyä tämän kuvan laadintaan, johon hän ei osaisi panna kuin suuren varjon ynnä pari kolme heikosti loistavaa valopilkkua.