XI
Mutta mitä se meitä koskee, lausunee joku, onko mehiläisillä enemmän tahi vähemmän järkeä? Miksi punnitsemme niin huolellisesti noin pientä, miltei näkymätöntä ainehiukkasta, ikäänkuin olisi kysymys jostakin ihmenesteestä, josta ihmiskunnan kohtalo riippuisi? Liiottelematta ollenkaan luulen, että mielenkiintomme siinä suhteessa on hyvinkin ymmärrettävä. Löytäessämme ulkopuolelta omaa itseämme järjen varman merkin, tunnemme miltei samaa liikutusta kuin Robinson nähdessään ihmisjalan jäljen saarensa hiekkarannalla. Tuntuu kuin olisimme vähemmän yksin, kuin luulimme olevamme. Koetellessamme saada selkoa mehiläisen järjestä tutkimme itse asiassa niissä sitä, mikä omassa olemuksessamme on kallisarvoisinta, hiukkasta sitä ihmeteltävää ainetta, jolla on, kaikkialla missä se ilmenee, se mahtava ominaisuus, että se voi muuttaa sokeat pakkovoimat, järjestää, kaunistaa ja monistaa elämää ja hillitä hämmästyttävällä tavalla kuoleman alituisesti uhkaavaa valtaa ja sitä säälimätöntä isoa virtaa, joka syöksee melkein kaiken olemassa-olevan ikuiseen tajuttomuuteen.
Jos me yksin omistaisimme ja ylläpitäisimme ainehiuketta tässä erityisessä kukoistuksen eli kirkkauden tilassa, jota sanomme järjeksi, olisi meillä oikeus pitää itseämme erioikeutettuina, kuvailla mielessämme, että luonto on saavuttanut meissä jonkunmoisen huippukohdan; mutta nytpä näemmekin kokonaisen jakson olentoja, kalvosiipiset, joissa se on saavuttanut miltei samanlaisen kehitysasteen. Tämä ei vielä ratkaise kenties mitään, mutta tällä tosiseikalla on siitä huolimatta kunniasijansa niiden monien pienten tosiseikkojen joukossa, jotka kukin osaltaan valaisevat asemaamme tässä maailmassa. Tästä löydämme, yhdeltä näkökohdalta katsoen, vastineen oman olemuksemme selittämättömimmälle kohdalle; tässä näemme sarjan eriasteisia elämän muotoja, joita voimme hallita ja tarkastella korkeammalta näkökohdalta kuin mitä meidän olisi mahdollista saavuttaa voidaksemme silmällämme käsittää ihmiselämän lakeja. Tässä me tapaamme ikäänkuin lyhennetyssä muodossa suuria ja yksinkertaisia peruspiirteitä, joita emme milloinkaan omassa suunnattomassa olopiirissämme saa tilaisuutta selvittää tai loppuun saakka seurata. Siinä on henki ja aine, laji ja yksilö, kehitys ja pysyväisyys, menneisyys ja tulevaisuus, elämä ja kuolema, kaikki yhdistyneenä pieneen kappaleeseen, jonka voimme nostaa kädellämme ja kokonaisuudessaan nähdä yhdellä silmäyksellä; ja syystä voimme kysyä, onko kappaleiden voima ja laajuus ajassa ja paikassa yhtä suuressa määrin, kuin luulemme, omiansa määräämään luonnon salaisen aatteen ilmestysmuotoa,—aatteen, jota koetamme tavottaa mehiläispesän pienestä historiasta, jossa muutama päivä on vuosisadan veroinen, yhtä hyvin kuin ihmiskunnan suuresta historiasta, jossa kolme sukupolvea runsaasti täyttää pitkän vuosisadan.