XII
Palatkaamme siis siihen, mihin keskeytimme pesämme historian, kohottaaksemme ensin, mikäli mahdollista, yhden poimun siitä mehiläisköynnöksistä muodostetusta väliverhosta, jonka keskellä parvi alkaa hikoilla sitä omituista hikeä, joka on miltei yhtä valkoista kuin lumi ja kevyempää kuin siiven untuva: sillä syntyessään vaha ei ensinkään ole sen vahan kaltaista, jonka me tunnemme. Se on tahrattoman puhdasta, kevyttä kuin ilma, se näyttää todellakin hunajan sielulta, joka puolestaan itse on kukkien henki, joka liikkumattomalla manauksella loihditaan näkyviin, tullakseen myöhemmin ihmiskäsien muovailemana—epäilemättä muistoksi alkuperästään, jossa on niin paljon taivaan sineä, sulotuoksuja, kiteytynyttä avaruutta, saostuneita valonsäteitä, puhtautta ja ihanuutta—viimeisten alttariemme tuoksuvaksi valoksi.