XVII
Ja kuitenkin olisi vaikeata olla tunnustamatta, että nämä onnelliset Sattumat ovat sellaisten seikkojen aiheuttamia ja ylläpitämiä, jotka kaikin puolin näyttävät viisauden ja järjen töiltä. Mistä ne ovat lähtöisin? Esineestä itsestänsäkö vai siitä voimasta, mistä se ammentaa elämää? En tahdo sanoa: "se on samantekevä"; päinvastoin se olisi äärettömän tärkeätä meille tietää. Mutta odottaessamme kunnes saamme sen tietää,—olkoonpa että kukka ponnistelee ylläpitääksensä ja kehittääksensä sitä elämää, minkä luonto on siihen kätkenyt, tai että luonto itse ponnistelee ylläpitääkseen ja parantaaksensa sitä olemuksen osaa, minkä kukka on itselleen omistanut, tai että sattuma lopulta järjestää sattuman—, joka tapauksessa monet monenmoiset merkit kehottavat meitä uskomaan, että yhteisestä alkulähteestä, jota meidän täytyy ihmetellä, voimatta sanoa, mistä se on löydettävissä, silloin tällöin lähtee jotakin meidän korkeimpien ajatustemme veroista.
Toisinaan meistä tuntuu, ikäänkuin tästä alkulähteestä lähtisi joku erehdys. Mutta vaikka tiedämmekin sangen vähän, on meillä sangen usein tilaisuus huomata, että tämä erehdys onkin varovaisen viisauden aiheuttama toimenpide, jota emme ensi silmäyksellä kyenneet käsittämään. Siinäkin ahtaassa piirissä, jonne silmämme kannattavat, voimme tehdä sen huomion, että jos luonto näyttää erehtyneen yhdessä kohdin, tämä johtuu siitä, että se katsoo hyödylliseksi korjata toisessa kohden oletetun varomattomuutensa. Se on asettanut äskenmainitut kolme kukkaa niin vaikeihin olosuhteisiin, etteivät ne voi itsesiitoksen kautta hedelmöittyä, mutta tämä johtuu siitä, että se katsoo edulliseksi, syystä jota emme saata oivaltaa, että nämä kolme kukkaa hedelmöittyvät naapurikukkien kautta. Sen neron siis, mitä se ei ole osottanut oikealla puolellamme, sen se ilmaisee vasemmalla puolellamme virittämällä uhriensa älyn toimimaan. Tämän älyn kiertotiet jäävät meiltä selittämättömiksi, mutta sen taso pysyttelee alati yhtä korkeana. Se näyttää vaipuvan erehdykseen,— otaksuttuna että erehdys on mahdollinen,—mutta kohoaa heti jälleen siinä elimessä, joka on saanut toimekseen korjata näennäisen erehdyksen. Minne vain katseemme käännämme, kaikkialla se on meitä päätä korkeammalla. Se on pyöreä valtameri, rajaton, yhä samalla korkeusasteella pysyvä ääretön vedenpinta, jossa uhkarohkeimmatkin, itsenäisimmätkin ajatuksemme tulevat aina olemaan vain vähäpätöisiä vesikuplia. Me sanomme sitä tänään luonnoksi, huomenna kenties keksimme sille uuden nimen, pelottavamman tai lempeämmän. Sillä välin se hallitsee ja vallitsee yht'aikaa ja samassa hengessä sekä elämää että kuolemaa ja varustaa nämä sovittamattomat sisarukset niillä suurenmoisilla tai tutunomaisilla aseilla, jotka kukistavat ja koristavat sen omaa povea.