KAHDESTOISTA KUVAELMA
Herääminen
Sama huone, kuin ensimäisessä kuvaelmassa, mutta kaikki, seinät, ilma, näyttää verrattomasti, satumaisesti paljoa puhtaammalta, hauskemmalta, onnellisemmalta. — Päivän valo helmeilee iloisesti sisään ikkunaluukkujen kaikista raoista.
Oikealla puolella, huoneen perällä, nukkuvat pienissä vuoteissaan Tiltil ja Mitil sikeässä unessa. — Kissa, Koira ja Ilmiöt ovat samoilla paikoillaan kuin ensimäisessä kuvaelmassa ennen Haltijattaren tuloa. — Äiti Til tulee.
ÄITI TIL ystävällisesti toruen. Ylös, ylös, pikku laiskurit!… Ettekö jo hiukan häpeä?… Kello on kahdeksan ja aurinko kurkistaa ja nauraa taivaalla metsän takaa… Mutta kylläpä niillä riittääkin unta!… Riittääpä, riittääpä! (Kumartuu suutelemaan lapsia.) Ovatpa ne punakoita… Tiltil tuoksuu lavendelille ja Mitil kielolle… (Suutelee heitä vielä.) Kyllä ovat suloisia nuo lapset!… Mutta eiväthän ne nyt sentään voi nukkua puolelle päivin… Heistä ei saa tulla vetelyksiä… Eihän se kuulu olevan oikein terveellistäkään… (Pudistaa Tiltiliä hellävaroen.) Nouse nyt, Tiltil, nousehan…
TILTIL heräten. Mitä? Valo? Missä hän on? Ei, ei, elä mene…
ÄITI TIL. Valoko? Missäkö? Tuossa… On jo aikakin… Onhan täällä yhtä valoisaa kuin keskellä päivää, vaikka luukut ovat kiinni… Odotahan hiukan, niin minä avaan… (Työntää luukut auki, jolloin häikäisevä kirkkaus täyttää huoneen.) Kas niin… Mikä Sinun on?… On kuin et näkisi mitään…
TILTIL hieroen silmiään. Äiti, äiti!… Sinäkö siinä oletkin?
ÄITI TIL. Totta kai minä… Kukas sitten?
TILTIL. Sinä… niin… sinäpä sinä…
ÄITI TIL. Minäpä minä… Ei suinkaan minun naamani ole yöllä muuttunut. Mitä varten sinä sitten töllistelet minua kuin mitäkin ihmettä? Onko minulla ehkä nenä vinossa?
TILTIL. Voi, kuinka hauskaa on taas nähdä sinut!… Siitä on niin kauan, niin kauan!… Anna, kun minä suutelen sinua heti paikalla… Vielä, vielä, vielä… Ja tämähän on minun vuoteeni!… Olenko minä kotona!…
ÄITI TIL. Mitä tuo nyt on?… Etkö sinä vieläkään ole hereillä?… Ethän vain liene sairas?… Näytähän kieltäsi?… Kas niin, nouse pois vain ja pue päällesi…
TILTIL. Kas, olenko minä paitasillani!…
ÄITI TIL. Totta kai… Housusi ja liivisi ovat tuossa tuolilla… pian nyt vain…
TILTIL. Tämmöisenäkö minä sitten tein koko sen matkan?…
ÄITI TIL. Minkä matkan?
TILTIL. Senpä sen, viime vuonna…
ÄITI TIL. Viime vuonna?…
TILTIL. Niin juuri… Kun minä jouluna lähdin…
ÄITI TIL. Lähdit?… Et sinä ole mihinkään lähtenyt… et astunut jalallasi tästä huoneesta… Panin sinut eilen illalla maata siihen, mistä nyt sinut löysin… Oletko nähnyt unta siitä kaikesta?…
TILTIL. Mutta ethän sinä nyt ymmärrä yhtään mitään!… Sehän oli viime vuonna, kun minä lähdin Mitilin, Haltijattaren ja Valon kanssa… Valo on tavattoman hyvä… ja Leivän, Sokerin, Veden ja Tulen kanssa… Ne tappelivat keskenään yhtä mittaa… Ethän ole suuttunut?… Ei kai sinulla ollut meitä kovin ikävä? Mitä Isä sanoi?… Enhän voinut olla menemättä… Minä jätin kirjeen, jossa selitin…
ÄITI TIL. Mitä sinä siinä höpiset? Joko sinä olet sairas tai et ole vielä oikein hereillä?… (Ravistaa häntä suotta aikojaan tukasta.) Kas niin, heräähän nyt… No, joko alat selvitä?
TILTIL. Mutta se on ihan totta, äiti… Sinä itse nukut vielä…
ÄITI TIL. Mitä?… Minäkö nukun?… Joka olen ollut ylhäällä kello kuudelta… Olen siistinyt ja laittanut ja tehnyt tulenkin…
TILTIL. Mutta kysy Mitililtä, eikö se ole totta… Ah, meilläpä vasta on ollut seikkailuja jos jonkinmoisia!…
ÄITI TIL. Mitä sinä? Mitililtä?…
TILTIL. Hän oli kanssani… Me näimme ukin ja mummon…
ÄITI TIL yhä enemmän hämmästyen. Ukin ja mummon?…
TILTIL. Niin juuri, Muistojen maassa… matkamme varrella… He ovat kuolleet, mutta he voivat hyvin… Mummi leipoi meille kauniin luumutortun… Ja siellä oli kaikki pikku veljet Robert, Hanna ja hänen hyrränsä, ja Leena ja Paavo ja Kerttu…
MITIL. Kerttu kulki nelinkontan…
TILTIL. Ja Leenalla on yhä näppylä nenässä…
MITIL. Sinutkin me näimme eilen illalla.
ÄITI TIL. Eilen illalla? Mikäs kumma se on, koska minä panin teidät maata.
TILTIL. Ei, vaan Onnen puutarhassa, sinä olit paljoa kauniimpi, mutta kyllä me kuitenkin tunsimme sinut.
ÄITI TIL. Onnen puutarhassa? Missä se mahtanee olla…
TILTIL katselee häntä ja suutelee sitten. Niin, sinä olit kauniimpi, mutta minä pidän sinusta enemmän näin…
MITIL samoin suudellen. Niin minäkin, niin minäkin…
ÄITI TIL liikutettuna, mutta levottomana. Hyvä Jumala, mikä heitä vaivaa?… Kun eivät vain menisi pois, niinkuin muutkin ovat menneet!… (Yhtäkkiä suunniltaan.) Isä! Isä!… Tulehan toki! Pienokaiset ovat sairastuneet…
Isä Til tulee, hyvin tyynenä, kirves kädessä.
ISÄ TIL. Mikä on hätänä?…
TILTIL ja MITIL juosten iloissaan syleilemään isäänsä. Isä! Isä!…
Huomenta, isä!… Kummoisissa työvoimissa olet ollut viime vuonna?…
ISÄ TIL. Mitä sinä, äiti, hätäilet?… Eihän niitä mikään vaivaa: onhan ne ihan terveen näköisiä…
ÄITI TIL vetistellen. Ei ole luottamista siihen… Käy, niinkuin kävi toisillekin… Nekin olivat hyvin terveen näköisiä, aina viimeiseen asti; mutta kuitenkin taivaallinen Isä otti heidät. En tiedä, mikä heitä vaivaa… Eilen illalla he nukkuivat niinkuin ennenkin; mutta tänä aamuna, kun heräävät, käy kaikki hullusti… He eivät tiedä, mitä sanovat; he puhuvat jostain matkasta… Ovat muka nähneet Valon ja ukin ja mummon, jotka ovat kuolleet, mutta voivat kuitenkin hyvin…
TILTIL. Ukilla on kuitenkin yhä puujalkansa…
MITIL. Ja mummoa vaivaa leini…
ÄITI TIL. Nyt sen kuulet itsekin!… Riennä heti noutamaan lääkäriä!…
ISÄ TIE. Ei tarvita… Eivät ne vielä ole kuolleet… Katsotaanpa hiukan; katsotaanpa… (Ovelle kolkutetaan) Sisään!…
Tulee naapurin vaimo, pieni eukko, joka on ensimäisen näytöksen
Haltijattaren näköinen ja joka liikkuu kepin varassa.
NAAPURIN VAIMO. Hyvää huomenta ja onnellista joulua kaikille…
TILTIL. Se on Haltijatar Berylune…
NAAPURIN VAIMO. Tulin vähän tulta lainaamaan keittopadan alle… On vähän viileä ilma… Huomenta, lapset, kuinkas voidaan?…
TILTIL. Rouva Haltijatar Berylune, minä en löytänyt Sinistä lintua…
NAAPURIN VAIMO. Mitä se haastaa?…
ÄITI TIL. Sanokaapas muuta, hyvä rouva Berlingot… Eihän ne enää tiedä itsekään, mitä puhuvat… Ne ovat puhuneet puuta heinää heti herättyään… Luultavasti ne ovat syöneet jotain sopimatonta.
NAAPURIN VAIMO. Tiltil, etkö tunne täti Berlingot'a?
TILTIL. Tunnenhan, te kai olette Haltijatar Berylune… Ettehän ole suutuksissa, ettehän?…
NAAPURIN VAIMO. Bery— Bery—? miten se oli?
TILTIL. Berylune.
NAAPURIN VAIMO. Berlingot, sinä tarkoitat Berlingot…
TILTIL. Berylune, Berlingot, sama se… Mutta Mitilkin tietää, että…
ÄITI TIL. Niin, ja kun vielä tuo tyttökin…
ISÄ TIL. Malttakaahan siinä! Kyllä se heistä erkanee… Jahka minä annan semmoisen paukun, että…
NAAPURIN VAIMO. Elkäähän nyt, elkäähän nyt turhia… Minä tunnen tuon, ei se ole muuta kuin että he ovat nukkuneet kuutamossa ja nähneet hiukan unta… Minun sairas pikku tyttöni on usein tuolla lailla…
ÄITI TIL. Kuinka tyttösi nyt voi?
NAAPURIN VAIMO. Niin ja näin, ei ole kehumista… Ei voi raukka vuoteestaan nousta… Tohtori sanoo hänen sairastavan hermojaan… Vaikka kyllä minä tietäisin, mikä hänet parantaisi… Pyysi minulta sitä taas tänäkin aamuna, joululahjakseen; se nyt on sillä sellainen päähänpisto…
ÄITI TIL. Niin, minä tiedän, hänen tekee aina mielensä Tiltilin lintua… Voisithan sinä, Tiltil, antaa sen hänelle, tyttöraukalle?…
TILTIL. Minkä niin?…
ÄITI TIL. Lintusi… Ethän sinä siitä kuitenkaan enää välitä, tuskin viitsit katsoakaan tuota… Tytön on jo kauan niin kauheasti tehnyt sitä mieli…
TILTIL. Ka niin, todellakin, se lintu… Missä se onkaan?… Tuossahan on häkki… Mitil, näetkö häkin?… Sehän on juuri se sama, jota Leipä kantoi… Se on ihan se sama häkki: mutta siinä on vain yksi lintu… Onko se syönyt toisen?… Katsohan, sehän on sininen!… Sehän on minun kyyhkyseni!… Mutta nythän se on paljon sinisempi kuin silloin, kun minä lähdin… Mutta siinähän se nyt on se Sininen Lintu, jota me etsimme… Teimme semmoisen matkan ja se olikin täällä… Ei, mutta tämähän on perin hassua… Mitil, katsohan lintua?… Mitäs Valo nyt sanoisi?… Minä heti paikalla otan häkin alas… (Nousee tuolille ja ottaa alas häkin ja antaa sen naapurin vaimolle.) Siinä on, täti Berlingot, ottakaa… Se ei ole vielä ihan sininen, mutta se pian tulee, saattepa nähdä… Viekää se heti pikku tytöllenne…
NAAPURIN VAIMO. Ihanko todella? Annatko sinä sen noin vain, heti paikalla, ja ilmaiseksi? Voi, voi, kyllä hän nyt ilostuu! (Suutelee Tiltiliä.) Anna, kun suutelen sinua!… Minä lähden, minä riennätän sen hänelle tuossa tuokiossa…
TILTIL. Menkää pian, rientäkää… toiset niistä muuttavat pian väriänsä…
NAAPURIN VAIMO. Minä tulen kohta kertomaan, mitä hän sanoi…
Menee.
TILTIL katseltuaan kauan ympärilleen. Isä, äiti, mitä te olette täällä oikein tehneet?… Täällä on ihan niinkuin ennenkin, mutta paljon kauniimpaa…
ISÄ TIL. Kuinka paljon kauniimpaa?
TILTIL. Niin juuri, kaikki on uudestaan maalattua, kaikki kiiltää, kaikki on puhdasta… Aivan toisin kuin viime vuonna…
ISÄ TIL. Viime vuonna?…
TILTIL menee ikkunaan. Ja metsä on suurempi ja kauniimpi kuin ennen. Se on kuin ihan uusi metsä… Voi, kuinka täällä on mukavaa!… (Menee ja avaa leipälaatikon.) Missä on Leipä?… Kas, ne ovat ihan hiljaa… Vahti!… Päivää, Vahti!… Vahti… Sinä tappelit kelpo lailla!… Muistatko, siellä metsässä?…
MITIL. Mirri, Mirri, sinä! Se kyllä tuntee minut, vaikkei enää osaa puhua…
TILTIL. Hyvä herra Leipä… (Koskettaa otsaansa.) Ka, eihän minulla olekaan enää Timanttia. Kuka on vienyt vihreän pikku hattuni?… Samapa tuo… en heitä enää tarvitse… Ah, siinä on Tuli!… Tuntuu niin suloiselta!… Räiskyy ja nauraa ihan kuin Veden kiusalla… (Juoksee vesijohdon luo.) Päivää, Vesi, päivää!… Mitä se sanoo? Se aina puhua purpattaa, mutta minä en ymmärrä enää, mitä se sanoo…
MITIL. Missähän lienee Sokeri?…
TILTIL. Voi, voi, kuinka minä olen onnellinen!…
MITIL. Ja minä myös!…
ÄITI TIL. Mikähän ne nyt pani noin päästä pyörälle?
ISÄ TIL. Anna heidän olla, elä ole milläsikään… Ne leikkivät onnellisina olemista…
TILTIL. Minä pidin varsinkin Valosta… Missä on hänen lamppunsa? Saako siihen pauna tulta? (Katsellen taas ympärilleen.) Voi, voi, kuinka tämä kaikki on kaunista ja kuinka minä olen onnellinen!…
Ovelle kolkutetaan.
ISÄ TIL. Sisään…
Naapurin vaimo tulee sisään taluttaen kädestä ihmeen kaunista vaaleaveristä pikku tyttöä, joka puristaa syliinsä Tiltilin kyyhkystä.
NAAPURIN VAIMO. Näettekö ihmettä?…
ÄITI TIL. Onko se mahdollista! Tyttö kävelee!…
NAAPURIN VAIMO. Kävelee, eikä vain kävele, vaan juoksee, tanssii, lentää!… Nähtyään linnun hän hyppäsi vuoteesta noin vain yhdellä harppauksella ja riensi ikkunaan nähdäkseen sen valossa, oliko se todellakin Tiltilin kyyhkynen… Ja sitten yhtä päätä kadulle kuin hengetär mikäkin… Oli niin ja näin, pysyinkö perässä…
TILTIL lähestyy ihmeissään. Hänhän on ihan Valon näköinen!…
MITIL. On hän kuitenkin paljoa pienempi…
TILTIL. On… mutta hän kasvaa…
NAAPURIN VAIMO. Mitä ne puhuvat? Yhäkö ne vielä?
ÄITI TIL. Kyllä se pian on ohitse… Kun vain saavat syöneeksi…
NAAPURIN VAIMO työntää pikku tytön Tiltilin syliin. Kiitä nyt, kiitä
Tiltiliä…
Tiltil yhtäkkiä ujostellen, peräytyen.
ÄITI TIL. Kah, Tiltil, mikä sinua vaivaa?… Pelkäätkö sinä pikku tyttöä, iso poika?… Kas niin, syleile häntä!… Kas niin… suutele häntä!… Paremmin… Ka, ethän ole koskaan ennen ujostellut… Vielä kerran!… Mutta mikä sinua oikein vaivaa?… Ethän vain rupea itkemään…
Suudeltuaan kömpelösti tyttöä Tiltil jää hetkeksi seisomaan hänen eteensä ja lapset katselevat toisiaan virkkamatta sanaakaan; sitten Tiltil silittää linnun päätä.
TILTIL. Onko se tarpeeksi sininen?…
PIKKU TYTTÖ. On kyllä… Olen niin iloinen…
TILTIL. Minä olen nähnyt sinisempiäkin, mutta niitä aivan ihan sinisiä, niitä ei saa kiinni, vaikka kuinka koettaisi…
PIKKU TYTTÖ. Ei se tee mitään, on tämäkin tarpeeksi kaunis…
TILTIL. Joko se on syönyt?
PIKKU TYTTÖ. Ei vielä… Mitä se syö?
TILTIL. Mitä vain, jyviä, leipää, maissia, heinäsirkkoja…
PIKKU TYTTÖ. Mitenkä se syö, sano?…
TILTIL. Nokallaan, saat nähdä, minä näytän…
Aikoo ottaa linnun pikku tytön käsistä, jolloin tämä tekee vaistomaisesti liikkeen sitä estääkseen; silloin kyyhkynen käyttää hyväkseen hetkellistä hämminkiä, lehahtaa lentoon ja lentää ulos.
PIKKU TYTTÖ parahtaa epätoivoisesti. Äiti!… Se meni!…
Purskahtaa itkuun.
TILTIL. Ei se mitään… Elä itke… Minä otan sen kiinni. (Astuu etualalle, puhuu yleisölle.) Jos joku teistä sen löytää, olkoon hyvä ja tuokoon meille… Me tarvitsisimme sitä ollaksemme onnellisia myöhemmin…
Esirippu