YHDESTOISTA KUVAELMA
Jäähyväiset
Näyttämö kuvaa seinää, jossa on pieni ovi. Aamu sarastaa.
Tiltil, Mitil, Valo, Leipä, Sokeri, Tuli ja Maito tulevat.
VALO. Etpä arvaa, missä olemme
TILTIL. Mistäs arvaisin, kun en tiedä…
VALO. Et siis tunne tätä seinää ja tätä pikku ovea?
TILTIL. Siinä on punainen seinä ja vihreä ovi…
VALO. Eikö sinulle johdu mikään mieleen?
TILTIL. Johtuu, se, että Aika ajoi meidät ovesta ulos.
VALO. Kuinka omituisia olemmekaan, kun näemme unta… Emme tunne omaa kättämme…
TILTIL. Kuka näkee unta?… Minäkö?
VALO. Tai ehkä minä… Eihän tiedä… kuinka hyvänsä, tämän seinän takana on huone, jonka olet nähnyt monen monta kertaa elämässäsi…
TILTIL. Monen monta kertaa elämässäni?
VALO. Niin juuri, pikku unikeko… Se on se talo, josta lähdimme eräänä iltana päivälleen vuosi sitten…
TILTIL. Päivälleen vuosi sitten? Mutta sittenhän se on?…
VALO. Jokos silmäsi repesivät!… Niin juuri; se on vanhempiesi koti…
TILTIL lähestyy ovea. Niinpä niin… Todellakin… Nyt minä… Tämä pieni ovi… Tämä on meidän oven linkku… Ovatko ne siellä? Olemmeko äidin luona?… Minä tahdon mennä heti paikalla sisään… Minä tahdon suudella ja syleillä häntä heti paikalla…
VALO. Malta hiukan… He nukkuvat vielä sikeästi; ei pidä herättää heitä kovin äkkiä… Eikä ovi muuten avautuisikaan, ennenkuin kello lyö…
TILTIL. Täytyykö sitä odottaa vielä kauan?…
VALO. Ah, ei… muutamia minuutteja vain…
TILTIL. Eikö sinun teekään mieli tulla sisään?… Valo, kuule, mikä sinun on?… Olet kalpea, oletko sairas?
VALO. Ei se ole mitään, lapsukaiseni… On vain vähän ikävä, kun täytyy teistä erota…
TILTIL. Erota?… eihän…
VALO. Täytyy… Minulla ei ole enää mitään tekemistä täällä; vuosi on vierähtänyt, Haltijatar tulee kysymään sinulta Sinistä Lintua…
TILTIL. Mutta minullahan ei ole mitään Sinistä Lintua… Muistojen Maan Sininen Lintu tuli mustaksi, Tulevaisuuden lintu tuli punaiseksi, Yön linnut kuolivat ja Metsän Sinistä Lintua minä en lainkaan löytänyt… Onko minun syyni, että ne muuttavat väriään tai kuolevat tai lentävät tiehensä?… Mahtaakohan Haltijatar suuttua, ja mitähän hän sanoo?
VALO. Olemme koettaneet parastamme… Täytyy uskoa, ettei Sinistä Lintua olekaan; tai että hän muuttaa väriä, kun hänet pannaan häkkiin…
TILTIL. Missä on häkki?
LEIPÄ. Tässä se on, herra… Se uskottiin minun hoitooni tämän pitkän ja vaarallisen matkan ajaksi; nyt, kun tehtäväni on päättymässä, minä luovutan sen teille takaisin, ehjänä ja yhtä hyvin suljettuna kuin sen sainkin… (Niinkuin puhuja, joka alkaa puhua.) Ja nyt, sallittakoon minun kaikkien nimessä sanoa sananen…
TULI. Ei sinulla ole puheenvuoroa…
VESI. Hiljaa…
LEIPÄ. Halveksittavat vihamiehen, kateellisen kilpailijan, pahansuovat keskeytykset (korottaa ääntään) eivät saa minua estetyksi täyttämästä velvollisuuttani loppuun saakka… Minä siis kaikkien nimessä…
TULI. Ei minun nimessäni… Minulla on itsellänikin kieli suussa…
LEIPÄ. Minä siis kaikkien nimessä hillityllä, mutta totisella ja syvällä liikutuksella heitän hyvästit näille siihen valituille lapsille, joiden suuri tehtävä päättyy tänään. Sanoessani heille: jääkää hyvästi! kaikella sillä surulla ja kaikella sillä hellyydellä, minkä meissä molemminpuolinen kunnioitus…
TILTIL. Mitä?… Heitätkö jäähyväiset?… Aiotko siis sinäkin jättää meidät?
LEIPÄ. Täytyy, ikävä kyllä… Jätän teidät, valitettavasti; mutta eromme on oleva vain näennäinen… ette saa enää kuulla minun puhuvan…
TULI. Jumalan kiitos!…
VESI. Hiljaa…
LEIPÄ hyvin arvokkaasti. En välitä, en vähääkään välitä… Minä siis sanoin: ette saa enää kuulla minua, ette saa nähdä minua niin sanoakseni henkihahmossani… Teidän silmänne eivät enää tule näkemään sitä, mikä ilmiöissä on näkymätöntä; mutta minä olen siellä kuitenkin alati, leipälaatikossa, pöydällänne, liemimaljanne vieressä, minä, joka rohkenen väittää olevani Ihmisen uskotuin pöytätoveri, hänen vanhin ystävänsä…
TULI. Entä minä sitten?…
VALO. Kas niin, hetket rientävät, tuossa tuokiossa meidän on palattava hiljaisuuteen… Joutukaa syleilemään lapsia…
TULI. Minä ensiksi, minä ensiksi! (Hän syleilee raivoisasti lapsia.) Hyvästi, Tiltil, Mitil!… Hyvästi, rakkaat pienokaiseni!… Muistakaa minua, jos joskus sattuisitte tarvitsemaan jonkun pistämään tulta jonnekin!…
MITIL. Ai, ai!… Polttaa!…
TILTIL. Ai, ai! Hän kärvensi nenäni!…
VALO. Kas niin, Tuli, hillitkäähän toki hiukan hehkuanne… Ettehän nyt sentään ole tekemisissä kamiininne kanssa…
VESI. Senkin pöllö!…
LEIPÄ. On sekin saanut kasvatuksen!…
VESI lähestyy lapsia. Minä syleilen teitä tekemättä teille pahaa, hellästi, varovasti, rakkaat lapseni…
TULI. Varokaa, ettette kastu!…
VESI. Minä hyväilen ja hellin, olen kaikille hyvä…
TULI. Hukkuneillekin?…
VESI. Rakastakaa Lähteitä, kuunnelkaa pulppuavia Puroja… Olen aina siellä…
TULI. Nyt se jo kasteli ne!…
VESI. Kun te illan viileässä istahdatte Lähteiden reunalle — niitä on paljon täällä metsässä —, koettakaa ymmärtää, mitä he koettavat teille sanoa… En voi enempää… Kyyneleet tukahduttavat ääneni ja estävät minua puhumasta…
TULI. Ei juuri siltä näytä…
VESI. Muistakaa minua, kun näette karahviinin… Te tapaatte minut niinikään kannussa, ruiskukannussa, säiliössä ja vesijohdossa…
SOKERI simaisin suin. Jos muistossanne on vielä pienoinen paikka minullekin, johdattakaa mieleenne, että läsnäoloni joskus oli teille mieluinen… En voi sanoa teille enempää… Kyyneleet eivät sovi minun luonteelleni ja minun täytyy varoa, etteivät ne putoaisi varpailleni…
LEIPÄ. Jesuiitta…
TULI haukkuen. Karamelli! Karamelli! Karamelli!
TILTIL. Mutta missä ovat Kissa ja Koira? Minnekä he ovat joutuneet?
Samassa alkaa kuulua korvia vihlovaa naukunaa.
MITIL levottomasti. Mirri itkee! Joku rääkkää Mirriä…
Kissa tulee juosten sisään, karvat pystyssä, tukka hajallaan, vaatteet revittyinä, painaen nenäliinallaan poskeaan, niinkuin hänellä olisi hammastauti. Hän sylkee ja sähisee, kintereillään Koira, joka ahdistelee häntä purren, lyöden ja potkien.
KOIRA lyöden Kissaa. Siinä saat!… Riittääkö?… Tahdotko vielä? Siinä saat!… siinä!… siinä!…
VALO, TILTIL ja MITIL rientävät erottamaan heitä. Vahti? Oletko hullu?… Senkin vietävä!… Pois siitä!… Lakkaatko jo!… Onko moista nähty!… Maltahan, maltahan!…
Heidät erotetaan toisistaan
VALO. Mitä tämä on?… Mitä on tapahtunut?
KISSA vetistellen ja kuivaten kyyneliään. Tuo Koira kun… alkaa minua haukkua ja härnätä, panee nauloja soppaani, kiskoo minua hännästä, potkii ja repii, vaikka minä en ole tehnyt en niin mitään, en niin kerrassa mitään!…
KOIRA matkien. En niin kerrassa mitään, en kerrassa mitään… (Puoliääneen tehden halveksivan liikkeen) Sama se, sait saatavasi, sait saatavasi, ja tulet vieläkin saamaan!…
MITIL sulkien syliinsä Kissan. Mirri parka, sano minulle, mihin sinun koskee, minä itken kanssasi!…
VALO Koiralle ankarasti. Teidän käytöksenne on sitä sopimattomampi, kun panette toimeen moisen kiusallisen kohtauksen hetkellä, joka jo muutenkin on surullinen, koska meidän tuossa tuokiossa täytyy erota näistä rakkaista ystävistämme…
KOIRA yhtäkkiä selviten. Erotako?…
VALO. Eronhetki lyö pian… Meidän on palattava takaisin
Hiljaisuuteen… Emme voi enää puhutella heitä…
KOIRA alkaa yhtäkkiä ulvoa epätoivosta ja heittäytyy lasten jalkojen juureen hyväillen heitä raivoisan intohimoisesti. Ei, ei!… Minä en tahdo!… En tahdo!… Minä tahdon aina puhua!… Sinähän ymmärrät nyt, mitä minä sanon, pikku jumala? Ymmärräthän? Sinä ymmärrät, ymmärrät! Me puhelemme kaikesta, kaikesta, kaikesta… Minä en tee mitään pahaa. Minä opettelen vaikka lukemaan, ja vaikka kirjoittamaan ja vaikkapa pelaamaan dominoa sinun kanssasi… Minä tulen aina olemaan tavattoman siisti… Enkä varasta enää mitään keittiöstä… Tahdotko, että teen jonkun tempun?… Tahdotko, että syleilen Kissaa?…
MITIL Kissalle. Mirri rakas, eikö sinulla ole meille mitään sanomista?
KISSA tekeytyen, kaksimielisesti. Rakastan teitä molempia niin paljon, kuin ansaitsette…
VALO. Ja nyt minä vuorostani, rakkaat lapset, suutelen teitä viimeisen kerran…
TILTIL ja MITIL käyden kiinni hänen hameeseensa. Ei, ei, Valo, elä mene… Jää tänne meidän luoksemme… Ei isä sano mitään… Me sanomme äidille, että sinä olet ollut meille hyvä…
VALO. Enhän voi, enhän voi… Tämä ovi on meiltä suljettu, minun täytyy jättää teidät…
TILTIL. Minne sinä menet noin aivan yksin?
VALO. Kauas en mene, tuonne vain lähelle, Hiljaisuuden maahan.
TILTIL. Et saa, minä en tahdo!… Me tulemme kanssasi… Minä sanon äidille…
VALO. Elkää itkekö, lapset… Minulla ei ole ääntä, niinkuin Vedellä, minulla ei ole muuta kuin kirkkauteni, jota Ihminen ei voi kuulla… Mutta minä valvon hänen yllään aina aikojen loppuun saakka… Muistakaa, että minähän puhun teille jokaisessa kuun säteessä, joka sattuu maahan, jokaisessa tähdessä, joka teille hymyilee, jokaisessa aamuruskon hohteessa, jokaisessa syttyvässä lampussa, jokaisessa hyvässä ja kauniissa ja kirkkaassa ajatuksessanne… (Kello lyö kahdeksan seinän takana.) Kuulkaa! Kello lyö… Hyvästi! astukaa sisään! Ovi avautuu!… Astukaa sisään.
Hän työntää lapset sisään pienestä ovesta, joka aukeaa puoleksi ja sulkeutuu heidän jälkeensä. Leipä kuivaa salavihkaa kyyneleen. Sokeri, Vesi y.m. kaikki itkien, pakenevat kiireesti ja katoavat oikealle ja vasemmalle. Koira ulvoo mennessään. Näyttämö on hetken ajan tyhjänä, sitten pikkunen seinä aukeaa keskeltä, ja viimeinen kuvaelma tulee näkyviin.