KOLMAS KUVAELMA
Muistojen maa
Sakea sumu, josta oikealla puolella, aivan edustalla, häämöittää suuren tammen runko, jossa on tienviitta. Vallitsee maitomainen, sekava, läpitunkematon Valo.
Tiltil ja Mitil seisovat tammen alla.
TILTIL. Siinä on puu…
MITIL. Ja tienviitta…
TILTIL. En näe, mitä siihen on kirjoitettu… Odota, minä nousen tämän juuren päälle… Niin se on… Siihen on kirjoitettu: "Muistojen maa."
MITIL. Tästäkö se siis alkaa…
TILTIL. Niin, tässä on nuoli…
MITIL. Niinpä niin, mutta missä ovat ukki ja mummo?
TILTIL. Sumun takana… Saamme pian nähdä…
MITIL. Minä en näe yhtään mitään… En näe enää jalkojani enkä käsiänikään… (Vetistellen) Minulla on vilu… En tahdo enää matkustaa… Minä tahdon kotiin…
TILTIL. Elä siinä yhtämittaa itke, niinkuin Vesi… Ettet häpeä!… Iso tyttö!… Katso, kuinka sumu jo haihtuu… Näemme pian, mitä sen sisässä on…
Ja todellakin, sumu on alkanut liikkua, se ohenee, haihtuu, häviää. Ennen pitkää näkyy kirkkaammassa valaistuksessa vihreän holvin alla köynnösten peitossa oleva talonpojan tupa. Ikkunat ja ovi ovat auki. Katoksen alla on mehiläisen pesiä, kukka-astioita ikkunalaudalla, häkki, jossa nukkuu satakieli y.m. Oven vieressä on penkki, jolla istuvat, sikeään uneen vaipuneina, vanha talonpoika ja hänen vaimonsa, se on: Tiltilin ukki ja mummo.
TILTIL yhtäkkiä, tuntien heidät. Ukki ja mummo…
MITIL taputtaen käsiään. Niin, niin… Ukki ja mummo…
TILTIL vielä hiukan epäillen. Varrohan vielä… En tiedä vielä, nukkuvatko ne… Jäädään tähän puun taa…
Iso-äiti Til avaa silmänsä, kohottaa päätään, venytteleikse,
huokaa ja katselee Iso-isä Tiliä, joka hänkin vähitellen herää.
ISO-ÄITI TIL. Minusta tuntuu, kuin meidän lapsenlapsemme, jotka vielä ovat elossa, tänään tulisivat meitä tervehtimään…
ISO-ISÄ TIL. Aivan varmaan he ainakin ajattelevat meitä, sillä minusta tuntuu niin kummalliselta ja on niinkuin muurahaisia kiipeliisi säärissäni…
ISO-ÄITI TIL. He varmaan ovat tässä ihan lähellä, koska ilokyyneleitä hyppelee silmissäni…
ISO-ISÄ TIL. Ei, ei, kyllä he vielä ovat kaukana… Tunnen vielä olevani heikko…
ISO-ÄITI TIL. Ei, usko minua, he ovat täällä, koska olen jo saanut kaikki voimani takaisin…
TILTIL ja MITIL hyökäten esiin tammen takaa. Tässä me olemme… Tässä me olemme. Ukki, mummo. Ettekö tunne meitä?…
ISO-ISÄ TIL. Siinähän ne ovat… Näetkö? Sanoinhan minä… Olin varma siitä, että he tulevat tänään…
ISO-ÄITI TIL. Tiltil… Mitil… Se on Tiltil.. Se on Mitil… Lapset… (Koettaa juosta heitä vastaan.) En voi juosta… Leinini vaivaa minua yhä…
ISO-ISÅ TIL rientäen samalla tavalla ontuen heitä vastaan. En minäkään voi juosta… Koska minulla on puujalka sen sijassa, joka katkesi pudotessani suuresta tammesta…
Ukki ja mummo ja lapset syleilevät toisiaan mielettömän ilon vallassa.
ISO-ÄITI TIL. Oletpa sinä, Tiltil, kasvanut ja voimistunut!…
ISO-ISÄ TIL silitellen Mitilin tukkaa. Entä Mitil!… Katsohan!… Katsohan sen kaunista tukkaa ja kauniita silmiä!… Kuinka hän tuoksuu hyvälle!…
ISO-ÄITI TIL. Syleilkäämme ja suudelkaamme vielä kerran!… Tulkaa, istukaa polvelleni…
ISO-ISÄ TIL. Entä minä, minäkö jäisin ilman?…
ISO-ÄITI TIL. Maltahan… Minä ensin… Kuinka voivat isä ja äiti?…
TILTIL. Erittäin hyvin, mummo… He nukkuivat, kun lähdimme…
ISO-ÄITI. TIL katsellen heitä, hyväillen heitä lakkaamatta. Herran päivät, kuinka te olette kauniit ja puhtaaksi pestyt!… Äitikö sinut on pessyt?… Eikä sinun sukissasi ole yhtäkään reikää!… Minähän niitä ennen muinoin parsin… Miksi ette tule useammin meitä tervehtimään?… Se olisi meistä niin hauskaa… Ette muista meitä kuukausimääriin, eikä kukaan tule meitä katsomaan…
TILTIL. Mummo hyvä, emmehän ole voineet tulla; ilman tuota Haltijata emme olisi voineet nytkään…
ISO-ÄITI TIL. Me täällä aina odotamme, että joku elossa oleva pistäytyisi luonamme… He tulevat niin harvoin… Viime kerralla, kun tulitte, annahan olla, milloinkas se olikaan?… Sehän oli pyhäinmiesten päivänä, kun kirkonkellot soivat…
TILTIL. Pyhäinmiesten päivänäkö? Emme me silloin olleet missään, sillä meillä oli hirmuinen nuha…
ISO-ÄITI TII. Vaikk'ette, mutta te ajattelitte meitä…
TILTIL. Niin teimmekin…
ISO-ÄITI TIL. Sepä se, joka kerta kun te ajattelette meitä, me heräämme ja näemme teidät…
TILTIL. Kuinka, riittääkö se, että me?…
ISO-ÄITI TII. Totta kai, etkö sitä tiedä?…
TILTIL. En minä sitä tiennyt…
ISO-ÄITI TIL Iso-isä Tilille. Onhan merkillistä siellä maailmassa; ne eivät vieläkään tiedä… Eivätkö ne sitten opi mitään?…
ISO-ISÄ TIL. Siellä on siis aivan niinkuin meidänkin aikanamme…
Elävät ovat niin kauhean tyhmiä, kun puhuvat meistä muista…
TILTIL. Nukutteko te täällä koko ajan?…
ISO-ISÄ TIL. Niin, me nukumme koko paljon, odottaessamme, että joku Elävien ajatus meidät herättäisi… Ah! onhan ihanaa nukkua, kun elämä on loppunut… Mutta hauskaa on myöskin herätä silloin tällöin…
TILTIL. Ettekö siis olekaan oikein todella kuolleet?
ISO-ISÄ TIL säpsähtäen. Mitä sinä sanot?… Mitä hän sanoo?… Hän käyttää sanoja, joita me emme enää ymmärrä… Onko se joku uusi sana, joku uusi keksintö?…
TILTII. Sekö, että "kuolleet"?…
ISO-ISÄ TIL. Se juuri, se oli juuri se sana… Mitä se merkitsee?…
TILTIL. Sehän merkitsee sitä, että ei enää elä…
ISO-ISÄ TIL. Kylläpä ne ovat typeriä siellä maailmassa…
TILTIL. Onko täällä hyvä olla?…
ISO-ISÄ TIL. Siinähän menee, siinähän menee; ja menisi vielä paremminkin, jos siellä vielä rukoiltaisiin…
TILTIL. Isä sanoi minulle, ettei enää pidä rukoilla…
ISO-ISÄ TII. Pitää, pitää… Rukoileminen on muistelemista…
ISO-ÄITI TIL. Niin, kaikki menisi hyvin, jos vain te hiukan useammin tulisitte meitä katsomaan… Muistatko, Tiltil?… Viime kerralla, kun minä tein sen kauniin omenatortun… Sinä söit ja söit niin, että tulit kipeäksi…
TILTIL. Mutta siitähän on vuosia, kun minä sain omenatorttua… Tänä vuonna ei tullutkaan omenia…
ISO-ÄITI TIL. Älä puhu tyhmyyksiä… Täällä niitä tulee aina…
TILTIL. Täällä onkin toista…
ISO-ÄITI TIL. Mitä? Toistako?… Ei mikään ole toista, niin kauan kun me voimme syleillä toinen toistamme…
TILTIL katsellen vuoroon iso-isää, vuoroon iso-äitiä. Et ole ollenkaan muuttunut, ukki, et ollenkaan, et ollenkaan… Eikä mummokaan ole ollenkaan muuttunut… Mutta te olette tulleet kauniimmiksi…
ISO-ISÄ TIL. Ka, mikäs täällä on ollessa… Me kun emme enää vanhene… Mutta te, teidän pitää kasvaa… Niin, niin, kovasti kasvattekin… Katsokaa, tuossa ovessa, siinä on vielä viime kerran kasvun merkki… Pyhäinmiesten päivänä… Katsotaanpas, seiso ihan suorana… (Tiltil asettuu ovea vastaan) Neljä sormen leveyttä… Suurenmoista… (Mitilkin asettuu ovea vastaan) Ja Mitil, neljä ja puoli… Hohhoo, jajaa, tietäähäu sen, rikkaruohon; se rehottaa se, se rehottaa…
TILTIL katsellen ihastuneena ympärilleen. Täällähän on kaikki aivan ennallaan, kaikki paikoillaan. Mutta kaikki on kauniimpaa. Siinä on seinäkellokin isoine viisareineen, josta minä taitoin kärjen…
ISO-ISÄ TII. Ja siinä on soppamalja, jonka korvan sinä rikoit…
TILTIL. Ja siinä on reikä, jonka tein oveen, kun löysin poran…
ISO-ISÄ TIL. Niin, niin, sinä teit paljon pahojasi… Ja tuossa on luumupuu, johon kiipesit aina minun poissaollessani… Se on yhä täynnä kauniita, punaisia luumuja…
TILTIL. Mutta paljon, paljon kauniimpia kuin ennen…
MITIL. Ja siinä on vanha laulurastas, vieläkö se laulaa?…
Rastas herää ja alkaa laulaa täyttä kurkkua.
ISO-ÄITI TTL. Näetkö nyt… heti kohta, kun häntä ajattelit…
TILTIL huomaten hämmästyksekseen, että lintu on ihan sininen. Mutta sehän on sininen… Siinähän se nyt on… Sininen lintu, joka minun on vietävä Haltijattarelle… ettekä hiiskuneet sanaakaan siitä, että se on täällä… Oi, kuinka se on sininen, ihan sininen, niinkuin sininen lasikuula… (Rukoillen) Hyvä, rakas ukki, hyvä, rakas mummi, antakaa se minulle.
ISO-ISÄ TIL. Ota vain… vai mitä sinä sanot, äiti Til?
ISO-ÄITI TIL. Ota vain, ota vain… Mitäpä se täälläkään… eihän se muuta kuin nukkuu… Eihän se koskaan laula…
TILTIL. Minä panen sen häkkiin… Mutta missä on häkkini?… Ah, minähän unhotin sen suuren puun taa… (Hän juoksee puun luo, noutaa häkin ja sulkee linnun siihen.) Ihanko totta, ihanko totta, te annatte sen minulle?… Kyllä Haltijatar nyt tulee hyvilleen… Ja Valo myös…
ISO-ISÄ TIL. Linnusta en ota vastatakseni… Pelkään pahoin, ettei se totu levottomaan elämään siellä ylhäällä, ja ensimäinen myötätuuli tuo hänet tänne takaisin… No, senhän sitten näkee… Pane se tuohon hetkeksi ja tule katsomaan lehmää…
TILTIL huomaa mehiläispesät. Kuinka mehiläiset voivat?…
ISO-ISÄ TIL. Kyllä ne voivat hyvin… Ne eivät elä nekään, niinkuin siellä maailmassa sanotaan; mutta työtä ne tekevät uupumatta…
TILTIL lähestyen pesiä. Niin… Tuntuu hunajan tuoksu… Pesät mahtavat olla raskaat… Kaikki kukkaset täällä ovat niin kauniita… Pienet sisarvainajani, ovatko nekin täällä?…
MITIL. Ja minun kolme pienintä veljeäni, jotka haudattiin, missä ne ovat?
Tuskin ovat sanat lausutut, kun seitsemän pientä erikokoista
lasta tulee huoneesta toinen toisensa jälestä.
ISO-ÄITI TIL. Siinä ne ovat… Tuskin heitä ajattelet, tuskin heistä puhut, niin siinä ne näet!…
Tiltil ja Mitil juoksevat lapsia vastaan. Tyrkitään, syleillään,
tanssitaan, lennetään, huudahdellen ilosta.
TILTIL. Pekka, Pekka! (Tarttuvat toisiaan tukkaan.) Ollaanko tukkanuottasilla niinkuin ennen muinoin… Ja Robert… Päivää, Hanna… Missä sinun hyrräsi on?… Leena ja Paavo, Liisa ja Kerttu…
MITIL. Kerttu, voi, katsokaa Kerttua… Hän käy vielä nelinkontan…
ISO-ÄITI TIL. Niin, hän ei tule sen suuremmaksi…
TILTIL huomaten pikku Koiran, joka haukahtelee heidän ympärillään. Kas Kikiä, jolta minä leikkasin hännän Liisan saksilla… Ei sekään ole muuttunut…
ISO-ISÄ TIL syvämietteisesti. Niin on, niin on, täällä ei mikään muutu, ei mikään muutu…
TILTIL. Ja Leenalla on yhä näppylä nenässä…
ISO-ÄITI TIL. Niin, se ei mene pois, sille ei voi mitään…
TILTIL. Oi, kuinka ne ovat terveen näköisiä, kuinka ne ovat lihavia ja pulskia!… Ei ole ollut ruuasta puutetta…
ISO-ÄITI TIL. He voivat paljon paremmin, kun eivät enää ole elossa… Ei tarvitse enää mitään pelätä, ei olla mistään levoton, kun ei kukaan koskaan sairastu…
Huoneessa lyö kello kahdeksan.
ISO-ÄITI TIL hämmästyen. Mitä se oli?
ISO-ISÄ TIL. Niin, mitähän se oli? Olisiko se ollut seinäkello…
ISO-ÄITI TIL. Mahdotonta… Eihän se koskaan lyö…
ISO-ISÄ TIL. Niin, kun emme enää ajattele, paljonko se on… Ajatteliko kukaan, paljonko kello on?
TILTIL. Minä ajattelin… Paljonko se on?…
ISO-ISÄ TIL. Niin, paljonkohan se oli… En enää osaa sanoa… Kahdeksan kertaa se löi, se oli kai sitä, niinkuin ennen sanottiin siellä maailmassa, että kello on kahdeksan.
TILTIL. Valo odottaa minua neljännestä vailla yhdeksän… Nyt minun täytyy mennä, Haltijatar pahastuu… Se on aivan välttämätöntä… Minun täytyy mennä…
ISO-ÄITI TIL. Vaan ettehän te nyt mitenkään voi lähteä ilman illallista… Pian, pian, katetaan pöytä tuohon oven eteen… Minulla on aivan verratonta kaalisoppaa ja ihanoita luumutorttuja…
Tuodaan pöytä huoneesta oven eteen ja katetaan, kannetaan ruuat, lautaset y.m. Kaikki ovat mukana auttamassa.
TILTIL. Koska minulla nyt jo on Sininen Lintu… Ja koska on kaalisoppaa pitkästä aikaa… En koko sinä aikana, kun olen ollut matkoilla… Hotelleissa ei koskaan saa kaalisoppaa.
ISO-ÄITI TIL. Kas niin… Nyt se on valmis… Tulkaa syömään, lapset…
Elkäämme hukatko aikaa, koska teillä kerran on kiire…
Lamppu on sytytetty ja soppa pantu lautasille. Vanhukset ja
lapset istuutuvat illalliselle, tyrkkien, meluten ja nauraen.
TILTIL ahnaasti syöden. Sepä vasta maistuu… Herran päivät, kuinka se maistuu… Minä tahdon vielä!… Vielä!
Heiluttaa puulusikkaansa ja takoo sillä lautastaan.
ISO-ISÄ TIL. Ei saa sillä tavalla, maltahan toki… Sinähän olet yhtä vallaton kuin ennenkin; särjet vielä lautasesi, poika!
TILTIL kohottautuen jakkaraltaan. Minä tahdon vielä, minä tahdon vielä!
Hän vetäisee eteensä soppamaljan, joka kaatuu, kuuma soppa hulahtaa pöydälle ja siitä syömämiesten syliin. Huutoja ja kirkumisia.
ISO-ÄITI TIL. Siinä sen nyt näet!… Johan minä sanoin…
ISO-ISÄ TIL läimäyttäen Tiltiliä korvalle. Siinä saat!…
TILTIL ei saa ensin sanaa suustaan, mutta panee sitten käden poskelleen, ihastuksissaan. Sehän… sehän lätkähti aivan niinkuin ennen eläessäsi… Ukki, sepä vasta tuntui hyvälle… Anna, kun minä syleilen ja suutelen sinua…
ISO-ISÄ TIL. Suutele vain; on täällä enemmänkin sitä makeata, jos mielesi tekee…
Kello lyö puoli yhdeksän.
TILTIL hypähtäen. Puoli yhdeksän… (Heittää lusikkansa) Mitil, meidän täytyy heti lähteä!…
ISO-ÄITI TIL. Elkäähän nyt!… Viipykää vielä hetkinen… Eihän nurkka ole tulessa… Kun niin harvoin tavataan…
TILTIL. Ei, ei, kyllä meidän täytyy… Valo on niin hyvä… Minä lupasin hänelle… Mennään nyt, Mitil!…
ISO-ISÄ TIL. Aina ne nuo Elävät vain niine kiireineen ja touhuineen…
TILTIL ottaa häkin ja syleilee kiireesti kaikkia. Hyvästi ukki… hyvästi mummo… Hyvästi veljet ja sisaret, hyvästi Robert, Hanna, Leena, Liisa, Paavo ja Kerttu, ja sinä myöskin, Kiki… Minä tunnen, ettemme voi viipyä täällä kauemmin… Elä itke, mummi, me tulemme usein teitä tervehtimään…
ISO-ÄITI TIL. Tulkaa joka päivä…
TILTIL. Me tulemme niin usein kuin suinkin mahdollista…
ISO-ÄITI TIL. Se on meidän ainoa ilomme, meillä on suuri juhla aina, kun ajatuksenne tulevat meitä tervehtimään!…
ISO-ISÄ TIL. Meillä ei ole mitään muuta huvia…
TILTIL. Pian, pian… Missä on häkki? Missä lintu?
ISO-ISÄ TIL antaen hänelle häkin. Tässä ne ovat, mutta minä en vastaa mistään, niinkuin sanoin; ja jos sen väri ei kelpaisi!…
TILTIL. Hyvästi, hyvästi!…
VELJET ja SISARET. Hyvästi, Tiltil!… Hyvästi Mitil!… Muistakaa rintasokeria!… Hyvästi… Tulkaa pian takaisin… Tulkaa pian takaisin…
Kaikki heiluttavat nenäliinojaan Tiltilin ja Mitilin poistuessa verkalleen. Mutta viimeisten sanojen aikana on usva asteittain tullut takaisin ja äänet heikontuneet, niin että kohtauksen lopussa kaikki on hävinnyt sen taa. Esiripun laskeutuessa huomaavat Tiltil ja Mitil olevansa yksin näkyvissä suuren tammen alla.
TILTIL. Mennään tätä tietä, Mitil…
MITIL. Missä Valo on?
TILTIL. En tiedä… (Katsellen lintua häkissä.) Kas, lintu ei olekaan enää sininen… Se on muuttunut mustaksi…
MITIL. Anna minulle kätesi… Minua pelottaa ja paleltaa…
Esirippu