NELJÄS KUVAELMA
Yön linna
Suunnattoman suuri sali, rakenteeltaan ankaran komea, raudan jylhä ja hautamainen, vaikuttaen kuin kreikkalainen tai egyptiläinen temppeli, jonka pylväät, orret ja lattiakivet ovat mustaa marmoria, kultaa ja elefantinluuta. Sali on puolisuunnikkaan muotoinen. Basalttiraput jakavat salin kolmeen tasoon, jotka asteittain kohoavat taustaa kohti. Oikealla ja vasemmalla pylväiden välissä tummasta pronssista tehtyjä ovia. Perällä jykevä vaskiovi. Epämääräinen valo, joka näyttää tulevan marmorin ja elefantinluun omasta loisteesta, on linnan ainoana valaistuksena.
Esiripun noustessa Yö, joka on hyvin kaunis nainen ja verhottu pitkiin mustiin vaatteisiin, istuu keskimäisen tason portaalla kahden lapsen välissä; toinen niistä on melkein alaston, niinkuin Amor, ja hymyilee syvään uneen vaipuneena, toinen seisoo liikkumatonna ja hunnutettuna päästä jalkoihin asti. — Oikealta puolen etualalta tulee Kissa.
YÖ. Kuka siellä?
KISSA lyykähtäen uupuneena marmoriportaalle. Minä, äiti Yö… En jaksa, en jaksa enempää…
YÖ. Mikä sinua vaivaa, lapseni? Olet kalpea, laihtunut ja liassa viiksiäsi myöten… Oletko taas tapellut katonräystäillä, sateessa ja tuiskussa?
KISSA. Kunpa ei olisikaan muusta kysymys… Ei nyt ole aikaa semmoiseen. Meidän salaisuutemme on vaarassa… Nyt kohta kaikki menee menojaan!… Pääsin hetkeksi pujahtamaan tänne teitä varottamaan; mutta minä pelkään pahoin, ettei se enää ole autettavissa…
YÖ. Miksei?… Mitä on sitten tapahtunut?
KISSA. Olenhan jo puhunut teille pikku Tiltilistä, puunhakkaajan pojasta, ja siitä ihmeellisestä Timantista… No niin, hän tulee tänne vaatimaan teiltä Sinistä Lintua…
YÖ. Vaadittu ei ole vielä saatu.
KISSA. Mutta hän saa sen, jollei ihmettä tapahdu… Näin ovat asiat: Valo, joka häntä johtaa ja joka pettää meidät kaikki, sillä hän on asettunut kokonaan Ihmisen puolelle, Valo on juuri saanut tietää, että Sininen Lintu, se oikea ja ainoa, joka voi elää päivän valossa, piilee täällä unien sinisten lintujen joukossa, jotka elävät kuun säteistä ja kuolevat kohta, kun näkevät auringon… Hän tietää, että hänet on kielletty astumasta teidän linnanne kynnyksen yli; mutta hän lähettää tänne lapset; ja koska te ette voi estää Ihmistä avaamasta salaisuuksienne ovia, en tiedä, kuinka tämä kaikki tulee päättymään… Jos kävisi niin onnettomasti, että he saisivat käsiinsä oikean Sinisen Linnun, ei meillä olisi muuta neuvoa kuin hävitä…
YÖ. Herra armahtakoon meitä, millaiset ovatkaan nämä nykyiset ajat!… Minulle ei suoda hetkenkään lepoa… En ole enää moneen vuoteen ymmärtänyt, mitä Ihminen oikein tahtoo… Mihin hän pyrkii?… Pitääkö hänen päästä kaiken perille? Kolmannen osan salaisuudestani hän jo tietää. Kaikki Kauhuni on vallannut pelko eivätkä ne enää uskalla liikahtaakaan. Aaveeni ovat pakosalla, suurin osa Taudeistani sairastaa…
KISSA. Minä tiedän, äiti Yö, minä tiedän, että ajat ovat kovat, ja me olemme melkein yksin jälellä taistelemassa Ihmistä vastaan… Kuulen heidän tulevan… On olemassa vain yksi keino… Kun he ovat lapsia, on heidät pelotettava niin, etteivät uskalla pitää kiinni vaatimuksestaan eivätkä avata suurta peräovea, jonka takana Kuun linnut ovat… Toisten luolien salaisuudet riittävät johtamaan heidän huomionsa toisaalle tai saattamaan heidät kauhun valtaan…
YÖ kuulostaa ulkoa kuuluvia ääniä. Mitä se on? Onko heitä useampia?
KISSA. Ei se ole mitään vaarallista, ne ovat meidän ystävämme Leipä ja Sokeri; Vesi voi pahoin ja Tuli ei voinut tulla, koska hän on Valon sukulainen… Kaikki muut ovat meidän puolellamme paitsi Koira, mutta häntä ei saa koskaan heistä haihdutetuksi…
Oikealta, etualalta tulevat arastellen Tiltil, Mitil,
Leipä, Sokeri ja Koira.
KISSA rientää Tiltiliä vastaan. Täältä kautta, täältä kautta, pikku herrani… Olen ilmoittanut Yölle tulostanne ja hän on ihastunut saadessaan ottaa teidät vastaan… Hän ei ole oikein terve, sentähden hän ei voi tulla teitä vastaan…
TILTIL. Hyvää päivää, rouva Yö.
YÖ loukkautuneena. Hyvää päivääkö? Mitä se on?… Voisit sanoa minulle: hyvää yötä, tai ainakin: hyvää iltaa…
TILTIL nolona. Anteeksi, rouva… En tiennyt… (Osoittaen sormellaan kahta lasta.) Ovatko nämä teidän lapsianne? Ne ovat kai kovin kilttejä?…
YÖ. Ovat, toisen nimi on Uni…
TILTIL. Miksi hän on niin lihava?…
YÖ. Siksi, että hän nukkuu hyvin…
TILTIL. Entä tuo toinen, joka on piilossa?… Miksi hänellä on huntu kasvoillaan?… Vai onko hän sairas?… Mikä on hänen nimensä?…
YÖ. Hän on Unen sisar… On parasta olla mainitsematta hänen nimeänsä…
TILTIL. Miksi?
YÖ. Koska hänellä on nimi, jota ei kernaasti mainita… Mutta puhukaamme muusta… Kissa sanoi minulle juuri, että tulette tänne etsimään Sinistä lintua?…
TILTIL. Niin, juuri sitä varten tulimme, rouva hyvä… Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, missä se on…
YÖ. Sitä en tiedä… En voi sanoa mitään muuta kuin että täällä se ei ole… En ole koskaan sitä nähnyt…
TILTIL. Kyllä se on täällä… Valo sanoi minulle, että se on täällä; ja hän tietää, mitä hän sanoo… Olkaa hyvä ja antakaa minulle avaimenne…
YÖ. Mutta ymmärräthän toki, ystäväiseni, etten voi antaa avaimiani kenelle tahansa… Minun tulee vartioida kaikkia Luonnon salaisuuksia, olen niistä vastuussa ja minua on ehdottomasti kielletty ilmaisemasta niitä kenellekään, kaikista vähimmin lapsille…
TILTIL. Teillä ei ole oikeutta salata niitä Ihmiseltä, kun hän tahtoo ne nähdä… minä tiedän sen…
YÖ. Kuka sinulle on sen sanonut?…
TILTIL. Valo….
YÖ. Aina ja aina vain se Valo ja Valo… Mitä hänellä oikeastaan on sen kanssa tekemistä?
KOIRA. Tahdotko, pikku jumala, että minä otan ne häneltä väkisin?…
TILTIL. Vaiti sinä, pysy paikallasi ja koeta olla kohtelias… (Yölle)
Kas niin, olkaa hyvä ja antakaa minulle avaimenne…
YÖ. Onko sinulla mitään valtakirjaa?… Missä se on?…
TILTIL koskettaen lakkiaan. Tässä… tämä Timantti…
YÖ on pakotettu taipumaan. No niin… Siinä on, sillä aukeavat salin kaikki ovet… Mutta syytä itseäsi, jos sinulle tapahtuu joku onnettomuus… Minä en vastaa mistään.
LEIPÄ kovin levotonna. Onko se hyvinkin vaarallista?
YÖ. Vaarallista?… En ainakaan minä itse tiedä, kuinka siitä selviäisin, jos jotkut näistä pronssiovista avautuisivat kuiluun… Siellä on tuolla tämän salin ympärillä, sen basalttiluolissa, kaikki kivut, kaikki vitsaukset, kaikki taudit, kaikki kauhut, kaikki onnettomuudet, kaikki salaisuudet, jotka maailman alusta alkaen ovat elämää ahdistaneet… Vaivoin olen saanut heidät Kohtalon avulla sinne teljetyiksi; ei ole helppoa pitää kurissa noita kurittomia olioita. Pian näkyy, mitä tapahtuu, kun jokukaan heistä pääsee karkuun ja ilmestyy maailmaan…
LEIPÄ. Ikäni, kokemukseni ja uskollisuuteni nojalla olen minä näiden lasten luonnollinen holhooja; sallikaa sen vuoksi, rouva Yö, minun asettaa vastattavaksenne eräs kysymys…
YÖ. Kysykää…
LEIPÄ. Vaaran uhatessa, mitä tietä voi parhaiten päästä pakoon?…
YÖ. Sitä tietä ei ole olemassa.
TILTIL ottaa avaimen ja lähtee nousemaan ensimäisiä portaita.
Alkakaamme täältä… Mitä on tämän pronssioven takana?
YÖ. Minä luulen, että siellä ovat Aaveet… On hyvin pitkä aika siitä, kun olen sitä ovea avannut ja kun he ovat olleet ulkona…
TILTIL panee avaimen lukon reikään. Katsokaamme… (Leivälle) Onko teillä Sinisen Linnun häkki?…
LEIPÄ hampaat kalisten. Minä en suinkaan pelkää, en suinkaan, mutta eikö ehkä olisi viisaampaa olla aukaisematta ja tyytyä tirkistämään avaimen reiästä?…
TILTIL. En tarvitse neuvojanne…
MITIL pillahtaa itkemään. Minua pelottaa… Missä on Sokeri?… Minä tahdon mennä kotiin…
SOKERI hätiköiden, mielistellen. Minä olen tässä, neiti, tässä… Elkää itkekö, minä taitan yhden sormistani ja annan teille karamellia…
TILTIL. Toimeen siis…
Hän kiertää avainta ja raottaa varovasti ovea. Heti paikalla pujahtaa sieltä ulos viisi tai kuusi erimuotoista ja eriskummaista Aavetta, jotka hajaantuvat kaikille haaroille. Kauhuissaan nakkaa Leipä häkin maahan ja kätkeytyy salin perälle, sillaikaa kuin Yö, Aaveita takaa ajaen, huutaa Tiltilille:
YÖ. Pian, pian!… Ovi kiinni!… Jos ne pääsevät karkuun, emme voi mitenkään saada heitä kiinni… Heidän aikansa käy siellä pitkäksi, kun Ihminen ei enää heihin usko… (Hän ajaa takaa Aaveita, koettaen saada heitä käärmepiiskalla pakoitetuksi takaisin vankilaan.) Auttakaa minua!… Tulkaa tänne!… Tulkaa tänne!…
TILTIL Koiralle. Autahan toki, Vahti, autahan!…
KOIRA laukkailee ja haukkuu. Minä autan… au-hauta-hau-autan!…
TILTIL. Ja missä on Leipä?…
LEIPÄ salin perältä. Täällä… Minä olen täällä ovella estämässä heitä pääsemästä ulos…
Mutta kun Aaveet lähestyvät, pakenee hän minkä pääsee,
pelosta ulvoen.
YÖ kolmelle Aaveelle, jotka on saanut kauluksesta kiinni. Tätä tietä'… (Tiltilille) Raota ovea hiukan… (Hän työntää Aaveet luolaan) Kas niin, hyvä on… (Koira tuo muut) Ja vielä ne… Sisään vain… Saatte pysyä siellä Pyhäinmiesten päivään saakka… Sulkee oven.
TILTIL mennen toiselle ovelle. Mitä on tämän oven takana?
YÖ. Mitä se nyt hyödyttää? Johan sanoin, ettei Sininen Lintu ole täällä… Vaan tee, niinkuin tahdot… Avaa vain, jos se sinua huvittaa… Siellä ovat taudit…
TILTIL avain lukon reiässä. Onko avattava varovasti?…
YÖ. Ei tarvitse… Ne pikku raukat kyllä pysyvät aloillaan… Ne viettävät kovin onnetonta elämää, sittenkun Ihminen alkoi käydä heidän kimppuunsa sillä tavalla… Varsinkin sen jälkeen kun mikroobit keksittiin… Aukaise, niin näet…
Tiltil avaa oven selkoselälleen; ei näy mitään.
TILTIL. Eivätkö ne tule ulos?…
YÖ. Sanoinhan jo… ne melkein kaikki ovat sairaita ja alakuloisia… lääkärit eivät ole erittäin ystävällisiä heitä kohtaan… Käyhän sisään, niin näet…
TILTIL menee luolaan ja tulee takaisin melkein samassa.
TILTIL. Sininen Lintu ei ole siellä… Taudit siellä ovat todella hyvin sairaan näköisiä… Eivät edes nostaneet päätään… (Muuan pikku Tauti, jolla on tohvelit jalassa, yllään aamunuttu ja päässään yömyssy, pääsee pujahtamaan ulos ja alkaa harppailla salissa). Kas tuota pientä, kun pääsi… Mikä se on?…
YÖ. Ei se ole mitään, se on vain kaikista pienin. Nuha… Kun sitä ahdistetaan vähemmän kuin muita, voi se paremmin kuin muut… (Kutsuen Nuhaa) Tulehan tänne, pienokainen… Tulit ulos liika varhain; täytyy odottaa jäiden lähtöä…
Aivastellen, rykien ja nenäänsä niistellen palaa Nuha
luolaan ja Tiltil sulkee oven.
TILTIL menee seuraavalle ovelle. Nyt katsomme tänne… Mitä täällä on?…
YÖ. Ole varuillasi… Siellä on Sodat… Ne ovat kauheammat ja voimakkaammat kuin koskaan ennen… Jumala tietää, mitä tapahtuisi, jos joku heistä pääsisi irti… Onneksi he ovat kömpelöitä ja hidasliikkeisiä… Mutta meidän on kaikkien oltava valmiina painamaan ovea, sillaikaa kun sinä vilkaiset sisään…
Hyvin varovasti avaa Tiltil ovea sen verran, että silmä mahtuu näkemään raosta. — Samassa hän koko voimallaan painaa ovea kiinni, huutaen:
TILTIL. Pian, pian!… Painakaahan toki!… Ne näkivät minut!… Ne tulevat kaikki!… Ne avaavat oven!…
YÖ. Hei, kaikki tänne!… Painakaa!… Leipä, miksette paina?…
Painakaa!… Ne ovat kauhean väkeviä!… Aha! Hyvä tuli…
Taipuivatpas… jo olikin aika!… Näitkö ne?…
TILTIL. Näinhän!… Ne olivat äärettömiä, hirmuisia!… Ei Sininen
Lintu voi olla siellä…
YÖ. Ei totisesti… He olisivat jo aikoja sitten syöneet sen… No, joko riittää?… Näethän, ettei siitä tule mitään…
TILTIL. Minun on nähtävä kaikki… Valo sanoi…
YÖ. Valo sanoi… On helppo sanoa, kun itse pelkää ja pysyy kotonaan…
TILTIL. Menkäämme seuraavalle ovelle… Mitä tämän takana on?…
YÖ. Sen taa olen sulkenut Pimeydet ja Kauhut…
TILTIL. Saako avata?
YÖ. Niin paljon kuin haluttaa… Ne ovat verrattain rauhallisia olentoja, niinkuin Tauditkin…
TILTIL avaten puoleksi oven, hiukan epäillen ja vilkaisten luolaan.
Eivät ne ole siellä…
YÖ katsoen vuorostaan luolaan. Hoi! Pimeydet, ettekö kuule?… Tulkaa hetkeksi ulos vähän verrytteleimään… Ja Kauhut myös… Ei teidän tarvitse mitään pelätä… (jotkut Pimeydet ja jotkut Kauhut esiintyvät hunnutettuina naisina, edelliset mustien, jälkimäiset vihertävien huntujen peitossa, astuvat pelokkain askelin ulos luolasta, mutta pakenevat sinne takaisin, niin pian kuin Tiltil tekee pienen liikkeen.) Jääkäähän toki… Sehän on vain lapsi, ei hän tee teille mitään pahaa… (Tiltilille) Ne ovat tulleet niin kauhean aroiksi; paitse suuret, ne, jotka näkyvät perällä…
TILTIL katsellen luolan perälle. Oo, mitä hirviöitä!…
YÖ. Ne ovat kahleissa… Ne ovat ainoat, jotka eivät pelkää ihmistä…
On kuitenkin parasta, että suljet oven, jotteivät ne suuttuisi.
TILTIL mennen seuraavalle ovelle. Kas!… Tämä ovi on muita synkempi…
Mitä on sen takana?…
YÖ. Sen takana on joukko Salaisuuksia… Jos välttämättömästi tahdot, voit avata senkin… Mutta elä mene sisään… Ole varuillasi ja olkaamme valmiina painamaan ovea, niinkuin teimme Sodille…
TILTIL raottaa ovea mitä varovaisimmin ja pistää pelokkaasti päänsä sisään. Hui, kuinka kylmä!… Silmääni ihan polttaa!… Sulkekaa pian… Painakaahan toki… Ne työntävät sieltä… (Yö, Koira, Kissa ja Sokeri painavat ovea.) Kauheata!…
YÖ. Mitä sinä näit?
TILTIL järkytettynä. En tiedä, mutta kauheaa se oli… Ne istuivat kaikki siellä niinkuin silmittömät hirviöt… Mikä oli se jättiläinen, joka tavotti minua?…
YÖ. Luultavasti Hiljaisuus; hän vartioi tätä ovea… Taisi hiukan säikäyttää? Olet vieläkin kalpea ja vapiset…
TILTIL. En olisi uskonut… En ole koskaan nähnyt… Käsiänikin ihan palelee…
YÖ. Tulee vielä pahempaa, jos jatkat…
TILTIL menee seuraavalle ovelle. Mitä täällä on?… Onko täälläkin yhtä kauheaa?
YÖ. Ei ole, siellä on vähän minkä mitäkin… Minä säilytän siellä virattomat Tähdet, omat yksityistuoksuni, kaikenlaiset pikku loistoni, niinkuin virvatulet, kiiltomadot ja kiiltoperhot; sinne minä myöskin suljen Kasteen, Satakielen Laulun j.n.e.
TTLTIL. Tähdet ja Satakielen Laulun… Mutta silloin tämä lienee se oikea ovi…
YÖ. Avaa vain, jos tahdot; sieltä päin et tarvitse pahaa pelätä…
Tiltil avaa oven selkoselälleen. Heti kohta Tähdet, kauniina nuorina tyttöinä, verhottuina eri väreissä loistaviin huntuihin, vapautuvat vankilastaan, leviävät saliin ja muodostavat siellä pitkin portaita ja pylväiden välissä siroja sikermiä, joista heijastuu tumma loisto. Melkein näkymättömät Yön Tuoksut, Virvatulet, Tuliperhot ja Läpinäkyvä Kaste liittyvät heihin, samalla kuin Satakielten Laulu aaltoillen ulos luolasta tulvii yli yöllisen linnan salin.
MITIL ihastuneena, taputtaen käsiään. Katsokaa noita kauniita tätejä!…
TILTIL. Kuinka hyvin ne tanssivat!…
MITIL. Ja kuinka hyvälle ne tuoksuvat!…
TILTIL. Ja kuinka kauniisti ne laulavat!…
MITIL. Ketä ne ovat nuo, joita tuskin näkee?…
YO. Ne ovat minun varjoni Tuoksut…?
TILTIL. Entä nuo tuolla, jotka ovat kuin lasilangasta tehdyt?…
YÖ. Se on metsien ja niittyjen kastetta… Mutta riittää jo… Ne eivät koskaan lakkaisi… Niitä on melkein mahdoton saada sinne takaisin, kun kerran ovat päässeet tanssin makuun… (Taputtaa käsiään) Kas niin, pian, Tähdet!… Ei nyt ole tanssin aika… Taivas on paksussa pilvessä… Kas niin, sisään kaikki, tai minä menen ja kutsun auringon säteen…
Tähdet, Tuoksut y.m. pakenevat kauhuissaan luolaan, joka suljetaan heidän jälkeensä. Samaan aikaan taukoo Satakielen Laulu.
TILTIL menee peräovelle. Siinä on nyt keskiovi…
YÖ vakavasti. Sitä elä avaa…
TILTIL. Miksi ei?…
YÖ. Koska se on kielletty…
TILTIL. Sininen Lintu on siis siellä, Valo sanoi…
YÖ äidillisesti. Kuulehan, lapsi… Olen ollut sinulle hyvä ja ystävällinen… Olen tehnyt mieliksesi, mitä en tähän saakka ole tehnyt kenellekään… Olen paljastanut sinulle kaikki salaisuuteni… Sinä miellytät minua, säälin sinua, kun olet niin nuori ja niin viaton, puhun sinulle kuin äiti omalle pojalleen… kuule minua ja usko minua, luovu aikeestasi, elä mene ovea edemmä, elä kiusaa Kohtaloa, elä avaa tätä ovea…
TILTIL epäröiden. Mutta minkätähden?…
YÖ. Koska en tahdo, että joudut turmioon… Koska ei kukaan niistä, kuuletko, ei kukaan, jotka raottavat tätä ovea, vaikkapa vain hiuskarvankaan verran, ole elävänä palannut päivän valoon… Koska kaikkein kauhein, kaikkein hirmuisin, kaikkein pelottavinkaan maan päällä ei ole mitään verrattuna siihen, mikä valtaa Ihmisen, niin pian kuin hän näkee viattomimmankin vilahduksen siitä kuilusta, jota hän ei uskalla edes nimeltä mainita… Se on siihen määrin kamalaa, että minun itsenikin täytyy, jos et kaikesta huolimatta luovu koskemasta tähän oveen, pyytää sinua odottamaan, kunnes olen päässyt ikkunattoman tornini turviin… Ja nyt mieti, mitä teet…
Mitil pillahtaa itkuun, kirkuu kauheasti ja koettaa vetää pois Tiltiliä.
LEIPÄ hampaat kalisten. Elkää tehkö sitä, pieni herrani!… (Heittäytyy polvilleen) Säälikää meitä!… Pyydän teiltä sitä polvillani… Näettehän, että Yö on oikeassa…
KISSA. Teillä ei ole oikeutta panna alttiiksi kaikkien meidän henkeämme…
TILTIL. Ei auta, minun täytyy avata…
MITIL polkee jalkaa, samalla kuin itkee. Et saa… Et saa…
TILTIL. Sokeri ja Leipä ottakoot Mitilin mukaansa ja menkööt… Nyt minä avaan…
YÖ. Pelastukoon, ken voi… Tulkaa!… Tulkaa, kun vielä on aika!…
Pakenee.
LEIPÄ pakenee, poissa suunniltaan. Odottakaa ainakin niin kauan, että olemme ehtineet toiseen päähän salia…
KISSA samoin paeten. Odottakaa!… odottakaa!…
He piiloutuvat salin toisessa päässä olevien patsaiden suojaan.
Tiltil yksin jää Koiran kanssa pääoven luo.
KOIRA läähättäen ja hikoillen pidätetystä kauhusta. Minä jään, minä jään… Minä en pelkää… Minä jään… Minä jään pikku jumalani luo… Jä-hä… Jä-hän…
TILTIL taputtaen Koiraa. Se on oikein, Vahti, se on oikein… Syleile minua… Meitä on kaksi… Ja nyt, jumala meitä auttakoon… (Hän panee avaimen lukon reikään. Kuuluu kauhun huuto toisesta päästä salia, minne pakenijat ovat piiloutuneet. Tuskin on avain koskettanut oveen, kun sen molemmat puoliskot aukeavat keskeltä, liukuvat sivulle ja katoavat seinään, toinen oikealle, toinen vasemmalle, jolloin tulee näkyviin mitä ihmeellisin, satumaisin yöllisten unelmien puutarha, jossa tähtien ja kuun loistossa lentelee jalokivestä jalokiveen, kuun säteestä toiseen tarumaisia Sinisiä Lintuja, kierrellen ja kaarrellen lakkaamatta ja sulavin liikkein aina taivaan ääriin saakka, ja niin lukuisina, että ne näyttävät olevan tämän ihmepuutarhan sininen ilma, sen henkäys, se aine, mistä se on tehty. — Tiltil seisoo puutarhan valon huikaisemana, haltioituneena.) Oh, sitä taivasta! (Kääntyen niiden puoleen, jotka ovat paenneet.) Tulkaa pian!… Ne ovat tuolla!… Ne on niitä… Ne on niitä… Ne on niitä… Nyt me ne vihdoinkin löysimme… Siellä on tuhansia sinisiä lintuja… Miljoonia!… Miljardeja!… Emme voi ottaa kaikkia… Tule, Mitil!… Tule, Vahti!… Tulkaa kaikki!… Auttakaa minua!… (Rientäen lintujen joukkoon.) Niitä voi ottaa kuinka paljon tahansa!… Ne ovat kesyjä!… Ne eivät pelkää!… Tänne, tänne!… (Mitil ja muut juoksevat sinne. Kaikki, paitsi Yö ja Kissa, menevät puutarhaan.) Näettekö?… Niitä on liika paljon!… Ne lentävät suoraan syliin!… Katsokaahan, ne syövät kuun säteitä!… Mitil, missä sinä olet?… On niin paljon sinisiä siipiä, lentäviä höyheniä, ettei näe mitään!… Vahti, elä pure niitä!… Elä tee niille pahaa!… Ota niitä varovasti!
MITIL sinisten lintujen ympäröimänä. Minulla on jo seitsemän!… Oi, kuinka ne räpyttävät siipiään!… Enhän voi niitä kaikkia pitää!…
TILTIL. En minäkään!… Minulla on niitä liiaksi!… Nyt ne pääsevät. Nyt ne tulevat takaisin!… Vahdillakin on!… Ne vievät pian meidät mukanaan!… Ne vievät meidät pian taivaaseen!… Tule, mennään täältä kautta!… Valo odottaa meitä!… Kyllä hän ilostuu… Tänne, tänne…
He rientävät ulos puutarhasta, kädet täynnä lintuja, jotka räpyttelevät siipiään irti päästäkseen, juoksevat salin läpi, sinisten siipien tuiskussa ja poistuvat oikealle, josta olivat tulleet; Leipä ja Sokeri, jotka eivät ole ottaneet lintuja, seuraavat heitä. — Yksin jäätyään Yö ja Kissa rientävät perälle ja katsovat levottomina puutarhaan.
YÖ. Saivatko he linnun?…
KISSA. Eivät… Hän istuu tuolla tuon kuun säteen päällä… He eivät ulottuneet, se oli liian korkealla…
Esirippu laskee. Heti sen jälkeen tulevat samaan aikaan Valo vasemmalta ja Tiltil, Mitil ja Koira oikealta; nämä juoksevat esiin ottamiensa lintujen peitossa. Linnut näyttävät kuitenkin elottomilta, niiden päät riippuvat ja siivet ovat rikki; ne ovat muuttuneet heidän käsissään elottomiksi ruumiiksi.
VALO. No… löysittekö?…
TILTIL. Löysimme! Löysimme!… Siellä oli niin paljon, kuin halusimme. Siellä oli tuhansia, miljoonia!… Kas tässä!… Näetkö!… (Ojentaa lintunsa Valoa kohti ja huomaa samassa, että ne ovat kuolleet) Ne eivät enää elä… Mikä niille tuli? Sinun lintusiko myös, Mitil?… Ja Vahdin linnut myös… (Heittää vihoissaan pois lintujen ruumiit.) Voi surkeutta… Kuka ne tappoi?… Minulla on niin hirmuisen ikävä…
Peittää päänsä käsivarsiinsa ja näyttää hytkyvän nyyhkytyksistä.
VALO sulkee hänet äidillisesti syliinsä. Elä itke, lapseni… Et tavannut sitä, joka voi elää päivän valossa… Se lensi jonnekin muuanne… Me kyllä hänet vielä saavutamme…
KOIRA katselee kuolleita lintuja. Olisikohan noista syötäväksi?…
Kaikki menevät oikealle.
Esirippu