SEITSEMÄS KUVAELMA
Hautuumaa.
On yö. Kuutamo. Maaseudun hautuumaa. Paljon hautoja, nurmipenkkejä, puuristejä, hautakiviä.
Tiltil ja Mitil seisovat erään pilarinpuolikkaan vieressä.
MITIL. Minua pelottaa!…
TILTIL koettaa olla rohkea. Minua ei milloinkaan pelota…
MITIL. Sano, ovatko kuolleet pahoja?
TILTIL. Eivät, koska eivät elä…
MITIL. Oletko sinä nähnyt kuolleita?…
TILTIL. Näin minä kerran, silloin kun olin hyvin pieni…
MITIL. Mimmoista se on, sano?
TILTIL. Se on ihan valkoista, ja hyvin kylmää, eikä se liiku, eikä puhu…
MITIL. Näemmekö heidät, sano?…
TILTIL. Kyllä varmasti, koska Valo sanoi…
MITIL. Missä kuolleet ovat?
TILTIL. Täällä, nurmen alla tai näiden suurten kivien alla…
MITIL. Ovatko ne siellä koko vuoden?…
TILTIL. Ovat.
MITIL osoittaen hautakiviä. Nuoko ovat heidän huoneidensa ovia?
TILTIL. Ne.
MITIL. Tulevatko ne ulos kauniilla ilmalla?
TILTIL. Eivät ne voi tulla ulos muulloin kuin yöllä…
MITIL. Miksi ei?
TILTIL. Koska ovat paitasillaan…
MITIL. Tulevatko ne ulos, kun sataa?…
TILTIL. Eivät ne tule silloin, kun sataa…
MITIL. Onko siellä hyvä olla?
TILTIL. Sanotaan, että siellä on hyvin ahdasta…
MITIL. Onko siellä pieniä lapsia?…
TILTIL. Totta kai, koska siellä on kaikkia niitä, jotka kuolevat…
MITIL. Mitä he syövät?…
TILTIL. Juuria…
MITIL. Saammeko me nähdä heidät?
TILTIL. Totta kai, koska saa nähdä kaiken, kun on Timanttia kiertänyt…
MITIL. Mitä ne sanovat?…
TILTIL. Eivät mitään, koska kerran eivät puhu…
MITIL. Miksi ne eivät puhu?
TILTIL. Koska heillä ei ole mitään sanomista…
MITIL. Miksi heillä ei ole mitään sanomista?…
TILTIL. Ole vaiti…
He ovat vaiti hetken aikaa.
MITIL. Milloin sinä kierrät Timanttia?
TILTIL. Kuulithan sinä, että Valo käski odottamaan keskiyötä, koska silloin emme häiritse heitä…
MITIL. Miksi emme silloin häiritse heitä?
TILTIL. Koska he silloin muutenkin lähtisivät hengittämään raitista ilmaa…
MITIL. Eikö ole jo keskiyö?
TILTIL. Voitko erottaa tornikellon taulun?…
MITIL. Voin, minä näen sen pikku viisarinkin…
TILTIL. Nyt se soi… kuuletko?
Kuuluu keskiyön kaksitoista kellonlyöntiä.
MITIL. Mennään pois…
TILTIL. Nyt se on myöhäistä, koska minä heti paikalla kierrän
Timanttia…
MITIL. Elä, Tiltil, elä tee sitä!… Mennään pois!… Minua pelottaa, minua pelottaa niin kauheasti!
TILTIL. Eihän tässä ole mitään hätää…
MITII. Minä en tahdo nähdä kuolleita!… Minä en tahdo heitä nähdä!…
TILTIL. Eihän sinun tarvitsekaan. Sulje silmäsi!…
MITIL tarttuu Tiltiliä vaatteihin. Tiltil, minä en voi!… En mitenkään! Ne nousevat maan sisästä!…
TILTIL. Elä nyt vapise noin… Nehän tulevat vain tuokioksi…
MITIL. Sinähän vapiset itsekin… Ne hirvittävät minua!…
TILTIL. Nyt on oikea hetki, aika rientää…
Tiltil kiertää Timanttia. Lyhyt, kaamean hiljaisuuden ja liikkumattomuuden hetki; sen kuluttua ristit alkavat hiljalleen horjua, nurmipenkit avautuvat, hautakivet nousevat paikoiltaan.
MITIL kyyristyy Tiltiliin kiinni. Nyt ne tulevat!… Siinä ne ovat!
Silloin alkaa auenneista haudoista vähitellen koheta kukinta, ensin hento ja arka niinkuin vesihöyry, sitten vaalea ja puhdas ja yhä enemmän tiivistyvä, nousten yhä ylemmä, käyden yhä runsaammaksi ja ihmeellisemmäksi ja vallaten vastustamattomasti kaikki esineet; hautuumaa muuttuu satumaiseksi hääpuutarhaksi, jota alkavat valaista aamun koin ensimäiset säteet. Kaste välkkyy, kukat aukenevat, tuuli humahtelee puissa, mehiläiset surisevat, linnut heräävät ja ilmaan tulvii tulvimalla heidän laulujensa ensi hurmaa, joilla he ylistelevät aurinkoa ja elämää. Hämmästyneinä, häikäistyneinä seisovat Tiltil ja Mitil käsikädessä; sitten he astuvat muutamia askeleita kukkasten keskessä ja etsivät hautoja.
MITIL etsien nurmikolta. Missä ovat kuolleet?
TILTIL samoin etsien. Kuolleita ei olekaan…
Esirippu