YHDEKSÄS KUVAELMA
Onnen puutarhat.
Esiripun avautuessa näkyy puutarhojen etualalla eräänlainen korkeiden marmoripylväiden muodostama sali; pylväiden välissä riippuu kultanuorien varassa raskaita, purppuranpunaisia verhoja, peittäen koko taustan. Laitteet johtavat mieleen venetsialaisen ja flaamilaisen (Veronese, Rubens) renesanssitaiteen aistillisimpia ja komeimpia esityksiä. Köynnöksiä, runsaudensarvia, kiehkuroita, maljakkoja, veistoksia, ylellisiä kultauksia kaikkialla. — Keskustassa on jykevä ja satumaisen ihana pöytä jaspiksesta ja kullatusta hopeasta, jonka päällä on kynttiläjalkoja, kristallilaseja, kulta- ja hopea-astioita ja mitä merkillisimpiä ruokia. Tämän maailman suurimmat Onnet syövät, juovat, meluavat, laulavat, heittelehtivät, vetelehtivät tai nukkuvat pöydän ympärillä paistien, ihmeellisten hedelmien, vesikannujen ja viiniruukkujen keskessä. Ne ovat suunnattoman suuria, sanomattoman lihavia ja punottavia, samettiin ja kirjailtuihin pukuihin puettuja, päässä kultakruunuja, helmiä ja kalliita kiviä. Kauniit orjattaret tuovat lakkaamatta sulkatöyhdöillä koristettuja ruokia ja vaahtoavia viinejä. — Soitto on meluavan jokapäiväistä ja räikeitä, jossa vaskitorvet ovat voitolla. — Raskas, punainen valaistus. —
Tiltil, Mitil, Koira, Leipä ja Sokeri seisovat aluksi hiukan peloissaan Valon ympärillä etualalla, oikealla. Kissa menee sanaakaan sanomatta perälle, oikealle, kohottaa erästä tummaa esirippua ja katoaa.
TILTIL. Keitä ovat nuo lihavat herrat, joilla on niin hauska ja jotka syövät noita herkkuja?
VALO. Ne ovat Maailman Suurimmat Onnet, ne, jotka voi nähdä paljaalla silmällä. On mahdollista, että Sininen Lintu joskus on eksynyt heidän joukkoonsa, vaikkei se olekaan luultavaa. Elä sentähden vielä huoli kiertää Timanttia… Tarkastamme kiireimmittäin ja vain muodon vuoksi tämän osan salia.
TILTIL. Uskaltaako heitä lähestyä?…
VALO. Epäilemättä. Ne eivät ole pahoja, vaikka ovatkin hiukan raakoja ja huonosti kasvatettuja.
MITIL. Kylläpä niillä on makeita leivoksia!…
KOIRA. Ja metsällistä ja makkaroita ja lammasta ja vasikan maksaa… (julistaen) Ei mikään koko maailmassa ole parempaa, ei mikään ole ihanampaa, eikä mikään ole sen veroista kuin vasikan maksa!…
LEIPÄ. Paitse kaikkein hienoimmista vehnistä leivotut neljän kilon leivät!… Oo, ne ovat suurenmoisia, ne ovat ihmeen ihania!… Ne ovat suurempia kuin minä…
SOKERI. Pyydän anteeksi, pyydän tuhat kertaa anteeksi… Sallitteko… En tahtoisi loukata ketään, mutta elkäähän toki unhottako kaikkia näitä imeliä, jotka ovat tämän pöydän kunnia ja joiden loisto ja ihanuus, jos niin saamme sanoa, voittaa kaiken, mitä on tavattavana ei ainoastaan tässä salissa, vaan luultavasti kaikkialla muuallakin…
TILTIL. Katsokaahan, kuinka ne ovat tyytyväisen ja onnellisen näköisiä!… Kuulkaahan, kuinka ne huutavat ja nauravat!… Nyt ne näkivät meidät…
Ja todella onkin kymmenkunta Suurempaa Onnea noussut pöydästä alkaen vaivaloisesti ja vatsojaan pidellen lähestyä lapsia.
VALO. Elä pelkää, ne ovat hyvin ystävällistä väkeä… Ne tulevat luultavasti pyytämään sinua pöytäänsä… Elä suostu mihinkään, elä ota vastaan mitään, muuten voit unohtaa tehtäväsi…
TILTIL. Enkö saa ottaa pikku leivostakaan? Miksi en? Ne ovat niin makean näköisiä, niin tuoreita, niin hyvin sokeroituja, niiden päällä on hedelmäsylttiä, katsokaa, ne ovat kermalla voideltuja, miksen saa?
VALO. Ne ovat hyvin vaarallisia, ne voisivat lamauttaa tahtosi. Täytyy osata uhrata jotain sen velvollisuuden vuoksi, joka on täytettävänä. Kieltäy kohteliaasti, mutta varmasti… Siinä ne ovat…
SUURIN ONNI ojentaa kätensä Tiltilille. Päivää, Tiltil!…
TILTIL ihmeissään. Tunnetteko minut?… Ken olette?…
SUURIN ONNI. Olen Suurin Onni, olen Rikkaana-olemisen-onni, ja tulen veljieni puolesta pyytämään teitä, teitä ja perhettänne, läsnäolollanne kunnioittamaan meidän ainaista ateriaamme… Tulette istumaan siellä tämän maailman oikeiden ja suurinten Onnien parhaimmiston seurassa. Sallikaa minun esitellä teille heistä huomattavimmat. Tässä on vävypoikani Omistamisen-onni, jolla on vatsa pullea kuin päänala. Tässä on pulloposkinen Tyydytetyn-turhamaisuuden-onni. (Tyydytetyn-turhamaisuuden-onni tervehtii suojelevasti.) Tässä on Onni-juoda-juotuaankin ja Onni-syödä-syötyäänkin, ne ovat kaksoset ja niiden jalat ovat makaroonista. (Ne tervehtivät horjuen.) Tässä on Onni-olla-mitään-tietämättä ja hän on kuuro kuin kampela, ja Onni-olla-mitään-ymmärtämättä, ja hän on sokea kuin myyrä. Tässä on Onni-olla-mitään-tekemättä ja Onni-nukkua-enemmän-kuin-on-tarpeen; niillä on kädet leivän sydämestä ja silmät hedelmähyytelöstä. Tässä on vihdoin Röhö-Nauru, jolla on suuta korvia myöten ja jota ei kukaan voi vastustaa…
Röhö-Nauru tervehtii nauraen katketakseen.
TILTIL osoittaen sormellaan erästä Suurinta Onnea, joka pysyttelee hiukan syrjässä. Entä tuo, joka on selin eikä uskalla lähestyä?…
SUURIN ONNI. Antakaa hänen olla, hän hiukan ujostelee, eikä hänestä ole lasten seuraan… (Tarttuu Tiltiliä käsiin.) Mutta tulkaahan toki! Juhla-ateria alkaa… Tämä on kahdestoista sitten auringon nousun… Kaikki muut ovat jo saapuneet… Ettekö kuule, kuinka kaikki vieraat yhteen ääneen kutsuvat teitä… En voi esittää teitä kaikille, koska heitä on niin äärettömän monta… (Tarjoten käsivartensa lapsille.) Sallikaa minun saattaa teidät kunniasijalle…
TILTIL. Kiitän nöyrimmästi teitä, herra Maailman Suurin Onni… Ikävä kyllä en voi… Valitettavasti täytyy meidän… Meillä on kovin kiire, etsimme Sinistä lintua… Ette sattumalta tiedä, missä hän piilee?
SUURIN ONNI. Sininen lintuko? Odottakaahan… Niinpä niin, nyt muistan… Olen joskus kuullut hänestä puhuttavan… Sehän on kai niitä lintuja, joita ei voi syödä… Ei häntä ainakaan ole koskaan näkynyt meidän pöydällämme… Siitä päättäen hänestä ei täällä paljoakaan välitetä… Mutta olkaa huoletta, meillä on tarjottavana paljon parempaa… Tulkaa seuraamme, yhtykää meihin, tulkaa katsomaan, mitä kaikkea me teemme…
TILTIL. Mitä te teette?
SUURIN ONNI. Me teemme aina sitä, ettemme koskaan tee mitään… Meillä ei ole hetkenkään lepoa… Meidän täytyy juoda, syödä, nukkua… Aika ei tahdo mitenkään riittää…
TILTIL. Onko se hauskaa?
SUURIN ONNI. Onhan se… Sen täytyy olla, koska ei ole muutakaan täällä
Maan päällä…
VALO. Eikö todellakaan?…
SUURIN ONNI osoittaen sormellaan Valoa, hiljaa Tiltilille. Kuka on tuo huonosti kasvatettu nuori ihminen?…
Edellisen keskustelun aikana on joukko toisarvoisia Suuria Onnia lähennellyt Koiraa, Sokeria ja Leipää, vetäen heidät seuraansa. Yhtäkkiä huomaa Tiltil heidät veljellisesti istumassa isäntiensä kanssa pöydässä syömässä, juomassa ja remuamassa.
TILTIL Valolle. Näettekö!… Nekin syövät ja juovat heidän kanssaan!…
VALO. Kutsu heidät pois… muuten paha perii!…
TILTIL. Vahti!… Vahti!… Tuletko? Heti paikalla, kuuletko!… Ja te siellä, Sokeri ja Leipä, kuka on antanut teille luvan poistua luotani?… Mitä teillä on siellä tekemistä, senkin tottelemattomat?
LEIPÄ posket pullollaan. Etkö voisi puhua meille hiukan kohteliaammin?…
TILTIL. Mitä? Uskallatko sinä minua sinutella? Mitä sinä oikein ajattelet? Ja sinä, Vahti!… Noinko sinua on opetettu tottelemaan? Heti tänne!… polvillesi! polvillesi ja heti paikalla!…
KOIRA puoliääneen pöydän päästä. Kun syön, en välitä kenestäkään enkä kuule mitään…
SOKERI metisesti. Anteeksi, mutta emmehän voi lähteä noin vain ja loukata näitä herttaisia isäntiämme…
SUURIN ONNI. Näettehän!… Ne näyttävät teille hyvää esimerkkiä…
Tulkaa, teitä odotetaan. Emme mitenkään salli, että kieltäydytte…
Viemme teidät väkisin! Auttakaa minua, Onnet! Kiskomme heidät väkisin
pöytään, teemme heidät onnellisiksi vasten tahtoaan!…
Kaikki Suuret Onnet kiskovat, ilosta huutaen ja kömpelösti
hypellen, lapsia, jotka koettavat panna vastaan minkä voivat,
samalla kun Röhö-Nauru kietaisee kätensä Valon vyötäisten
ympäri.
VALO. Kierrä Timanttia, kierrä pian!…
Tiltil tekee, niinkuin Valo käski. Samassa näyttämön täyttää sanomattoman puhdas, jumalallisen ruusun hohtava, tasainen keveä valo. Etualan raskaat koristeet, paksut ja punaiset seinäverhot irtautuvat ja katoavat, jolloin paljastuu satumaisen suloinen puutarha, eräänlainen lehtipalatsi sopusuhtaisine aukeamineen, jossa tuuhean ja loistelevan, uhkuvan ja samalla järjestyneen lehvistön komeutta ja kukkien neitseellistä huumausta ja nopeasti virtailevien vesien viileyttä pursuaa joka taholta, ikäänkuin pyrkien näköpiirin kaukaisimpiin ääriin saakka levittämään onnen aatetta. Herkkupöytä vajoaa maahan jälkeä jättämättä. Suurten Onnien sametit, kullat, kruunut heilahtavat valohenkäyksen puhaltaessa näyttämölle, nousevat sijoiltaan, repeytyvät ja putoavat hämmästyneiden juhlijain jalkojen juureen. Nämä lyyhistyvät kokoon niinkuin haljenneet rakot, katselevat toisiaan, räpyttävät silmiään heille tuntemattomien, kirvelevien auringon säteiden niihin sattuessa. Nähtyään itsensä semmoisina kuin todellisuudessa ovat, se on alastomina, inhottavan rumina ja surkuteltavina, alkavat he päästellä häpeän ja kauhun huutoja, joista ylinnä ja selvimmin kuuluvat Röhö-Naurun huudot. Ainoastaan Onni-olla-mitään-ymmärtämättä pysyy täysin tyynenä, sillaikaa kun hänen toverinsa häärivät hädissään, koettaen paeta ja piiloutua loukkoihin, joiden toivoisivat olevan vieläkin pimeämpiä. Mutta ei ole enää olemassa mitään varjoa häikäisevänä säteilevässä puutarhassa. Silloin useimmat heistä epätoivoissaan päättävät tunkea sen uhkaavana seisovan esiripun läpi, joka eräässä oikealla olevassa nurkassa sulkee Onnettomuuksien luolan aukon. Joka kerta kuin joku pakokauhun valtaamana kohottaa esiripun lievettä, kuuluu sen takaa luolan kuilusta sadatuksia, kirouksia, häväistyksiä. Koira, Leipä ja Sokeri hiipivät hädissään lasten luo ja piiloutuvat heidän taakseen.
TILTIL katselee pakenevia Onnia. Kauheata, kuinka ne ovat rumia!…
Minne ne menevät?
VALO. Aivanhan ne ovat päästään pyörällä… Ne pakenevat Onnettomuuksien luo ja minä luulen, etteivät ne sieltä enää koskaan palaja…
TILTIL katsellen ympärilleen, haltioissaan. Oi, ihanaa puutarhaa. Oi ihanaa puutarhaa… Missä me olemme?
VALO. Samassa paikassa, missä äsken; sinun silmäsi vain näkevät toisin nyt kuin taannoin… Me näemme nyt oikein sen, minkä juuri ikään näimme väärin; saamme pian nähdä niiden Onnien sielun, joiden silmät sietävät Timantinkin kirkkauden…
TILTIL. Oi kuinka se on kaunista!… On ihan niinkuin keskellä kesää… Kas, on niinkuin meitä lähestyttäisiin, niinkuin meitä muistettaisiin…
Puutarhoihin alkaa todella ilmestyä enkelimäisiä olentoja, jotka näyttävät kuin heräävän pitkästä unesta ja liukuvat sulavasti puiden välissä. Ne ovat puetut hohtaviin vaatteihin, joissa vaihtelevat hienot suloiset värit: puhkeavan ruusun väri, veden väreily, aamuruskon sini.
VALO. Siinä tulevat eräät rakastettavat ja ihmeelliset Onnet, joilta voimme saada tietää yhtä ja toista…
TILTIL. Tunnetko heidät?
VALO. Tunnen, tunnen heidät jokaisen; käyn usein heidän luonaan, vaikkeivät he tiedä, kuka olen…
TILTIL. Katso, kuinka niitä on paljon!… Niitä tulee joka taholta!…
VALO. Niitä oli ennen vanhaan paljoa enemmän. Suuret Onnet ovat tehneet niille paljon vääryyttä.
TILTIL. Näkyypä heitä silti riittävän…
VALO. Saat nähdä heitä vieläkin enemmän, kunhan Timantin voima vain ehtii vaikuttaa puutarhoihin… Onnet ovat maailmassa lukuisammat kuin luulisikaan; Ihmiset eivät vain osaa heitä löytää…
TILTIL. Siinä tulee heitä muutamia pieniä; juostaan heidän luokseen…
VALO. Ei tarvitse; ne, joita haluamme nähdä, tulevat tästä kautta.
Meillä ei ole aikaa tutustua heihin kaikkiin…
Joukko Pikku Onnia tulee hypellen ja nauraen puiden takaa,
alkaen tanssia lasten ympärillä.
TILTIL. Oi, kuinka ne ovat kauniita!… Mistä ne tulevat, keitä ne ovat?…
VALO. Ne ovat Lasten Onnia…
TILTIL. Saako niitä puhutella?
VALO. Se olisi turhaa, he laulavat, tanssivat, nauravat, mutta eivät osaa vielä puhua…
TILTIL ilosta säihkyen. Päivää! Hyvää päivää!… Katso tuota lihavaa tuolla, joka vain nauraa!… Voi, voi, kuinka niillä on kauniit posket, kuinka niillä on kauniit vaatteet!… Ovatko ne kaikki rikkaita?…
VALO. Eivät, täällä niinkuin kaikkialla muuallakin on enemmän köyhiä kuin rikkaita…
TILTIL. Missä ovat sitten köyhät?…
VALO. Heitä ei voi erottaa. Lapsen Onni pukeutuu aina siihen, mikä on kauneinta taivaassa ja maan päällä.
TILTIL voimatta enää pysyä paikoillaan. Tahtoisin tanssia heidän kanssaan…
VALO. Se on suorastaan mahdotonta, meillä ei ole aikaa… Näen, että Sininen Lintu ei ole heidän hallussaan… Sitäpaitsi, heillä on kiire, näetkös, nyt ne menivät jo… Ei heilläkään ole aikaa hukata, sillä lapsuus kestää kovin vähän aikaa…
Toinen joukko Onnia, hiukan suurempia kuin edelliset, hyökkää puutarhaan ja laulaen kohti kurkkua… "Siinä ne ovat, siinä ne ovat! Ovat nähneet meidät! ovat nähneet meidät!…" tanssii lasten ympärillä iloisen tarandolan, jonka loputtua se, joka näyttää olevan tuon pikku joukon johtaja, lähestyy Tiltiliä ja ojentaa hänelle kätensä.
ONNI. Päivää, Tiltil!…
TILTIL. Siinä on vielä muuan, joka tuntee minut!… (Valolle) Minut kohta tunnetaan kaikkialla… Ken olet?
ONNI. Etkö tunne minua?… Lyön vetoa, ettet tunne näitä muitakaan?…
TILTIL aika tavalla hämillään. En… En tiedä… En muista teitä nähneeni…
ONNI. Kuuletteko?… Enkö arvannut!… Hän ei muka ole meitä koskaan nähnyt!… (Kaikki muut Onnet purskahtavat nauramaan.) Mutta ethän sinä, Tiltil parka, tunne ketään muita kuin meidät!… Mehän olemme aina ympärilläsi!… Mehän syömme, juomme, heräämme, hengitämme, elämme sinun kanssasi!…
TILTIL. Niinpä niin, kyllä, kyllä, minä tiedän, muistan… Tahtoisin vain tietää nimenne…
ONNI. Näen, ettet tiedä niin kerrassa mitään… Minä olen Koti-onniesi johtaja; ja kaikki nämä ovat niitä Onnia, jotka teillä asuvat.
TILTIL. Onko meidän kotona sitten Onnia?
Kaikki Onnet purskahtavat nauramaan.
ONNI. Kuulitteko?… Hän kysyy, onko hänen kotonaan Onnia?… Voi sinua, kotisihan on niitä niin täynnä, etteivät ovet ja ikkunat tahdo kestää!… Me nauramme, laulamme, remuamme ja riemuitsemme niin, että luulisi seinien kaatuvan ja kattojen lentävän ilmaan, mutta sinä et vain huomaa mitään, et kuule mitään… Toivon, että vanhetessasi vähän viisastut… sitä odotellessasi tee hyvin ja tule paiskaamaan kättä kuuluisimmille heistä, jotta tuntisit heidät helpommin, kun kerran palajat kotiisi… Ja sittenhän voit jonakin päivänä ilahduttaa heidän mieltään pienellä hymyilyllä, kiittää heitä ystävällisellä sanalla, sillä he tekevät todella kaiken voitavansa keventääkseen elämääsi ja hauskuttaakseen sitä… Minä, nöyrin palvelijasi, olen Hyvinvoinnin-onni… En ole heistä kaunein, mutta olen tärkein. Tunnetko minut nyt?… Tässä on Raikkaan-ilman-onni, joka on melkein läpikuultava… Tässä on Vanhempiensa-rakastamisen-onni, jolla on harmaa puku ja joka on aina hiukan alakuloinen, koska häntä ei koskaan huomata… Tässä on Sinitaivaan-näkemisen-onni, jolla tietysti on sininen puku; ja Metsässä-oleskelemisen-onni, joka tietystikin on puettu vihreään ja jonka näet joka kerta, kun katselet ikkunasta… Sitten on tässä vielä Päiväpaisteessa-olemisen-onni, jolla on timantinvärinen puku, ja Kevään-onni, joka välähtelee kuin smaragdi…
TILTIL. Oletteko joka päivä yhtä kauniita?…
ONNI. Tietysti olemme, kaikissa kodeissa on aina pyhä, kun aamulla herätään… Ja kun ilta joutuu, tulee tämä Auringonlaskun-onni, joka on kauniimpi kaikkia kuninkaita maan päällä; ja jota seuraa Tähtiennousun-näkemisen-onni, joka kiiltää kullalle kuin muinaisajan jumala… Ja kun sitten tulee ruma ilma, on tässä Sateisen-ilman-onni, jonka puku on yltyleensä helmillä koristettu, ja Talvisen-takkatulen-onni, joka tarjoo kauniin purppuraviittansa kohmettuneiden käsien hyväiltäväksi… En nyt esitä parasta kaikista, koska hän on melkein niiden Suurten Taivaisten Ilojen veroinen, jotka pian saatte nähdä, kaikista kirkkainta joukossamme, Viattomain-ajatusten-onnea… Tässä on vielä… Mutta heitä on liika paljon!… Heistä ei tule koskaan loppua ja minun täytyy lähettää sana Suurille-Iloille, jotka ovat tuolla ylhäällä, perällä, taivaan porttien luona, eivätkä vielä tiedä tulostanne… lähetän heidän luokseen kaikista nopeimman Aamukasteessa-paljasjaloin-juoksentelemisen-onnen (Onnelle, jonka nimen hän on maininnut ja joka lähestyy hypellen ja kuperkeikkoja tehden.) Riennä!…
Silloin tulee esiin mustaan puseroon puettu pikku paholainen, tyrkkien kaikkia ja päästellen suustaan käsittämättömiä kirahduksia. Hän lähestyy Tiltiliä ja harppailee hurjasti sinne tänne näppäisten häntä nenälle, läimäytellen ja potkiskellen häntä.
TILTIL hämmästyksissään ja syvästi loukkaantuneena. Mikä se on tuo villikko?
ONNI. Se on Kiusanteon-huvi, joka on päässyt karkuun Onnettomuuksien luolasta. Häntä ei tahdo saada pysymään missään. Hän karkaa kaikkialta, eivätkä Onnettomuudetkaan tahdo enää pitää häntä luonaan.
Paholainen kiusaa yhä Tiltiliä, joka turhaan koettaa puolustautua.
Yhtäkkiä se rähähtää nauramaan ja katoaa yhtä odottamatta kuin
oli tullutkin.
TILTIL. Mikä hänen oikein oli? Eikö hän ole hiukan hassu?
VALO. En tiedä, vaan etköhän sinä itse ole hiukan samanlainen silloin, kun et ole kiltti. Mutta nyt meidän pitäisi odottaessamme ottaa selkoa Sinisestä linnusta. On hyvin luultavaa, että Koti-ilojesi johtaja tietää, missä hän on…
TILTIL. Missä hän on?…
ONNI. Hän ei tiedä, missä on Sininen Lintu!…
Kaikki Koti-onnet purskahtavat nauramaan.
TILTIL loukkaantuen. Niin, en tiedä… Mitä nauramista siinä on?
Taas he purskahtavat nauramaan.
ONNI. Kas niin, elähän suutu… mutta puhukaamme nyt totisesti… Eihän
tämä poika ole sen naurettavampi kuin Ihmiset yleensä… Siinä tulee
Aamukasteessa-paljasjaloin-juoksentelemisen-onni ilmoittamaan, että
Suuret Ilot saapuvat.
Todellakin näkyy kauniita enkelien kaltaisia, loistaviin
vaatteihin puettuja olennoita lähestyvän.
TILTIL. Katso, kuinka kauniita ne ovat!… Miksi ne eivät naura?
Eivätkö ne ole onnellisia?…
VALO. Ei nauru ilmaise suurinta onnea…
TILTIL. Keitä ne ovat?…
ONNI. Ne ovat Suuria Iloja…
TILTIL. Tiedätkö heidän nimensä?…
ONNI. Tietysti, koska me leikimme usein heidän kanssaan… Siinä on ensiksikin etumaisena Oikeintekemisen-suuri-ilo, joka hymyilee joka kerta, kun joku vääryys oikaistaan — olen liian nuori, en vielä ole koskaan nähnyt hänen hymyilevän. — Hänen takanaan on Hyvänä-olemisen-ilo, joka on Iloista onnellisin, mutta samalla myöskin surullisin, ja jota on hyvin vaikea estää menemästä Onnettomuuksien luo, joita hän tahtoisi lohduttaa. Oikealla tuolla on Suoritetun-työn-ilo ja hänen rinnallaan astuu Ajattelemisen-ilo. Sitten tulee Ymmärtämisen-ilo, joka etsii aina veljeään, Onnea-olla-mitään-ymmärtämättä…
TILTIL. Minä näin hänet!… Hän meni Onnettomuuksien luo yhdessä
Suurten Onnien kanssa…
ONNI. Minä arvasin sen!… Hän on joutunut hunningolle, huonot toverit ovat hänet kokonaan turmelleet… Mutta elä puhu siitä hänen sisarelleen. Hän lähtisi heti häntä etsimään ja me menettäisimme yhden ihanimpia ilojamme… Siinä on vielä yksi kaikkein suurimpia ilojamme: Ilo-nähdä-sitä-mikä-on-kaunista, joka lisää joka päivä joitakin säteitä siihen valoon, joka täällä vallitsee…
TILTIL. Entä tuo tuolla, kaukana, kaukana, kultapilvissä, jota tuskin voin nähdä, vaikka kuinka nousisin varpailleni?
ONNI. Se on rakastamisen-suuri-ilo… Elä koetakaan, olet liian pieni voidaksesi nähdä hänet kokonaan…
TIETIL. Entä nuo tuolla ihan perällä, nuo, joilla on huntu silmillä ja jotka eivät tule lähemmä?…
ONNI. Ne ovat niitä, joita Ihmiset eivät vielä tunne…
TILTIL. Mitä ne nyt aikovat? Miksi väistyvät kaikki syrjään?
ONNI. Ne väistyvät erään uuden Ilon tieltä, joka juuri lähestyy ja joka ehkä on kaikista Iloistamme puhtain…
TILTIL. Kuka hän on?
ONNI. Etkö tunne häntä vielä?… Mutta katsohan tarkemmin, avaahan toki silmäsi olentosi pohjaan saakka!… Nyt hän huomasi sinut, hän huomasi sinut!… Hän rientää luoksesi avoimin sylin… Se on äitisi ilo, se on, se on Äidinrakkauden-ilo, jolla ei ole maailmassa vertaa.
Muut Ilot juoksevat esiin joka taholta ja tervehdittyään häntä vetäytyvät kunnioittavasti syrjään Äidin-rakkauden-ilon tieltä.
ÄIDINRAKKAUS. Tiltil ja Mitil!… Kuinka, oletteko te täällä!… Minulla ei ollut aavistustakaan siitä! Olin aivan yksin kotona, ja nyt te yhtäkkiä tulette aina tänne taivaaseen saakka, jossa säteilee Ilossa kaikkien äitien sielu!… Mutta antakaahan, kun suutelen teitä, kun suutelen teitä!… Tulkaa syliini, molemmat, ei ole maailmassa suurempaa onnea!… Tiltil, miksi olet niin totinen? Ja sinä myös, Mitil?… Ettekö tunne äitinne rakkautta? Mutta katsokaahan toki, eivätkö nämä ole minun silmäni, minun huuleni, minun käsivarteni? Ettekö tunne niitä?
TILTIL. Minä tunnen, minä kyllä tunnen, mutta minä en tiennyt… Sinä olet äidin näköinen, mutta sinä olet paljon, paljon kauniimpi…
ÄIDINRAKKAUS. Tietysti, koskapa en enää vanhene… ja koska joka päivä antaa minulle uusia voimia, nuoruutta ja onnea… Jokainen hymyilysi keventää iästäni vuoden… Siellä kotona sitä ei näy, mutta täällä näkyy kaikki, ja se on totta se…
TILTIL ihastuneena, häntä vuoroon katsellen, vuoroon syleillen ja suudellen. Mistä kaikesta on tehty tämä sinun kaunis hameesi?… Onko se silkkiä vaiko hopeaa, vaiko helmiä?
ÄIDINRAKKAUS. Se on tehty suuteloista, hellistä katseista, hyväilyistä… jokainen uusi suudelma lisää siihen uuden auringon tai kuun säteen…
TILTIL. En olisi koskaan luullut sinua noin rikkaaksi… Mihin kummaan sinä kätkit tuon pukusi? Oliko se siinä kaapissa, jonka avain on isällä?
ÄIDINRAKKAUS. Eihän, se on minulla aina ylläni, vaikkei sitä näy, koska emme näe mitään silloin, kun emme osaa katsoa… Kaikki äidit ovat rikkaita silloin, kun rakastavat lapsiaan… Ei ole silloin köyhiä, ei ole rumia, ei ole vanhoja… Heidän rakkautensa on aina heidän ihanin Ilonsa… Ja kun he näyttävät olevan suruissaan, ei tarvitse muuta kuin että he saavat tai antavat suudelman, niin muuttuvat heidän kyyneleensä tähdiksi, jotka kimmeltävät kirkkaina heidän silmiensä pohjassa…
TILTIL katsellen häntä ihmeissään. Ei mutta, katsohan, sinun silmäsi ovat todellakin tähtiä täynnä… Sinun silmäsi ne ovat, mutta paljon kauniimmat… Tämä on sinun kätesi ja tuossa on pieni sormuksesi… Siinä on vielä arpi siitä palohaavasta, joka tuli siihen eräänä iltana, kun panit tulta lamppuun… Mutta sinun kätesi on paljoa valkoisempi, ja voi kuinka sen hipiä on hieno!… Näyttää ihan kuin sen suonissa virtaisi valoa… Ei kai tämä tee työtä niinkuin se, joka on siellä kotona?…
ÄIDINRAKKAUS. Tottahan toki, tämä on kyllä sama käsi; etkö ole siis huomannut, että se muuttuu hienoksi ja valkoiseksi ja että siinä alkaa valo virtailla heti, kun se hyväilee sinua?…
TILTIL. Ihme ja kumma, sehän on sinun äänesikin, mutta sinä puhut paljoa kauniimmin kuin kotona…
ÄIDINRAKKAUS. Siellä on niin paljon tekemistä eikä ole aikaa… Mutta sitä, mitä ei sanota, sen kuitenkin kuulee… Mutta kun olet nähnyt minut näin, mahtaisitkohan sinä tunteakaan minut enää siinä rikkinäisessä, vanhassa hameessani, kun huomenna taas palaat sinne mökkipahaseemme?
TILTIL. Minä en tahdo palata sinne… Koska sinä olet täällä, tahdon minäkin olla täällä, niin kauan kuin sinäkin olet…
ÄIDINRAKKAUS. Mutta toinenhan on sama kuin toinenkin, minä olen siellä ja me kaikki olemme siellä… Olet tullut tänne ainoastaan sitä varten, että oppisit, kuinka sinun on minua katsottava siellä kotona… Ymmärrätkö, Tiltil?… Sinä luulet olevasi taivaassa, mutta taivas on kaikkialla, missä me suutelemme toisiamme… Ei kenelläkään ole kahta äitiä eikä sinullakaan ole muuta äitiä kuin minä… Jokaisella lapsella on vain yksi äiti, aina sama ja aina kaikista kaunein; täytyy vain tuntea hänet ja osata katsoa… Mutta millä tavalla sinä olet päässyt tänne, kuinka olet löytänyt tien, jota Ihmiset turhaan ovat etsineet siitä saakka, kuin ovat asuneet maailmassa?
TILTIL osoittaen Valoa, joka hienotunteisesti on vetäytynyt hiukan syrjään. Hän toi minut tänne…
ÄIDINRAKKAUS. Kuka hän on?…
TILTIL. Valo…
ÄIDINRAKKAUS. En ole häntä koskaan nähnyt… Minulle kerrottiin, että hän rakastaa teitä ja että hän on ollut hyvin hyvä teitä kohtaan… Mutta miksi hän kätkeytyy? Eikö hän koskaan näytä paljaita kasvojaan?…
TILTIL. Näyttää, mutta hän pelkää, että Onnet pelästyvät, jos tulee liian kirkasta…
ÄIDINRAKKAUS. Mutta eikö hän tiedä, että juuri häntähän me vain odotamme!… (Kutsuen muita Isoja Iloja.) Tulkaa, tulkaa, sisareni!… Tulkaa, rientäkää kaikki, Valo on vihdoinkin tullut meitä tervehtimään!…
Liikettä Isojen Ilojen joukossa, jotka lähestyvät.
Huutoja: "Valo on täällä! Valo, Valo!…"
YMMÄRTÄMISEN-ILO työntää syrjään kaikki muut päästäkseen syleilemään
Valoa. Te olette Valo, emmekä sitä tienneet!… Olemme odottaneet
teitä vuosia ja yhä vuosia!… Tunnetteko minut?… Minä olen
Ymmärtämisen-ilo ja minä olen etsinyt teitä niin paljon, niin paljon…
Me olemme hyvin onnellisia, mutta me emme näe ulomma omaa itseämme…
OIKEIN-TEKEMISEN-ILO syleilee vuorostaan Valoa. Tunnetteko minut? Minä olen Oikein-tekemisen-ilo, olen rukoillut teitä niin usein, niin usein… Me olemme hyvin onnellisia… Mutta me emme näe ulomma omia varjojamme…
ILO-NÄHDÄ-SITÄ-MIKÄ-ON-KAUNISTA syleilee häntä samalla tavalla. Tunnetteko minut?… Minä olen Kauneuden-ilo ja minä olen rakastanut teitä niin paljon, niin paljon… Me olemme hyvin onnellisia, mutta me emme näe ulomma omia unelmiamme…
YMMÄRTÄMISEN-ILO. Sisko, elkää antako meidän odottaa enää… Olemme kyllin lujat, olemme kyllin puhtaat… Poistakaa huntunne, joka vielä peittää meiltä viimeisen viisauden ja suurimman onnen… Näettekö, kaikki sisareni polvistuvat jalkojenne juureen… Olette kuningattaremme ja palkintomme…
VALO kiertää huntuaan yhä lujemmalle. Sisareni, kauniit sisareni, minun on toteltava Herraani… Hetki ei ole vielä tullut, mutta se on ehkä tuleva ja silloin minä palajan arastelematta ja peittäytymättä… Hyvästi, nouskaa, syleilkäämme toisiamme vielä kerran, niinkuin sisaret, jotka ovat tavanneet toisensa, odottaen päivää, joka on pian koittava…
ÄIDINRAKKAUS syleillen Valoa. Olette ollut niin hyvä lapsiraukoilleni…
VALO. Olen aina hyvä niille, jotka rakastavat toisiaan…
YMMÄRTÄMISEN-ILO lähestyen Valoa. Painakaa viimeinen suudelma minun otsalleni…
Syleilevät toisiaan kauan, ja kun he eroavat ja nostavat
päänsä, näkyy heidän silmissään kyyneleitä.
TILTIL ihmeissään. Miksi itkette?… (Katsellen toisia iloja.) Tekin itkette!… Mutta minkätähden kaikkien silmät ovat kyyneliä täynnä?…
VALO. Hiljaa, lapseni…
Esirippu