XIV
"Ehlertiltä on varastettu", juteltiin naapuristossa muutamia minuutteja virkamiehen saapumisen jälkeen. "Epäillään Schornia", lisättiin puoliääneen ja epävarmasti.
"Schornia?" Se oli kuulumatonta.
"Kyllä", sanoi Ehlertin talon kolmannen kerroksen asukas kauppiaalla kadun kulmassa. "Kyllä, olen nähnyt poliisin juuri kulkevan isäntäni kera sinne — Schornia epäillään." — "Se on kuulemma suuri summa", lisäsi toinen, ja "kuningasmielinen" Antonius Pätzoldtin kuningashuoneesta, joka juuri saapui, väitti, että oli tehty oikein murtovarkaus, hänen "rakas" miehensä oli sen sanonut, ja myöskin sen, että Schorn oli tosiaankin varas.
Samalla loisti oikea vahingonilo pitkän, muumiomaisen olennon vetisistä silmistä.
"Mutta minä en tahdo sanoa mitään", lisäsi hän kohta. "Oh, en minäkään —" — "En minäkään —" kuului kuorossa, mutta se ei kuitenkaan estänyt näitä herttaisia sieluja pistämästä päitään yhteen ja antamasta kotona palaa päivälliskeiton pohjaan.
Mitä kaikkia juttuja taasen tuotiinkaan esiin!
Rouva Schorn, jos olisit kaiken kuullut, olisi vajonnut häpeästä maan alle!
Schorn oli kotiin saavuttuaan mennyt suoraa päätä työpajaansa. Kello oli tuskin kaksitoista, ja hänellä oli vielä niin paljo mitattavaa, järjestettävää ja puuhattavaa, ettei hän voinut suoda itselleen lyhyttäkään lepoa päivällisille asti. Hän riisui takkinsa kuten tavallisesti ja pani sen tavalliseen paikkaansa ikkunan viereen.
Sitte meni hän hetkiseksi puotiin ja kertoi vaimolleen avaimesta, jonka "luultiin" kadonneen, ja siitä peljästyksestä, joka hänet sen johdosta oli vallannut.
"Ajatteles vain, Hannaseni! Pulpetissa oli rahaa ja minä olin koko ajan yksin saapusalla. Kylmät väreet karmivat luitani ja ytimiäni. Sellainen voi saada rehellisimmänkin epäluulon alaiseksi, mutta luojan kiitos — kaikki on tullut jälleen kuntoon."
Ja kunnon Schorn pyyhki taskuliinallaan otsaansa, ikäänkuin sillä olisivat vielä hikipisarat.
Sitte kysyi hän Rassmannia.
"Hän on istunut parisen tuntia ylhäällä kirjottamassa", vastasi Hanna huolettomasti; ja nuori mestari sanoi jälleen:
"Ah — tiedän, tiedän — hänellä on tärkeää työtä. Silloin en tahdo häntä häiritä."
Näin sanoen palasi hän työpajaansa.
Rassmann ei ollut poistunut huoneestaan sen jälkeen kuin oli sinne hiipinyt. Mitä hän tällaikaa teki, ei hän tiennyt itsekään.
Jokainoa minuutti meni hän ikkunan luo ja silmäili työpajaan, voisiko hän jo nähdä Schornia. Ja jokainen silmänräpäys oli hänelle pitkä kuin iankaikkisuus.
Hän oli luullut helpommaksi näytellä tätä levollisuutta kuin se todellisuudessa oli. Joka kerta, kun hän kuuli alhaalta liikettä tai askeleita, vävähti hän ja värisi. Pelko, sietämätön pelko lamautti hänen jäseniään. Jos hänet kuitenkin oli nähty, jos oli huomattu hänen hyppäävän ikkunasta, jos Schorn ei olisi ollutkaan poissa huoneesta vaan jonkin huonekalun taakse piiloutuneena olisi katsellut hänen kurjaa tekoaan, jos — Rassmann ei tiennyt, mitä kaikkea hän ajatteli. Äkkiä johtui hänen mieleensä, että hän roistomaisesti aikoessaan päästä ympäristönsä omistajaksi oli kokonaan unhottanut Samuel Hirschin uhkauksen.
Hän tulisi kahden aikaan esittämään vekselin Schornille, itselleen. Tuhattulimainen! Se oli tuhoova pyyhkäys laskujen ylitse! Toveri saattaisi olla ensimäinen epäilemään kotiystäväänsä! Jos hänet olisi vielä nähty Ehlertin talossa, silloin kohtaisivat pahan ilman linnut toisensa, ja hänen toiveensa vaimoon ja taloon nähden olisivat lopussa.
"Retkaleesta" olisi silloin tullut rikoksellinen.
Rassmannista oli kuin huoneen katto vierisi hänen päänsä ylitse hänet musertaakseen; hänestä oli kuin ilma äkkiä kuumentuisi ja vaikeuttaisi hänen hengityksensä, kuin täytyisi hänen huudahtaa raivosta, vihasta ja pelosta. Hän toivoi olevansa sadan peninkulman päässä, yhden ainoan minuutin vuoksi, joka toisi hänelle varmuuden.
Silloin kuuli hän Schornin tulevan. Hän sen täytyi olla, hänen askeleensa ne olivat. Hän meni työpajaansa ja kuului sieltä kohta palaavan puotiin.
Etuhuoneesta veivät portaat suoraan puodin viereiseen huoneeseen. Rassmann meni sinne ja kuuli, kuinka Schorn kertoi vaimolleen jutun kadonneesta avaimesta ja että "kaikki oli jälleen kunnossa".
Nämä sanat tuntuivat hänestä epäselviltä. Mutta hän tuumi itsekseen, ettei varkautta oltu vielä keksitty, sillä Schorn ei tiennyt siitä mitään, ainoastaan, että avaimen otaksuttiin kadonneen.
Sitte kuuli hän, kuinka toveri kysyi häntä ja puhui hänestä yhtä viattomasti kuin ennenkin. Tämä oli nyt sentään jonkinlainen lohdutus hänelle ja vahvisti ehdottomasti hänen rohkeuttaan. Mutta Ehlert ei ollut voinut huomata varkautta, koska, kuten Schorn tuumi, kaikki oli kunnossa. Mutta olkoonpa — hän saattoi malttaa mielensä ja — miettiä edelleen.
Niin kului tunti, silloin kuuli agitaattori toistamiseen askeleita eteisessä. Jälleen hiipi hän portaihin. Kauppias kysyi rouva Schornilta hänen miestään. "Hän on työpajassaan, herra Ehlert", vastasi tämä; sitte tervehti hän huolettomalla äänellä:
"Ah — hyvää päivää, herra komissarius, mikä suuri kunnia. Näkeekö teidät kerran —"
Mutta Rassmann vapisi kuumeisesti; hän tiesi, että nyt tuli ratkaisu, sillä Ehlert oli tullut poliisin kera.
"Pois!" Hän ei tahtonut kuulla enempää. Arasti hiipi hän takaisin huoneeseensa. Hän sulki ikkunan, istuutui pöydän ääreen ja tukki korviaan. Ei, ei, hän ei tahtonut kuulla mitään.
Oli kulunut parisen minuuttia, kun hän kuuli alhaalta vihlaisevan huudon, jollaisen täytyy päästää sen, joka ei löydä sanoja häntä kohdanneen iskun johdosta, mutta jonka täytyi kuitenkin ahdistetusta rinnastaan päästää jokin ääni.
Silloin kaikui kuin puoleksi rukoileva avunhuuto hänelle:
"Gustav, Gustav, missä olet. Kuules toki! Minä muka olen varas. Gustav,
Gustav!"
Rassmann avasi jälleen ikkunan. Uteliaisuus kuulla omaa häpeäänsä pakotti hänet ottamaan selvää tekonsa seurauksista.
Niin hänen nojatessaan ikkunasta ulos, valtasi hänen pirullinen levollisuus. Schornin ensimäinen tuskanhuuto oli ohitse: sekuntti, jota ajatellessaan hän oli vavissut. Ja talo ei ollut horjahtanut, se seisoi vielä vanhalla paikallaan.
Toistamiseen kuuli Rassmann Schornin huutavan kuten mielipuolen:
"Gustav, Gustav, missä olet?! — Minä muka olen varas!"
Silloin temmattiin ovi auki hänen takanaan; Hanna syöksähti sisään kalman kalpeana ja huusi:
"Gustav, Jumalan tähden, tule alas, Vilhelmiä epäillään, että hän olisi Ehlertillä varastanut — tulkaa minua auttamaan. En tiedä, mitä minun on tehtävä. Luulen, että hän tulee mielipuoleksi tai tapahtuu jokin onnettomuus!"
Ei, hän ei ollut huono, tämä kaunis rouva Schorn. Hänen itkusta punertuneet silmänsä, todellinen tuska, joka muutamissa minuuteissa oli vääristänyt hänen piirteensä, hänen solakan vartalonsa vapiseminen, itse kädetkin, jotka olivat ristiytyneet kuin rukoukseen — kaikki puhui hänen puhtaudestaan.
Rassmannista oli hän niin hurmaavan kaunis. Ja Rassmann osasi mainiosti teeskennellä.
"M—itä, mitä on tapahtunut?"
"Taivaan tähden, tulkaa!"
Hanna tarttui Rassmannin käsivarteen, ikäänkuin tahtoisi vetää kotiystävän pois.
He menivät alas, suuri toveri tuntien, että nyt riippui koko hänen elämän onnensa hänen levollisuudestaan.
Takahuoneessa nojasi Schorn kalpeana seinään, puoleksi murtuneena, kuten ruoko, johon äkillinen myrskyn puuska on sattunut.
Schorn, kovan työn mies, joka oli aina ollut sama eikä koskaan menettänyt levollisuuttaan, oli sinä hetkenä, jona hänen kunniaansa rohettiin epäillä, tullut heikoksi kuin lapsi.
Että uskalsivatkin!
Kun Ehlert ja poliisi esittivät hänelle hellävaroen asian, ei hän löytänyt järkevää sanaa: ainoastaan hirveä huuto, jonka Rassmann oli kuullut, pääsi hänen rinnastaan. Sitte huusi hän äänekkäästi toveriaan apuun, täytyi olla joku, joka suojeli häntä tässä musertavassa tilaisuudessa, puhui hänen puolestaan, ja se saattoi olla vain ystävä, sellainen hyvä, rakas ystävä ja puoluetoveri kuin Rassmann, jolla oli samallainen käsitys elämästä kuin hänelläkin, joka ajatteli kuten hän, tunsi kuten hän.
Schorn katsoi toveriinsa.
"Gustav, Gustav, suojele minua — kuules toki, minä olen muka varas —"
Rassmann ei puhunut sanaakaan. Hän katsoi ympärilleen ja silmäili toisia, ikäänkuin hänen täytyisi ensin saada selitys.
Ja Ehlert, luullen, ettei Schornin liiketoveri tiennyt vielä mitään, kertoi kaikessa lyhykäisyydessä tapahtuman liikkeessään. Rassmann kuunteli sellaisella hämmästyksellä kuin ei voisi selvitä kummastuksestaan.
Huonekalukauppias kääntyi sitte jälleen Schorniin, häntä viihdyttääkseen, poliisi puhutteli häntä samoin ystävällisesti ja sanoi:
"Herra Schorn, mieleni on paha, mutta laki vaatii sen ja velvollisuuteni samoin. Minun täytyy pitää teillä kotitarkastus ja samoin tarkastaa vaatteenne. Uskon teidän olevan syytön, niin totta kuin tunnen teidät rehelliseksi mieheksi, mutta minun täytyy. Älkää vaikeuttako virkani tehtäviä, pyydän sitä."
Schorn puhtaine ominetuntoineen tunsi näiden hyvää tarkettavien sanojen johdosta itsensä rohkeammaksi.
Hän nousi pystyyn ja sanoi nopeasti, iloisesti liikutettuna:
"Kyllä, kyllä — etsikää talon jokainen nurkka, mutta ensiksi pukuni. Odottakaas, tuolla riippuu vielä työpajassani takkini, joka minulla oli samoin mukanani siellä, käyn sen noutamassa."
Ja kiireisesti poistui hän huoneesta, kuin sähkön elvyttämättä. Virkamies seurasi häntä. Sitte astuivat molemmat jälleen sisään, Schorn takkinsa kädessään.
Rassmann tarttui muutamaan tuoliin, nojatakseen siihen. Hän oli luullut että rahat olivat jo löydetyt, ja hirmuinen hetki oli vasta nyt tuleva — tämä ajoi hien hänen otsalleen.
Jos Schorn olisi pitänyt nippua tavallisena paperituppuna ja viskannut pois? Silloin olisi paholainen vasta oikein pitänyt hänen kanssansa peliään ja hän, hienostunut ihmiskunnan onnellistuttaja, olisi joutunut yksin narriksi pelissä.
Schorn penkoi läsnäolijain nähden vielä liikutuksesta vapisevin käsin takkinsa ulkotaskut. Samalla sanoi hän:
"Tässä, tässä — nähkääs, katsokaa tarkoin, herra komisarius, ei mitään.
Ja katsokaas, rintataskussa samoin —"
Hän pysähtyi. Nurin käännetystä taskusta putosi kokoonpuristettu paperitukku.
"Ainoastaan vanha, arvoton sanomalehden kappale", sanoi Schorn jälleen, välittämättä paperista. Mutta virkamies kumartui, nosti tupun ylös, levitti sen auki ja setelit tulivat näkyviin.
"Luulen sentään, etteivät nämä ole mitään arvottomia sanomalehden kappaleita", sanoi hän, ja tällä kertaa ei hänen äänessään kuulunut sääliä.
Samalla katsoi hän terävästi nuoreen mestariin, ikäänkuin tahtoisi lukea hänen sielunsa syvyydet. Oliko Schorn tiennyt, että setelit olivat siellä ja tarkotuksella antanut paperin pudota aivan arvotonna lattialle? Virkamies, joka kiinnitti tarkkaavaisuutensa tähän kysymykseen, tahtoi jotakin sanoa, mutta Schorn oli jo huomannut rahat.
"Olen syytön, niin totta kuin Jumala tietää kaiken", sai hän suustaan korisevalla äänellä. Samalla horjui hän kuin juopunut. Kaikki hänen ympärillään oli sumussa, hän näki vain setelit, joihin hänen silmänsä jäykkinä tuijottivat.
Ja samassa päästi hänen vaimonsa huudon; hänkin oli nähnyt rahat.
Rassmann seisoi vielä liikahtamatta syrjässä. Mitä oli hänen sanottava?
Näytelläkseen oikeaa hämmästystä oli hänen oltava vaiti.
Ehlert katsoi milloin Schorniin, milloin virkamieheen, joka yhä pitäen rahoja kädessään kääntyi nyt häneen:
"Niitä on täsmälleen kaksisataa viisikymmentä markkaa. Eri setelien suuruus sopii myös yhteen, ja — odottakaas, tahdon verrata — noin — nähkääs, setelien numerot samoin. Ei epäilemistäkään, varastetut rahanne ovat löytyneet."
Ja Ehlertillä ei ollut siihen mitään vastattavaa, hän vain nyökäytti päätään; mutta virkamies sanoi lyhyesti:
"Herra Schorn — pyydän teitä seuraamaan minua. Lain nimessä vangitsen teidät todistettuna syylliseksi varkauteen."
"Hyvä, hyvä — seuraan teitä, herra komissarius — olen syytön, niin totta kuin Jumala elää."
Schorn, kalmankalpea Schorn, tuli jälleen vanhaksi maltilliseksi mieheksi, joka aina osasi taipua välttämättömyyteen. Mutta Hanna huudahti vielä kerran, sitte lyhistyi hän kokoon ja kaatui Rassmannin syliin. Lapset syöksyivät sisään ja alkoivat äänekkäästi itkeä, niin että Schorn kumartui alas heidän puoleensa ja sanoi kumpaakin suudellen:
"Olkaa rauhalliset, olkaa rauhalliset. Isä palaa pian ja tuo lahjan tullessaan."
Oi, hän uskoi niin vuorenlujasti pian palaavansa. Ja suureen toveriin kääntyen lisäsi hän:
"Pidä kaikki kunnossa, Gustav — vanha Jumala elää vielä, rangaistakseen sen lurjuksen, joka on tehnyt minulle tämän."
Ja vihdoin puhkesi hän kuumiin kyyneliin, joita oli niin kauvan pidättänyt, heittäytyi Hannan syliin ja nyyhkytti:
"Oi, vaimoparkani — oi, te lapsiparkani, tulen niin kunniallisena ja puhtaana takaisin kuin tekin olette." Ja he menivät.
Rassmann näki tämän, kuuli tämän, tunsi kaiken, mutta hän ei syössyt esiin tunnustamaan syyllisyyttään.
Hän tunsi nuoren vaimon lämpimän ruumiin sylissään, hän näki hengessään tämän pikku paratiisin ilman herraa ja vaikeni.
Hän oli lähellä päämääräänsä.
Kun Ami, koira, näki kuinka agitaattori piti hänen emäntäänsä sylissään, syöksähti se jälleen ikenet irvillään pöydän alta kotiystävän kimppuun. Vinkuen pakeni se takaisin.
Kun Schorn saattajineen kulki puodin lävitse kadulle, olivat naapurit jo paikoillaan, tyydyttääkseen uteliaisuutensa kurkistelemalla ovien raosta ja ikkunoista uutimien takaa.
Tämä oli tapaus, joka jo oli puhumisen arvoinen!
Marat toinen viiruili samoin parturituvastaan ja tirskui itsekseen: "Oikein, oikein — nyt saat nähdä, mitä huono seura on — mutta minä en sano mitään, en yleensä tiedä mitään. Jopahan, hihihi –"
Hän nauroi yksikseen ja tarttui pulloonsa.