KAHDEKSAS LUKU
Omituista sanoa, minä sain osakseni hieman parempaa kohtelua tämän tapauksen jälkeen, vaikka se ei tullut omantunnontuskista tapahtuman johdosta eikä siitä, että perämies tai kapteeni olisivat tulleet inhimillisemmiksi tai ystävällisemmiksi. Syy oli aivan toinen. Asia johtui siitä, että molemmat käsittivät tekonsa tehneen miehistöön epäedullisen vaikutuksen. Monet miehistä olivat Bracen ystäviä ja ihailijoita, ja häneen yhtyen eivät he ollenkaan hyväksyneet päällikköjen menettelyä, joten keulakannella ja ankkurinvivun ääressä kuului melko lailla tyytymätöntä puhetta tämän tapauksen jälkeen, usein hyvinkin äänekästä. Brace oli saavuttanut suosiota sen kautta, että oli hypännyt mereen auttamaan — todellinen rohkeus saa aina ihailijoita, olkootpa he sivistymättömiä tai hienostuneita — ja Bracen ystävien lukumäärä oli kasvanut sen kautta. Minä kuulin, että hän oli tosiaan tullut väliin, kun minua pakoitettiin kiipeämään ylös, sekä huutanut vastakkaisia käskyjä kuin mitä perämies oli antanut. Tämä oli syynä hälinään, jonka olin huomannut kannella, ja se taas oli seurauksena siitä, että useat hänen ystävänsä koettivat pidättää häntä, kun muut taas yhtyivät hänen vetoomukseensa.
Sekä kapteeni että perämies olivat peräkannelta kuulleet kaiken tämän, mutta eivät olleet huomaavinaan sitä. Jos siinä olisi ollut joku muu mies kuin Brace, olisivat he heti panneet hänet rautoihin tai rangaisseet häntä vielä ankarammin — etenkin jos hän olisi sattunut olemaan heikompia ja vähemmän suosittuja miehistön kesken. Mutta olosuhteiden ollessa näin eivät he ryhtyneet mihinkään toimenpiteisiin asiassa, eikä ketään rangaistu niistä moittivista lausunnoista, joita oli sanottu. Mutta sekä kapteeni että perämies olivat huomanneet tyytymättömyyden, ja siinä oli syy, miksi minua kohdeltiin jälkeenpäin inhimillisemmin tai pikemmin vähemmän julmasti, sillä häväistyksiä ja loukkauksia sain tilaisuuden sattuessa yhä sekä puolelta että toiselta.
Tästä lähtien sallittiin minun harjoitella merimiesten kanssa, ja minulla oli vähemmän likaista työtä tehtävänäni. Muuan yksinkertainen mies, jo mainittu hollantilainen — häntä ivattiin myöskin paljon — teki yhdessä minun kansani halpa-aryoisemman raskaan työn ja sai osakseen enemmän kuin puolet siitä sapesta, jota kapteenin ja perämiehen piti välttämättä jollekulle purkaa. Itse asiassa oli heidän julmuutensa vähällä tappaa hollantilaisparan, joka oli kurja-osainen ihmiskunnan edustaja, vaikka hän olikin aivan viaton olento. Olen aivan varma, että hänen "Pandoralla" saamansa loukkaukset olisivat saattaneet hänet aikaisempaan hautaan, kuin luonto oli määrännyt hänelle, jollei hänen surullisena kohtalonaan olisi ollut kuoleman kohtaaminen vieläkin aikaisemmalla ajalla, kuten minä saatan myöhemmin kertoa.
Julmuudet, joita "Pandoran" kapteeni ja perämies harjoittivat tätä miestä kohtaan, tuntuisivat uskomattomilta kerrottuina — uskomattomilta, koska tuskin voitaisiin pitää totena, että sellainen tunteen puute on mahdollinen ihmissydämessä. Mutta pahuuteen taipuvien luonteiden lakina näyttää olevan, että milloin julmuus on kerran päässyt alkuun, eikä kohtaa vastustusta uhrinsa puolelta, tuo alhainen intohimo kasvaa vain vahvemmaksi ja rajummaksi, sensijaan että se tulisi tyydytetyksi, aivan kuten on villien petojen laita, kun ne ovat maistaneet verta. Siten näytti olevan "Pandoran" päällystön laita, sillä vaikka heillä olisi ollutkin syytä rangaista tuota merimiesraukkaa, he varmaan saivat täydellisen sovituksen; mutta he nauttivat hänen kiduttamisestaan juuri siksi, ettei heillä ollut rankaisemisen syytä — juuri siksi että uhri puolestaan ei ollenkaan vastustanut heitä.
Muistan monta heidän kiduttamistapaansa. Yksi oli se, että mies sidottiin peukaloistaan riippumaan siten, että varpaat juuri koskettivat kantta. Siten pidettiin häntä tuntikausia. Asento saattaa tuntua kylläkin helpolta sen mielestä, joka ei ole koskaan koettanut sitä. Asia on aivan toisin — se on inkvisitsionille vertoja vetävä kidutus. Se saa pian uhrinsa voihkumaan. Toinen rangaistustapa — tai huvittelutapa — jota "Pandoran" takakannen urhot käyttivät tätä merimiesparkaa kohtaan, oli se, että hänet ripustettiin omasta vyöstään puoliväliin ylös raa'annokkaan ja jätettiin roikkumaan siihen. Tätä he leikillisesti nimittivät "apinan ripustamiseksi" omistaen sille erään merimiesten usein harjoittaman mieliajanvieton nimen. Kerran he sulkivat hänet tyhjään tynnyriin ja pitivät häntä siellä useita päiviä ilman ruokaa. Lopuksi työnnettiin vähän laivakorppuja ja vettä tapinreiästä, ja ne tuo kurja raukka nielaisi ahnaasti juuri viime tingassa saattaakseen vielä pelastaa itsensä menehtymästä nälkään ja janoon. Mutta on muita rankaisutapoja, jotka ovat liian kauheita ja inhoittavia kerrottavaksi, ja kaikkia niitä sai tämä onneton mies kokea — onneton, koska hänellä ei ollut yhtään ystävää, sillä ihmeellistä sanoa, hän sai vain vähän myötätuntoa tai sääliä osakseen tuon kelvottoman miehistön puolelta. Vaikka hän oli aivan viaton olento, oli hän niitä onnettomia, joiden olemus estää heitä saamasta ystäviä tai liittolaisia.
Näytti siltä, kuin tuon miesraukan kurjuus olisi ollut minulle eduksi ja suojellut minua monelta pahoinpitelyltä, minkä muuten olisin saanut osakseni. Hän oli yhteisten kiusaajiemme ja minun välilläni jonkinlaisena aallonmurtajana tai "puskurina", johon heidän epäinhimillisyytensä kulutti enimmät voimansa! Minä säälin häntä kaiken tämän johdosta, vaikken uskaltanut näyttää sääliäni tai myötätuntoani. Minä tarvitsin molempia itse, sillä vaikka olen sanonut, että asemani oli parantunut, olin minä yhä vielä surkuteltava — niin onneton kuin saatoin olla.
Ja miksi, kysytte — miksi onneton nyt, kun olin voittanut useimmat ensi vaikeudet ja edistyin tasaisesti siinä ammatissa, johon olin niin palavasti halunnut päästä? On aivan totta, että edistyin ja nopeastikin. Bracen opettaessa olin hyvässä vauhdissa tullakseni merimieheksi. Vähemmässä kuin viikossa sen jälkeen kuin olin tipahtanut veteen yläprammiköysistöstä, saatoin kiivetä yläprammiraa'alle tuntematta vähintäkään pelkoa — niin, olinpa kerran pöyhkeilypuuskassa mennyt korkeammallekin ja pannut käteni päämaston nuppiin! Viikon ajassa opin minä, miten piti kiertää käärinuora tai sovittaa yhteen kaksi köydenpäätä yhtä sievästi kuin joku merimiehistäkin. Useammin kuin kerran olin muiden mukana mennyt ylös reivaamaan märssypurjeita kovanpuoleisella tuulella. Tätä tekoa pidetään urotyönä, ja minä olin kunniakkaasti suorittanut sen suojelijani tyytyväisyydeksi. Niin, on aivan totta, että minä nopeasti muutuin merimieheksi, ja kuitenkaan minä en ollut ollenkaan tyytyväinen asemaani — minun pitäisi pikemmin sanoa, olin kurjasti tyytymätön — aivan onneton.
Olette hämmästyneitä ja kysytte syytä. Minä sanon sen muutamalla sanalla.
En ollut viipynyt monta päivää "Pandoralla", ennenkuin huomasin jotakin, joka oli mielestäni omituinen seikka laivassa. Ensin panin merkille miehistön käytöstavan ja kurin tai pikemmin kurin puutteen, mikä kokonaan erosi siitä, mitä olin lukenut kirjoista, jotka kertoivat ehdottomasta tottelemisesta ja täsmällisestä kunniotuksesta työtä tekevien ja käskijöiden välillä. Saattoi kuitenkin olla siten, että ne, joista olin lukenut, olivat sotalaivoja, ja että muissa kuri oli aivan erilainen. Kun en ennestään tuntenut merimiehiä tai heidän elämäntapaansa, päättelin, että "Pandoran" miehistön törkeä käyttäytyminen saattoi olla hyvänä näytteenä heidän oloistaan, ja tämä johtopäätös tuotti minulle sekä tuskaa että nöyryytystä. Tästä kokemuksesta tuli kaikkien nuorekkaiden, merimiehen vapaasta, onnellisesta elämästä uneksimieni unelmain surullinen toteutuminen — tai pikemmin niiden vastakohta, ja minä tunsin vastenmielisyyttä sekä merimieheen että hänen elämäänsä heti alussa.
Toinen asianhaara veti huomioni puoleensa samaan aikaan — "Pandoralla" olevan miehistön lukumäärä. Laiva ei ollut kovin suuri — ei yli viidensadan rekisteritonnin. Itse asiassa se ei ollut "laiva", ammattisanoilla puhuen, vaan "parkki", toisin sanoen laiva, jonka perämaston köysistö on toisenlainen kuin molempien muiden, s.o. ilman nelikulmaista märssypurjetta. Tässä ja muutamissa muissa kohdin on eroa parkin ja laivan välillä — sitäpaitsi on edellinen tavallisesti pienempi.
"Pandora" oli jokseenkin iso parkiksi — sillä oli täydellinen purjevarustus aina ajopurjeeseen, prammitangon tukipurjeisiin ja yläprammipurjeeseen asti, ja se oli nopeimpia purjehtijoita, mitä ikinä olen nähnyt. Mutta katsoen sen kokoon ja sen kuljettamaan tavaramäärään en voinut olla ajattelematta, että sillä oli liian suuri miehistö. Miehistä ei näyttänyt olevan työssä enempää kuin puolet, ei silloinkaan kun laivaa käännettiin — ja olin vakuutettu siitä, että puolet heistä olisi suorittanut koko työn. Minulle oli usein sanottu — minulla oli tapana kysellä sellaisia asioita — että kymmenen, parinkymmenen miehen joukko oli riittävä senkokoiselle laivalle; miksi siis tarvitsi "Pandora" kaksi kertaa tämän määrän? Minä laskin miehet uudestaan ja uudestaan. Heitä oli kaikkiaan neljäkymmentä, mukaan otettuina peräkannen urhot ja Lumipallo laivan keittiössä!
Asialla oli vaikutuksensa minuun — totta kyllä jotenkin epämääräinen — mutta päivä päivältä, huomattuani sekä päällystön että miehistön häikäilemättömän vastenmielisen käytöksen sekä kuultuani muutamia omituisia keskusteluja muodostui mielessäni mitä kiusallisimpia epäluuloja, ja minä aloin pelätä, että olin joutunut oikeiden roistojen seuraan.
Nämä epäluulot osoittautuivat lopulta tosiksi aivan täysin määrin.
Useita päiviä senjälkeen kuin purjeet oli nostettu, olivat luukut olleet kiinni ja tervavaatteella verhotut. Ilma oli ollut yhtämittaa tuulinen, ja kun oli vähän tilaisuutta mennä alas, pidettiin niitä siten, vaikka silloin tällöin nostettiin luukunpuolikas, kun tarvittiin jotakin alakannelta tai ruumasta. Minua itseäni ei koskaan lähetetty alas missään asioissa, enkä ollut milloinkaan nähnyt lastia, vaikka minulle oli sanottu, että siinä oli pääasiallisesti paloviinaa sekä että me veimme sen Hyväntoivonniemelle.
Mutta jonkun ajan perästä kun ilma tuli kauniiksi, tai pikemminkin, kun olimme purjehtineet eteläisille leveysasteille, jossa ilma on miltei aina kaunis, otettiin tervavaatteet pois, luukut — sekä pää että etuluukku — avattiin, ja kaikki, jotka halusivat, menivät "välikannelle" mielensä mukaan.
Uteliaisuus, enemmän kuin mikään muu syy, saattoi minut menemään alas. Siellä minä näin sellaista, mikä ei ainoastaan vahvistanut epäluulojani, vaan myöskin täytti minut inholla ja kauhulla. Lasti, joka oli kaikki ruumassa eikä mitään alakannella, näytti kylläkin paloviinalastilta, niinkuin sen oli sanottu olevan, sillä ruumassa oli suuria tynnyreitä monia kymmeniä. Sen lisäksi oli siellä muutamia tavaralaatikoita, joukko kankirautaa sekä suuri pino pusseja, jotka näyttivät sisältävän suolaa.
Kaikkea tätä katselin aivan levollisena. Nämä tavarat eivät synnyttäneet minussa inhon ja kauhun tunnetta. Sen tuotti alakannella oleva pino esineiksi muokattua rautaa. Rauta oli muodostettu inhottavan muotoiseksi ja kauheannäköiseksi, että minä heti kokemattomuudestani huolimatta huomaisin esineet jalka- ja käsiraudoiksi sekä kahleiksi! Mihin tarvitsi "Pandora" niitä?
Mutta salaisuus oli nyt ilmi. Minun ei tarvinnut tehdä enää otaksumia. Kirvesmies puuhaili joidenkin omituisten tammipuun palasten kanssa, joita hän sovitteli ristikon muotoon. Ymmärsin heti, että se oli tarkoitettu luukkua varten.
En tarvinnut lisää selitystä. Olin lukenut "keskikannen" kauhusta.
Huomasin kirvesmiehen työn tarkoituksen, En epäillyt pitempää, että
"Pandora" oli orjalaiva!