SEITSEMÄS LUKU
Minä kiipesin hitain ja pelokkain askelin. Olisin mennyt paljoa hitaammin, jollei minua olisi pakottanut ylöspäin Le Gros, joka seurasi minua köydenpäineen, jolla hän löi minua takaapäin, kun pysähdyin. Hän antoi iskunsa pirullisessa kiukussaan lyöden minua sääriin ja takapuoleen sekä koettaen tuottaa kipua niin paljon kuin mahdollista. Tässä hän onnistuikin, sillä kovasolmuinen köysi tuotti minulle äärimmäistä tuskaa. Minulla ei ollut sentakia muuta neuvoa kuin jatkaa nousemistani tai alistua hänen pieksettäväkseen. Minä jatkoin kiipeämistäni.
Saavuin märssytangon ristipuille ja nousin niiden päälle. Oi, oli peloittavaa katsoa alas! Allani ei ollut muuta kuin meri itse, sillä tuulen taivuttamat mastot eivät ollenkaan olleet pystysuorat. Tunsin ikäänkuin riippuvani ilmassa, niinkuin ei maatakaan olisi ollut alapuolellani, sillä alla oli merenpinta, joka kimalteli niinkuin taivaskin.
Allani oli kuitenkin jalkojeni juuressa Le Grosin tummat, synkät kasvot, ja hän komensi minua uhkaavin äänin sekä elein ylöspäin — yhä ylöspäin!
Ylöspäin! Miten saatoin kiivetä kauemmaksi? Yläpuolellani levisi prammitangon köysistö. Siinä ei ollut tikkaita, ei mitään, jossa olisi voinut lepuuttaa jalkaansa — ei mitään muuta kuin kaksi mustaa, jäykkää köyttä, jotka yhä lähenivät toisiaan, yhtyäkseen maston huipussa.
Miten saatoin nousta niitä pitkin? Semmoinen näytti käyvän yli voimien.
Mutta minun ei suotu edes epäröidä. Tuo törkeä mies heilautti itsensä lähelle ja hosui yhä solmuisella nuoralla reisiäni, päästäen samalla suustaan kirouksia ja hirveitä uhkauksia, että hän repisi joka palan sääristäni irti ruumiista, ellen nousisi ylös.
Minä en voinut muuta kuin koettaa, ja asettuen köysien väliin rupesin minä vetämään itseäni ylöspäin. Kovan ponnistuksen jälkeen onnistuin pääsemään prammitangon raa'alle, johon taas pysähdyin — en voinut mennä eteenpäin. Olin aivan hengästyksissäni, ja minulla oli tuskin voimaa pysyä kiinni köysistössä ja estää itseäni putoamasta.
Yläprammitanko kohosi yhä yläpuolella, ja alhaalla uhkasivat Le Grosin tummat kasvot. Niissä näkyi hymy synkkyyden keskellä — tyydytyksen hymy, kun hän näki sen tuskan, joka ahdisti minua tällä hetkellä.
Minä saatoin yhä kuulla alhaalla olevien paholaisten äänet heidän huutaessaan käskyjään: "Aja ylös vain hänet, Ranskan Pekka — ylös yliprammiraa'alle!"
Luulin kuulevani toisia ääniä, myöskin Bracen äänen, joka toisti sanoja: "Seis siellä! Seis! Poika on vaarassa."
Minä katsoin vinosti kantta kohti. Näin miesten seisovan keulakannen luona! Mielestäni heidän joukossaan oli hämmennystä ja sekasortoa, kuin jos muutamat olisivat olleet Bracen puolella ja toiset taas hyväksyneet sen, mitä tapahtui. Mutta minä olin liiaksi peloissani tehdäkseni tarkkoja huomioita sillä hetkellä, ja minulla oli liiaksi tekemistä sen törkimyksen kanssa, joka oli minua lähinnä.
"Ylös"! huusi hän, "ylös tai jumal'auta! Minä pieksen sinut kuoliaaksi, senkin maamoukka - minä teen sen, sacr-r-é!"
Ja näin uhaten hän taas käytteli kidutusasettaan kipeämmin kuin milloinkaan.
En voinut kestää sitä. Yläprammiraaka oli korkein paikka, johon heillä oli tarkoitus pakottaa minut nousemaan. Jos pääsisin sinne, olisivat he tyytyväisiä ja lakkaisivat pieksämästä minua. Suuren laivan yläprammiraa'alle pääseminen on vaarallinen taidonnäyte sillekin, jolla on ollut harjoitusta kiipeämisessä, mutta minusta näytti sen suorittaminen mahdottomalta. Minulla oli vain sileä köysi — ei solmua eikä silmukkaa käsien tai jalkojen avuksi. Minun täytyi kiivetä sitä pitkin muuttaen vuorotellen käsiäni ja vetäen ruumiini koko painoa perässäni. Oi! minulla oli hirveä ja vaarallinen tehtävä edessäni, mutta epätoivo, tai pikemmin Le Gros, pakotti minut lopuksi yrittämään, ja tarttuen sileään harusköyteen minä aloin kiivetä ylöspäin.
Olin pääsyt enemmän kuin puolen matkaa — yliprammiraaka oli miltei ulottuvillani — kun voimani uupuivat kokonaan. Sydämeni kävi heikoksi sekä sairaaksi ja pääni oli aivan sekaisin huimauksesta. En voinut kannattaa itseäni kauempaa, otteeni heltisi köydestä ja tunsin putoavani — putoavani — ollen samalla tukehtumaisillani, kun ei voinut hengittää. Kaikesta tästä huolimatta en kadottanut tietoisuuttani. Säilytin edelleen kaikki aistini kauheassa putoamisessani ja luulin pudotessani, että kuolisin putoamisesta tai, mikä oli sama asia, hukkuisin allani olevaan mereen. Olin tunnoissani silloinkin, kun syöksyin veteen ja vajosin syvälle pinnan alle, ja minulla oli ajatus, etten pudonnut suoraan yliprammiraa'alta mereen, vaan että jokin keskeytti putoamiseni puolimatkassa. Tämä luulo näyttäytyi oikeaksi, kuten sain jälkeenpäin tietää. Laiva sattui olemaan tähän aikaan täysissä purjeissa, ja isomärssypurje, joka oli pullistunut raikkaassa tuulessa, oli ottanut minut vastaan kuperalle puolelleen, kun tulin alas. Siitä olin minä lennähtänyt taas pois, mutta putoamisen voimakkuus oli siten heikontunut, ja toinen heilahdus mereen ei ollut niin voimakas, kuin se muuten olisi ollut. Muussa tapauksessa olisin todellakin murskautunut vedenpintaa vasten niin etten olisi milloinkaan enää hengittänyt. Toinenkin sattuma koitui minun hyödykseni: ruumiini oli kääntynyt ympäri, kun irtausin märssystä, ja minä putosin pää alaspäin, mutta puskiessani purjeeseen oli asentoni muuttunut, ja minä tulin veteen pystysuorassa asennossa jalat alaspäin. Seurauksena oli, että törmäys oli lievempi, ja vaipuessani syvälle aaltoihin olin minä pelastunut. Kaikki nämä seikat sain tietää jälkeenpäin henkilöltä, joka tuskaisena oli pitänyt minua silmällä alastulossani.
Kun nousin pinnalle, olin tietysti aivan pökerryksissäni ja ihmettelin, että vielä elin, sillä päästäessäni tukeni irti olin ollut varma, että olin singonnut ikuisuuteen — niin, uskoin täydelleen, että loppuni oli tullut.
Nyt huomasin, että elin vielä — että olin meressä — että aallot loiskuivat ympärilläni, ja katsoessani ylös huomasin tumman laivan noin kaapelinpituuden päässä itsestäni yhä poispäin menossa. Luulin näkeväni miehiä seisomassa laivan peräparraspuun luona muutamia riippumassa vanteilla. Mutta laiva näytti menevän nopeasti pois sekä jättävän minut jälkeensä veden varaan.
Olin opetellut uimaan ja pojaksi olin kohtalaisen hyvä uimari. Tuntien, etten ollut loukkaantunut, rupesin vaistomaisesti uimaan, en seuratakseni laivaa, vaan estyäkseni uppoamasta. Minä katselin juuri ympärilleni nähdäkseni jotakin, johon voisin tarttua, kun mieleeni tuli luulo, että laivasta oli heitetty jotakin. En voinut aluksi nähdä mitään, mutta kun nousin aallon harjalle, näin — itseni ja laivanrungon välissä — tumman, pyöreän esineen, jonka saatoin erottaa olevan miehen pään, vaikkakin aurinko paistoi silmiini. Mies oli vielä jonkun matkan päässä, mutta lähestyi minua ilmeisesti, ja hänen tullessaan lähemmäksi tunsin suojelijani Bracen paksun, kiharan tukan sekä kasvot. Hän oli hypännyt mereen ja ui minun avukseni. Muutamissa sekunneissa hän oli minun sivullani.
"Hei!" huusi hän tullessaan lähemmäksi ja nähdessään, että minä uin, "kaikki hyvin, poikani! Uit kuin sorsa, mitä? — Kaikki hyvin — et kai tunne loukanneesi itseäsi? Nojaa minun, jos tunnet."
Vastasin tuntevani itseni kyllin voimakkaaksi, uidakseni puoli tuntia, jos oli tarvis.
"Sitten on kaikki hyvin", vastasi hän, "me saamme köydenpään vähemmässäkin ajassa, vaikka ehkä luulet saaneesi tarpeeksi köydenpäästä? Hitto vieköön ne epäinhimilliset lurjukset. Minä vielä kostan puolestasi, poikaseni. Laiva ohoi!" huusi hän, "tännepäin köytenne! Ohoi! Ohoi!"
Tähän mennessä oli laiva kääntynyt ja palasi nostamaan meitä. Jos olisin ollut yksin vedessä, ei tällaista tekoa olisi tehty, kuten jälkeen päin sain tietää, ainakin olisi nähty hyvin vähän vaivaa minun pelastamisekseni. Bracen mereenhyppääminen teki välttämättömäksi laivan kääntämisen ja kaikki piti yrittää hänen pelastamisekseen, koska hän oli liian tärkeä mies laivamiehistössä rankaisematta uhrattavaksi. Ei perämies eikä kapteeni uskaltaneet jättää häntä oman onnensa nojaan ja sen vuoksi annettiin määräys kääntää laiva.
Onneksi oli tuuli vieno, eikä merenkäynti ollut kovin ankara. Kun laiva kulki läheltä siitä, missä me uimme, heitettiin sieltä köysiä, joihin me kumpikin kykenimme tarttumaan, ja niiden avulla meidät pian hinattiin ylös, joten seisoimme taas kannella turvassa.
Kiduttajieni kiukku näytti olevan tyydytetty siksi kertaa. En nähnyt heitä ollenkaan, kun pääsin laivaan, enkä myöskään loppuosana päivää, koska minun sallittiin mennä alas ja jäädä keulakannelle koko iltapäiväksi.