KUUDES LUKU
Uneni eivät olleet mitenkään miellyttävänlaatuisia. Miten ne saattoivatkaan olla sellaisia, kun ottaa huomioon elämän, jota minun oli pakko viettää. Kun henkeni oli loukkauksien kiusaama ja ruumiini liian työn väsyttämä, ei ole otaksuttavaa, että unennäköni olisivat olleet miellyttäviä.
Vaikkakaan ne eivät olleet miellyttäviä, olivat ne kylläkin lyhyitä — ainakin oli nukkumiseni laita siten, sillä silmäni eivät olleet suljettuina enempää viittä minuuttia, kun minut herätettiin tylysti. Minua ei saanut valveille ääni, vaan lonkkaan sattunut kipeästi koskeva lyönti, jonka antoi raskas käsi aseella, minkä tiesin tuntemastani iskusta olevan sen, jota merimiesten puheessa sanotaan köyden pääksi.
Ei tarvittu lyönnin toistamista herättämään minut ja saamaan minut kavahtamaan jalkeille; jos olisi tullut toinen isku, olisin varmaan saanut sen yhtä pistävän kipeänä kuin edellisenkin, sillä ylös hypähtäessäni näin sen miehen käden, joka oli lyönyt minua, kohotettuna toistamaan iskun. Hän toisti sen, mutta minun äkillinen nousemiseni teki tyhjäksi aikeen, ja köydenpää kiertyi höllästi hartioitteni ympäri.
Olin jokseenkin ällistynyt tuntiessani törkimyksen.
Se oli ranskalainen rehentelijä — Le Gros!
Minä tiesin, että hänellä oli mieli pieksää minua köydenpäällä ta jollakin muulla — hänellä oli yhä sydän täynnä kiukkua minua kohtaan — tiesin hyvin, ettei häneltä puuttunut tahtoa; jos olisimme olleet jossakin maailman kolkassa kahdenkesken, en olisi hämmästynyt, vaikka hän olisi pieksänyt minut melkein kuoliaaksi — en vähääkään. Mutta se minua ällistytti, että hän uskalsi tehdä siten siellä ja silloin. Siitä asti kuin Brace oli löylyttänyt häntä, oli hän ollut hiljaa kuin hiiri — kylläkin äreä minulle, mutta rupeamatta koskaan loukkauksiin, jotka suojelijani olisi pannut pahakseen.
Mitä oli sitten tapahtunut semmoista, joka sai aikaan tämän muutoksen? Oliko hän taas otellut Bracen kanssa ja voittanut hänet? Tai oliko suojelijani jotenkin pahastunut minuun ja kieltänyt suojeluksensa antaen tämän törkimyksen vapaasti kurittaa minua omaksi erikoiseksi huvikseen?
Varmaankin oli jokin muutos tapahtunut meidän keskinäisissä suhteissamme, muuten ei Le Gros olisi milloinkaan uskaltanut nostaa kättänsä minua vastaan sillä tavoin, kuin hän teki.
Sentakia olin ällistynyt ja ymmälläni. Saattoiko olla niin, että hän huomatessaan minut aivan yksin märssyssä, oli saanut päähänsä, että hän saattoi siellä antaa minulle selkäsaunan tulematta nähdyksi?
Tämä varmaankaan ei ollut hänen ajatuksensa? Vaikkakaan minua ei nähty, voitiin minut kuulla. Minä saatoin helposti huutaa, niin että suojelijani kuulisi minut, ja jos hän ei olisikaan kuullut, olisin voinut sanoa asian hänelle jälkeenpäin. Vaikka tämä ei olisikaan pelastanut minua selkäsaunasta, olisi siitä koitunut minulle korvaus nähdä Le Grosin saavan samalla mitalla.
Nämä mietteet kulkivat miltei silmänräpäyksessä ajatuksissani — ne tarvitsivat aikaa vain jonkun sekunnin — juuri sen ajan, joka kului siitä, kun nousin pystyyn, siihen asti, kunnes toinnuin hämmästyksestä, jota tunsin ollessani vastapäätä ranskalaista. Siihen meni vain lyhyt väliaika, sillä rehentelijä oli taas nostanut köydenpään antaakseen toisen iskun.
Minä juoksin toiselle sivulle ja vältin lyönnin osaksi. Sitten minä syöksyin mastoa kohti ja katsoin märssynreiästä nähdäkseni oliko Brace alhaalla.
Hän ei ollut näkyvissä, ja minä olisin huutanut häntä, kun silmäni sillä hetkellä kiintyi kahteen naamaan, jotka saattoivat minut pidättämään huutoani. Ei ollut vaikeata tuntea niitä — kipparin pyöreistä, iloisista ja kavalista kasvoista sekä hänen apurinsa villimmännäköisistä piirteistä ei voinut erehtyä. Molemmat katselivat ylöspäin, kuten sanoin, ja pahanilkinen ilme, joka väikkyi edellisen pyöreissä, pallomaisissa silmissä sekä tyydytyksen julma hymy, joka oli kiintynyt jälkimäisen huulille, sanoi minulle yhdellä silmäyksellä, että ranskalainen ja minä olimme heidän huomionsa esineenä.
Odottamaton hyökkäys Le Grosin puolelta oli nyt selitetty: hän ei toiminut omasta päästään, vaan toisten edustajana! Oli selvää, että he olivat antaneet hänelle määräyksiä, ja asennosta, jossa he seisoivat, sekä jo huomauttamastani pirullisesta ilmeestä sain varmuuden siitä, että jokin uusi kidutus oli aiottu minua varten.
Minä en huutanut Bracea avukseni, sillä se ei olisi hyödyttänyt. Tuo kunnon toveri ei olisi voinut suojella minua tämänkaltaisilta tyranneilta. Ne olivat hänen päällikköjään, ja heillä oli laki puolellaan pannakseen hänet kahleisiin, jos hän vain sanallakin olisi tullut väliin —,vieläpä ampuakseen tai tappaakseen hänet, jos hän olisi yrittänyt tulla minun avukseni.
Tiesin, ettei hän uskaltaisi keskeyttää heitä, olisivatpa he ryhtyneet mihin julmuuteen tahansa. Oli parempi olla saattamatta häntä selkkauksiin ylempien kanssa. Tätä ajatellessani pidin suuni kiinni ja odotin, mitä piti tapahtua.
Minua ei pidetty kauan epätietoisena heidän aikeistaan.
"Hitto vieköön sen laiskan lurjuksen!" huusi perämies alhaalta — "kuorsaamassa keskellä selvää päivää, mitä? Herätä hänet köydenpäällä, ranskanpoika! Hutki häntä kunnes häneltä pääsee poru!"
"Ei", huusi kapteeni, jonka mieleen oli tullut parempi ohjelma. "Aja hänet ylös! Hän näyttää pitävän ylöspäin kiipeämisestä. Aja hänet ullakolle! Hän haluaa tulla merimieheksi — me teemme hänestä sen!"
"Ha, haa!" yhtyi perämies käheästi nauraen päällikkönsä nerokkaaseen päähänpistoon, "niin juuri, todellakin; tuuleta häntä yläprammiraa'alla!"
"Kyllä — kyllä!" vastasi Le Gros ja kääntyen sitten minuun päin köysi uhkaavassa asennossa hän käski minun ruveta nousemaan.
Minä en voinut muuta kuin totella ja kiertäen märssytangon vanttien ympäri tartuin käsilläni tikkaisiin ja aloin kiivetä ylöspäin.