VIIDES LUKU
Yksi niistä epämiellyttävistä tehtävistä, joita merimiespoika kohtaa ensi kertaa mennessään merelle, on se, että hänet pakoitetaan kiipeämään "ylös". Jos laivan päällikkö on mielenlaadultaan huolellinen, suo hän laivapojalle hieman aikaa, jotta tämä pääsisi kiipeämispelostaan, lähettämällä hänet vain alempaan köysistöön, ei korkeammalle kuin isoon- tai etumärssyyn. Hän antaa pojan harjoitella hyvän aikaa vanteissa totuttaakseen hänen kätensä ja jalkansa tikkaisiin ja muihin köysiin, vieläpä sallii hänen mennä eräitä kertoja märssyreiän lävitse, sensijaan että pakoittaisi hänet kiipeämään selkä alaspäin pitkin märssytukeita.
Muutamat tämänlaiset kokeet karkoittavat huimauksen, jota tuntee ensi kertaa kiivetessään korkealle yläilmoihin, ja pojalta voidaan kieltää märssyaukon käyttö ja hänet saatetaan lähettää ylös märssytukeita sekä senjälkeen prammitangon köysiä myöten ja niin edelleen yliprammitankoon — jos laivassa se on. Kun hänet siten asteittain opastetaan kiipeämisen taitoon, pääsee hän vaikeudesta ilman pelkoa ja ilman vaaraa, sillä nämä molemmat voivat kohdata, kun ensi kertaa kiipeää laivan ylempään köysistöön. Siten onkin tavallista, että sellaiset päällysmiehet, jotka ovat inhimillisiä, sallivat poikien tottua jonkunverran köysien käsittelyyn, ennenkuin lähettävät heidät korkeimpaan köysistöön.
Mutta voi! On monia, jotka eivät ota tätä huomioon. Ei ole tavatonta, että nuorukainen, joka tulee semmoisenaan kodista ja koulusta, määrätään menemään prammitangon ristipuille, vieläpä yliprammitangon raakapuullekin heti ensi kerralla, ja hänen henkensä joutuu tietysti tässä kiipeämisessä vaaraan. On usein sattunut, että poikien henki on uhrattu juuri tällä tavalla.
Nyt oli käynyt niin, että minua ei oltu käsketty kiipeämään "ylös" kahteen ensimäiseen viikkoon "Pandora"-laivaan astuttuani. Minulle ei ollut edes sattunut tilaisuutta nousta alempia vantteja ylös, vaikka olisin tehnyt sen omasta aloitteestani, sillä minä halusin oppia kiipeämään. Koko elämässäni en ollut milloinkaan ollut korkeammalla kuin omenapuun oksilla, ja koska minä nyt olin valinnut meren toimialakseni — vaikkakin minä katkerasti kaduin vaaliani — tunsi minä, että minun piti oppia liikkumaan köysistössä mitä pikemmin sitä parempi.
Mutta omituista sanoa, kahden ensimmäisen viikon aikana tultuani "Pandoraan" sain vain vähän tilaisuutta harjoitella. Kerran, pari olin kiivennyt ylös tikkaita ja ryöminyt märssyaukon lävitse isoonmärssyyn, ja tätä minä luulin jonkinlaiseksi urotyöksi, sillä tunsin koko lailla huimausta suorittaessani sen. Olisin jatkanut yritystäni koettamalla kiivetä märssytangon vantteihin, mutta minulle ei suotu koskaan aikaa, sillä joko kapteenin tai perämiehen ääni tuli alhaalta kuuluviini, he kun kutsuivat minua kiroten alas sekä määräsivät minut johonkin työhön, kuten lakaisemaan kajuuttaa, siivoamaan peräkantta, kiilloittamaan heidän kenkänsä tai suorittamaan jotakin muuta halpa-arvoista palvelusta. Olin itse asiassa ruvennut huomaamaan, ettei juopolla vanhalla kipparilla ollut aikomustakaan opettaa minulle mitään merimiehen ammatista, vaan että hän oli ottanut minut laivaan jonkinlaiseksi kaikkea työtä tekeväksi orjaksi, jota jokainen saattoi potkia ja hän itse erityisesti. Että tämä todella oli hänen tarkoituksensa, tuli minulle joka päivä yhä selvemmäksi ja tuotti minulle pettymystä sekä mielipahaa. Ei siksi, että kunnianhimoni olisi vieläkin ollut päästä merimieheksi, sillä jos sillä hetkellä olisin voinut siirtää itseni taas kotiin turvallisesti, olisi ollut luultavaa, etten milloinkaan jälkeenpäin olisi astunut jalkaani tikkaille. Mutta minä tiesin, että olin aloittamassa pitkää matkaa — kuinka pitkää ja minne, en voinut sanoa — ja vaikkakin olisin saattanut karata "Pandorasta", kun se saapui satamaansa — aie, jota salaisesti mietiskelin — mitä tekisin minä sitten? Vieraassa maassa, ilman ystäviä, ilman rahaa, ilman ammattitaitoa, miten saatoin minä näin elää, vaikkakin pääsisin vapaaksi laivapojan orjuudesta? Kaiken todennäköisyyden mukaan näkisin nälkää. Kun en tuntenut mitään merimiehen ammatista, ei minulla olisi ollut mitään mahdollisuutta päästä jälleen kotimatkalle. Jos sitävastoin minun olisi annettu harjoitella muiden mukana, olisin pian hankkinut kylliksi tietoja kyetäkseni työllä kuittaamaan matkani — kuten sanat kuuluvat — mihin maailman osaan tahansa. Tätä oppia minä nimenomaan kaipasin ja tämän takia olin niin pahoillani huomatessani, että juuri sitä minulle ei opetettu.
Erään kerran olin kylliksi peloton — en tiedä, mikä minua innosti — muistuttaakseni asiasta kapteenille. Tein sen hienotuntoisimmalla tavalla, mitä saatoin. Välittömänä vastauksena oli typerryttävä isku, jota seurasi sarja potkuja, mitkä tekivät ruumiin kirjavaksi sinelmistä, ja välillisempänä seurauksena "kirotusta hävyttömyydestäni", kuten kapteeni sitä nimitti, oli pahempi kohtelu kuin koskaan. Olisin pian oppinut kiipeämään, jos minun olisi annettu olla itsekseni, mutta minun ei sallittu edes sitä harjoitella, joku hirmuhaltijoistani kutsui minut aina alas ja määräsi minut kiroten, lyöden tai potkaisten johonkin likaiseen työhön.
Kerran kuitenkin ei minua käsketty "alas" vaan "ylös". Kerran minun annettiin saada tarpeeni kiipeämisestä.
Ottaen vaarin hetkestä, jolloin luulin sekä perämiehen että kapteenin nukkuvan, olin minä mennyt isoon märssyyn.
Jokainen, joka on katsellut täysinvarustettua laivaa, on varmaan huomannut isossa mastossa jonkun matkaa ylöspäin telineen eli lavan, joka muistuttaa pientä laivaa. Samanlaisen rakennelman voi nähdä etu- ja perämastossa, jos laiva on suuri. Tätä lavaa sanotaan "märssyksi", ja sen pääasiallisena tehtävänä on levittää tikkaan tapaisia köysiä, nimeltään "vantit", jotka ulottuvat sen ulkoreunasta lähinnä ylempänä olevan mastonosan, märssytangon, päähän. Tässä kohdassa on huomautettava, että laivan "mastot", semmoisina kuin maallaeläjät ne käsittävät, ovat kaikki jaetut merimiehen ajatustavan mukaan määrättyihin eri osiin. Parkkilaivassa esimerkiksi on niitä kolme, joita sanotaan isoksi-, perä-, ja etumastoksi — isomasto on lähellä laivan keskustaa, etumasto edessäpäin, keulan puolella ja perämasto perässä lähellä takakeulaa eli laivan perää. Mutta jokainen näistä on jaettu useihin osiin, joilla on eri nimet merimiehen sanastossa. Siten ei isomasto merkitse merimiehen käsityksen mukaan koko tuota pitkää suoraa tukkia, joka nousee keskeltä laivan kantta ja viittaa taivasta kohti kuten kirkontornin huippu. Päinvastoin päättyy isomasto hiukan yläpuolella juuri mainittua lavaa, jota tästä syystä nimitetään "isoksi märssyksi". Toinen masto, joka on aivan erillään alemmasta ja joka on tehty eri hirren kappaleesta, alkaa siitä ja jatkuu melkein toisen verran ylöspäin, mutta on tietysti ohuempi kuin itse isomasto, joka kannattaa sitä. Tämän toisen maston nimi on isomärssytanko. Sen yläpuolella kohoaa kolmas, jota märssytangon päässä kannattavat poskilaudat, kannatusjalat ja ristipuut. Tämä masto on lyhyempi ja kapeampi kuin isomärssytanko ja sen nimi on isoprammitanko. Tämän yläpuolella taas kohoaa samaten isoyläprammitanko — vaikka tosin vain suurimmissa ja parhaimmin varustetuissa laivoissa käytetään yliprammitankoa. Isoyliprammitanko päättää rakennelman, ja sen huippu eli pää on tavallisesti varustettu litteällä, pyöreänä puupalasella, jota sanotaan "isonmaston nupiksi", ja se on laivan korkeimmalla oleva kohta. Etu- ja perämastot ovat jaetut samalla tavoin, vaikka jälkimmäinen on paljon lyhyempi kuin kumpikaan edellisistä, ja siinä on harvoin prammipurjeita ja vielä harvemmin yläprammipurjeita.
Olen antanut tämän selityksen, jotta ymmärrettäisiin, että isomärssy, johon sanon kiivenneeni, ei ollut maston korkein kohta, vaan yksinkertaisesti lähellä isonmaston päätä, masto käsitettynä kuten merimiehet sen käsittävät.
Tätä lavaa sanotaan miehistön tavallisessa keskustelussa usein "kehdoksi", ja se ansaitsee nimensä, sillä kun laiva on merellä tuulessa, heiluu se tavallisesti edestakaisin joko pitkissä heilahduksissa sivulta toiselle tai taakse- ja eteenpäin kokasta peräkeulaan laivan liikunnan mukaan. Se on laivan miellyttävin paikka sille, joka on taipuvainen yksinäisyyteen, sillä kun kerran on siellä, ei voi nähdä mitään, mitä tapahtuu kannella, jollei katso reunan yli tai jo mainitusta märssyaukosta. Miesten äänet voi kuulla, mutta ei selvästi, vaan kuten itse meren kohinan; tuulen läiske purjeissa ja vinkuminen vanteissa hukuttaa tavallisesti muut äänet. Minusta oli mitä suurinta ylellisyyttä viettää muutamia minuutteja tässä syrjäisessä paikassa. Sairaana seurasta, johon olin niin huolettomasti heittäytynyt — inhoten alituisesti korvissani kuuluvaa jumalatonta puhetta ja ennen kaikkea kaivaten rauhaa, olisin antanut mitä tahansa saadakseni luvan viettää vapaahetkeni tässä ilmakehdossa, mutta minulla ei ollut vapaahetkiä eikä aikaa sellaista haluni tyydyttämistä varten, sillä tunnottomat hirmuvaltiaani eivät antaneet minulle lepoa eikä rauhaa. Perämies erikoisesti näytti nauttivan siitä, että saattoi minun oloni niin kurjaksi kuin voi, ja huomatessaan, että minä erikoisesti pidin märssystä, näytti hän päättäneen, etten minä ainakaan sinne pääsisi lepuuttamaan itseäni.
Eräänä päivänä minä kuitenkin luullen, että hän ja kapteeni olivat molemmat menneet makuulle — siten he tekivät joskus kauniilla ilmalla — otin tilaisuudesta vaarin noustakseni suosimaani turvapaikkaan.
Ojentaen väsyneet jäseneni koville lankuille minä makasin kuunnellen tuulten ja aaltojen surullista huokailua. Suloinen tuulenhenki löyhytteli ohimoitani, ja välittämättä vaarasta, joka oli tarjossa märssyssä nukahtamisesta — "Pandoralla" ei ollut märssykaiteita eikä suojaverkkoa — olin minä pian unen mailla.