KAHDESKYMMENESKAHDES LUKU
Epäilemättä olisimme Ben Brace ja minä lakanneet elämästä seuraavalla hetkellä. Minä olin valmistautunut siihen, että kumpikin meistä tulisi revityksi palasiksi — ja varmaan se olisi ollut seurauksena, jollei toverini olisi ollut mies nopea neuvoissaan. Mutta onneksi hän oli sellainen, ja tällä ratkaisevalla hetkellä hän keksi keinon päästä vaarasta, joka uhkasi meitä. Ehkä hän oli ajatellut asiaa edeltäpäin. On hyvin luultavaa, että hän oli tehnyt siten, muuten olisi hän tuskin menetellyt niin tyhmästi kuin hän menetteli, sillä ei mikään olisi voinut olla tyhmempää kuin ampua leijonaa avoimella kentällä, kun ei pyssyssä ole muuta kuin pyyhauleja!
On kuitenkin todennäköistä, että Ben oli ajatellut perääntymismahdollisuuksiaan ennen laukauksen ampumista, vaikka en voinut kuvitella, minkälaisia ne olivat. Me olimme maakamaralla paksu puunrunko leijonan ja meidän välillämme, mutta siitä ei tietysti olisi mitään suojaa, koska peto näki meidät ja kiersi pian meidän puolellemme. Miten saatoimme siis perääntyä? Minä puolestani uskoin, että me kumpikin tulisimme tapetuiksi ja syödyiksi.
Ben oli eri mieltä, ja ennenkuin saatoin tehdä muuta kuin päästää kauhunhuudon, oli hän tarttunut minua jaloista sekä nostanut minut hartioilleen korkealle ilmaan!
"Nyt, poika", huusi hän, "tartu oksaan ja vedä itsesi ylös. Pian — pian! tai peto on kimpussamme".
Minä arvasin heti hänen tarkoituksensa ja odottamatta kunnes ehtisin vastata minä tartuin erääseen traakkipuun oksaan sekä aloin vetää itseäni ylöspäin. Oksa oli juuri niin korkealla, että saatoin ulottua siihen käsin — silloinkin kun pitkä merimies piti minua käsivarsillaan — eikä ollut ollenkaan helppoa nostaa ruumistani sen päälle. Mutta matkan aikana olin oppinut kiipeämään kuin apina, ja vähän pujoteltuani sekä väänneltyäni itseäni onnistui minun saada olopaikka puun oksien keskellä.
Sillävälin oli Ben yhtä kovassa puuhassa kuin minäkin noustakseen hänkin. Hän oli hellittänyt otteensa minusta heti kun huomasi, että minä olin saanut oksasta kiinni, ja pani nyt liikkeelle kaiken tarmonsa niinkuin myös kaiken voimansa päästäkseen leijonaa pakoon. Onnettomuudeksi olivat puun oksat liian korkealla hänen päästäkseen niihin kiinni, joten hänen oli pakko turvautua toisenlaiseen kiipeämistapaan. Tietysti oli puunrunko aivan liian paksu, jotta hän olisi saanut käsivartensa sen ympäri sekä olisi voinut kiivetä sekä käsin että jaloin — hän olisi yhtä hyvin saattanut kiivetä sillä tavoin ylös seinää. Mutta onneksi oli kuori täynnä epätasaisuuksia — pieniä nystermiä ja uurroksia, vanhojen lehtipaikkojen arpia, mitkä lehdet olivat aikoja sitten pudonneet, sekä muutamia suurempia läpiä, joista mahdollisesti tuuli oli katkaissut kokonaisia oksia. Merimiehen nopea silmä huomasi heti näiden jälkien tarjoaman edun — ne olisivat hänellä astimina — ja potkaisten kenkänsä pois hän tarttui runkoon sekä sormin että varpain ja alkoi kiivetä ylöspäin niinkuin kissa.
Siinä oli toimittava ripeästi, ja hänen oli pakko käyttää pieni aika varmistuakseen asiastaan. Jos hän olisi kadottanut tasapainonsa ja pudonnut maahan, ei hänellä olisi ollut aikaa yrittää toistamiseen ennenkuin leijona olisi tullut paikalle, ja tietäen tämän hyvin hän jatkoi edelleen kiipeämistään kynsin hampain.
Hyväksi onneksi olin minä nyt kääntänyt itseni niin että olin kasvot alaspäin oksalla, ja kun Benin villapaidan kaulus tuli käteni ulottuville, saatoin minä auttaa häntä, niin että seuraavalla hetkellä hänen onnistui saada kiinni eräästä oksasta ja heilauttaa itsensä puun haaralle. Mutta täpärällä asia oli, sillä juuri kun Ben veti riippuvat jalkansa oksien joukkoon, tuli leijona paikalle ja hypäten ylöspäin iski käpälänsä rajusti runkoa vasten saaden kaarnan lentämään irti suurina palasina. Ei ollut kolmeakaan tuumaa sen käpälien päitten ja Benin jalkapohjien välillä, kun isku sattui, ja jos sen olisi onnistunut saada kiini toverini nilkasta, olisi tämä ollut viimeinen kipuaminen, minkä Ben ikinä olisi suorittanut, sillä leijonan käpälä on käden kaltainen, ja se olisi voinut helposti vetää uhrinsa takaisin maahan. Siksi oli pakoonpääsy täpärällä, mutta kuten Ben jälkeenpäin huomautti, "tuuman verran harhaan on yhtä hyvä kuin maili harhaan", ja tämän tapauksen tulos osoitti sananlaskun todeksi, sillä me olimme nyt turvassa oksien keskellä, josta leijona ei mitenkään voinut saada meitä kynsiinsä.
Mutta sillonkaan emme ollenkaan olleet tyytyväisiä tässä suhteessa emmekä pitkään aikaan tunteneet ollenkaan luottamuksellista turvallisuuden tunnetta. Me kumpikin tiesimme, etteivät leijonat voi kiivetä tavalliseen puuhun. Niillä ei ole "karsintakiipeämisen" taitoa, joka on suotu muutamille karhulajeille, eivätkä ne tietysti voi nousta puuhun sillä tavalla. Myöskään eivät ne voi kiivetä kuin kissat, sillä vaikka leijona ei ole muuta kuin suuri kissa — isoin kaikista kissoista — ja vaikka sillä on taaksepäin vedettävät kynnet, sellaiset kuin kissallakin — ovat ne kuitenkin tavallisesti niin kuluneet ja tylsät, että eläinten kuningas voi vain vähäisessä määrässä käyttää niitä koettaessaan kiivetä puuhun. Tämän takia on puuhun kiipeäminen aivan sen kykyjen ulkopuolella, eikä sillä ole mitään vaatimuksiakaan omata tämä taito. Mutta kaikesta tästä huolimatta voi se syöksyä pitkän matkaa runkoa ylöspäin pelkästään kimmoisien lihastensa voimalla, etenkin missä kaarna on pinnaltaan epätasaista ja runko suuri sekä vahva kuten oli traakkipuun laita.
Ei siis ihmettä, että me yhä pelkäsimme; ei ihmettä, että pelkomme lisääntyi, kun näimme villin eläimen kyyristyvän jonkun askeleen päähän rungosta ja levittäen leveät käpälänsä harkitsevasti valmistautuvan hyppäämään.
Seuraavalle hetkellä se syöksyi eteenpäin noin kaksi ruumiinsa mittaa ja sitten ponnahtaen vinossa kulmassa ylös se sinkoutui ilmaan. Se hyppäsi varmaankin yli kymmenen jalkaa ylöspäin, sillä sen etukäpälät iskivät puuhun juuri sen kohdan alapuolelle, josta oksat haarautuivat. Mutta suureksi helpotukseksemme ei se kyennyt pitämään kiinni otteestaan, ja sen suuri ruumis putosi takaisin maahan.
Se ei menettänyt rohkeuttaan epäonnistumisensa johdosta, vaan juosten taas poispäin se kääntyi ja kyyristyi hypätäkseen toistamiseen. Tällä kertaa se näytti päättäväisemmältä ja menestyksestään varmalta. Semmoinen ilme oli sen rumalla naamalla yhtyneenä äärimmäiseen hurjuuteen ja raivoon. Sen huulet olivat taaksepäin vedetyt ja sen valkoiset hampaat sekä punainen, vaahtoisa kieli olivat näkyvillä kaikessa kauheassa alastomuudessaan; hirvittävä näky katsella. Me vapisimme, kun katsoimme siihen. Vielä raju ulvonta — vielä syöksähdys eteenpäin — vielä ponnahdus — ja ennenkuin meillä oli aikaa lausua sanaakaan, huomaisimme me leijonan keltaisen käpälän levitettynä puun haaran päälle ja sen irvistelevän kuonon sekä välkkyvät hampaat aivan jalkojemme juuressa! Seuraavalla hetkellä olisi peto ponnahuttanut ruumiinsa ylös mutta toverini mielenmaltti ei jättänyt häntä pulaan tällä ratkaisevalla hetkellä. Hänen toimintansa oli ajatuksennopeata, ja ennenkuin leijonalla oli aikaa kohottaa itsensä, oli merimiehen veitsen terävä kärki mennyt kahdesti suuren käpälän läpi, saaden kummallakin iskulla aikaan syvän ja verisen ammottavan haavan. Samalla hetkellä olin minä vetänyt pistoolini, joka minulla oli yhä vyössäni, ja laukaisin sen hirviön naamaan niin taitavasti kuin osasin.
En ota ratkaistakseni, saiko veitsi vai pistooli halutun tuloksen aikaan, mutta varmasti sai jompikumpi tuloksen aikaan, tai pikemmin ehkä kumpikin ase ansaitsee osansa kunniasta. Oli miten oli, vaikutus oli silmänräpäyksellinen, sillä samalla hetkellä kun ase laukaistiin ja puukoniskut annettiin, putosi leijona taaksepäin ja juoksi ontuen ympäri puun runkoa ulvoen ja kiljuen sellaisella äänellä, jonka olisi saattanut kuulla mailien päähän!
Siitä tavasta, jolla leijona ontui, kävi ilmi, että veitsen aikaansaamat haavat tuottivat sille tuskaa, ja me saatoimme huomata sen "kasvoilla" olevasta verestä, että laukaus, vaikka olikin pieni, oli repinyt sen naamaa melkoisesti.
Lyhyen ajan me toivoimme, että se sellaisen epäonnistumisen jälkeen lähtisi tiehensä, mutta me huomasimme pian, että toiveemme pettivät; eivät veitseniskut eikä laukaus olleet loukanneet sitä vaarallisesti. Ne olivat vain olleet omiaan tekemään sen raivokkaammaksi ja kostonhimoisemmaksi. Horjuttuaan hetken sinne tänne ja pureskeltuaan kiukkuisesti omaa, vertavuotavaa käpäläänsä se ryhtyi taas hyökkäykseen niinkuin ennenkin koettaen hypätä puun oksille. Minä olin taas ladannut pistoolini. Ben oli taas valmiina veitsineen, ja me odotimme hyökkäystä sovittautuen lujasti oksallemme.
Leijona ponnahti taas ylöspäin ja syöksyi puunrunkoa vasten, mutta suureksi iloksemme me näimme, ettei se hypännyt läheskään niin korkealle kuin ennen. Jos raivo olisi voinut olla hyödyksi, olisi se onnistunut, sillä sen hurjuus oli nyt huipussaan, ja se sai aikaan niin pelottavan karjuntayhdistelmän, että me emme voineet kuulla omia ääniämme, kun puhuimme toisillemme.
Koetettuaan monta kertaa turhaan päästä meidän kimppuumme, näytti peto tulevan siihen vakaumukseen, että sillä ei ollut voimia tehdä tätä urotyötä, ja se luopui yrittämästä.
Mutta sillä ei ollut ollenkaan aikomusta lähteä taistelupaikalta. Päinvastoin me näimme, että se oli päättänyt panna meidät kestämään piiritystä, sillä me huomasimme suureksi mielipahaksemme, että se ravasi muutamia askeleita puunrungosta poispäin ja kyyristyi ruohoon — aikoen ilmeisesti olla siinä, kunnes meidän olisi pakko tulla alas.