KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU
Toverini ja minä pysyimme tietysti paikoillamme puun latvassa; emme voineet tehdä muuta. Jos olisimme yrittäneet tulla alas, olisimme vain heittäneet itsemme suoraan leijonan kitaan, — leijonan, joka oli juuri sellaisen välimatkan päässä puunrungosta, että se voi saavuttaa meidät yhdellä ainoalla hyppäyksellä sillä hetkellä, kun astuimme jalallamme maahan. Siinä se makasi tai oikeastaan oli kyykyssä kuin kissa, vaikka se ajoittain nousi ja venytti ruumiinsa kyyristyvään asentoon, pieksi kylkiään tupsupäisellä hännällään, näytti hampaitaan ja kiljui vihaisesti. Sitten se asettui taas muutamiksi hetkiksi makaamaan ja nuolemaan haavoittunutta käpäläänsä, yhä muristen sitä tehdessään ikäänkuin se olisi vannonut kostoa kärsimästään loukkauksesta!
Kun näimme, että se oli lakannut yrittämästä puuhun, olimme toivossa, että se väsyisi hyökkäykseen ja menisi pois kokonaan. Mutta näistä toiveista me luovuimme vähitellen, kun huomasimme sen itsepintaisuuden, jolla se yhä piti meitä silmällä. Jos jompikumpi meistä liikahti oksien keskellä, hypähti se heti jaloilleen, ikäänkuin se olisi kuvitellut, että olimme aikeissa astua alas, ja se olisi päättänyt siepata meidät kiinni. Tämä jo itsessään osoitti, ettei sillä ollut vähintäkään aikomusta lähteä paikalta pois, ja sai meidät vakuutetuksi siitä, ettei piiritystä lopetettaisi piirittäjän suostumuksella.
Me aloimme tulla erittäin huolestuneiksi asemastamme. Tähän asti oli meitä kauhistanut leijonan äkillinen hyökkäys, mutta nuo kauhunhetket olivat lyhytikäisiä, ja sen kiihtymyksen takia, joka oli seurannut niitä, ei meillä ollut aikaa miettimään asiaa tai kärsimään. Meillä ei ollut aikaa tuntea epätoivoa, ja itse asiassa emme olleet ollenkaan epätoivossa turvallisuudestamme silloinkaan, kun leijona kaikin tavoin koetti päästä kimppuumme, sillä me emme uskoneet, että se pääsisi puuhun.
Mutta nyt uhkasi meitä uusi vaara. Vaikka me tunsimme olevamme aivan turvassa "orrellamme", emme voineet jäädä sinne pitkäksi aikaa. Siellä ei ollut millään lailla mukavaa istuessamme hajareisin paljaalla puunoksalla. Mutta mukavuus oli vähämerkityksinen. Me olimme kumpikin tottuneet ratsastamaan sellaisella puuhevosella, ja mitä tulee Braceen, olisi hän voinut ruveta nukkumaan, vaikka hänellä olisi ollut vain ajopurjeen puomi jalkojensa välissä, niin että me emme olleet huolissamme mukavuudesta. Oli jotakin vakavampaa mietittävää kuin tämä, ja se oli mahdollisuus joutua nälän ja janon vaivaamaksi. Minun ei tarvitse sanoa "mahdollisuus". Mitä tulee nälkään, emme vielä kärsineet ravinnon puutetta, mutta nälän seuralainen jano rupesi jo tuntumaan, vieläpä melko tavalla. Emme olleet saaneet vettä suuhumme sitten kun olimme lähteneet joelta, ja jokainen, joka on marssinut Afrikan kuuman auringon alla, tietää, että aina puolen mailin päässä tuntee halua juoda. Me kumpikin olimme olleet janoissamme melkein siitä hetkestä asti kun lähdimme veneellä rannalle, ja minä olin tähystellyt vettä siitä asti. Me moitimme itseämme siitä, ettemme olleet tuoneet mukanamme kenttäpulloa tai vesiastiaa, ja me saimme jo kärsiä huolimattomuudestamme tai pikemmin tietämättömyydestämme, sillä mieleemme ei ollut ollenkaan johtunut, että sellaiset varustukset olisivat olleet tarpeellisia enempää kuin jos olisimme menneet päiväksi linnustamaan kotia lähellä oleville kentille.
Me olimme jo kärsineet janoa, mutta nyt kun istuimme noilla paljailla oksilla varjon haivenenkaan suojaamatta meitä keskipäivän auringon säteiltä — ja vieläpä kuuman, troopillisen auringon — aloimme me tuntea täydellä todella janon tuskia tavalla, jolla en ollut niitä milloinkaan ennen tuntenut. Se oli itse asiassa mitä tuskallisin tunne, ja minä ajattelin, että jos se lisääntyisi tai vaikkapa jatkuisi vielä pitkän aikaa, niin se tappaisi minut. Toverini kärsi myöskin, vaikka ei niin kovasti kuin minä. Hän oli paremmin tottunut sellaisiin äärimmäisyyksiin ja saattoi paremmin kestää niitä.
Saattoi olla, että jos olisimme todenteolla kiintyneet johonkin työhön, emme olisi tunteneet tätä kurjuutta niin tuskallisena, mutta meillä ei ollut mitään tehtävänä paitsi pitää itseämme oksilla tasapainossa ja mietiskellä rauhallisesti. Tämä teki asian sitäkin pahemmaksi. Me saatoimme käsittää asemamme ja täydelleen ymmärtää sen vaarallisen luonteen.
Tulevaisuutemme oli kaikkea muuta kuin ilahduttava. Me emme uskaltaneet lähteä puusta pois, muuten leijona olisi syönyt meidät suuhunsa. Jos taas jäisimme puuhun, joutuisimme joko janon tai nälän tai kummankin saaliiksi.
Miten saatoimme päästä tästä kauheasta vaihtoehdosta? Väsyisikö leijona pitämään meitä silmällä ja menisi pois? Ei ollut ollenkaan todennäköistä, että se tekisi siten. Kaikki sen liikkeet osoittivat vastakkaisia aikomuksia, ja lohdutukseksemme minä muistin nyt lukeneeni tämän rajun pedon leppymättömästä luonteesta, kun sitä on haavoitettu tai ärsytetty — mikä eroaa niin suuresti siitä yleisestä mielenlaadusta, jota tavallisesti pidetään sen ominaisuutena ja jonka se varmaan usein tuo ilmi, kun sitä ei häiritä, tai ehkä silloin, kun se ei ole nälissään.
Meillä ei ollut mitään keinoa päättää, oliko meidän leijonamme nälissään vai ei; mutta me tiesimme että sitä oli häiritty, vieläpä kohdeltu törkeästi; sen kostonjanoiset tunteet oli saatettu korkeimpaan huippuunsa, ja sen takia tulisi nyt esiin kaikki, mitä tahansa kostonhimoista olikin sen luonteessa. Epäilemättä ei sen viha lauhtuisi tuossa tuokiossa. Me saisimme odottaa ehkä pitkän aikaa, ennenkuin se tuntisi itsensä taipuvaiseksi antamaan anteeksi. Meillä ei ollut mitään toivottavana sen armolta. Mahdollisesti yö saisi aikaan muutoksen. Vain siihen panimme kaikki toiveemme.
Emme ollenkaan luottaneet siihen, että joku "Pandoralla" olevista tovereistamme pelastaisi meidät. Vaikka Bracella oli ystäviä heidän joukossaan, eivät he olleet sellaisia ystäviä, että he olisivat huolehtineet paljoakaan siitä, miten hänen kävi. He saattoivat näön vuoksi etsiä häntä, mutta oli kaksikymmentä tietä, joita he saattoivat kulkea osumatta oikealle tielle, ja olisi pelkkä sattuma, jos löytäisi jonkun näissä määrättömissä metsissä. Meillä ei ollut paljoakaan toivoa, että he pelastaisivat meidät.
Se vähäinen toivo, mikä meillä oli heidän suhteensa, perustui omituiseen luuloon. Toverini otaksui, että "Pandoran" miehet kuvittelisivat meidän karanneen, huomatessaan ettemme palaisi. Tässä tapauksessa oli kylläkin luultavaa, että meitä etsittäisiin vieläpä tarpeellisella innolla, jotta meidän löytämisemme olisi varma!
Tämä oli omituinen otaksuma, ja me kumpikin toivoimme, että se osoittautuisi oikeaksi. Tämän mahdollisuuden sattuessa oli meillä suuremmat mahdollisuudet tulla autetuiksi pälkäästämme.
Tähän mennessä oli janomme tullut tuskalliseksi. Kurkkumme olivat kuivuneet, ikäänkuin olisimme nielleet punapippuria, eikä kielemme voineet saada aikaan vähintäkään kosteutta. Luonnollinen sylkinestekin oli lakannut valumasta.
Kun me kärsimme tällä lailla, sai toverini erään ajatuksen; minä näin hänen viiltävän veitsellään erään oksan kaarnaa. Asia, joka ensinnä saattoi meidät lähestymään suurta puuta, oli nyt ratkaistu. Uurroksesta vuoti punaista nestettä — tämä oli "traakkipuu"!
Toivoen saavamme lievitystä tästä lähteestä me kumpikin kostutimme huuliamme kirkkaanpunaisella nesteellä ja nielimme sitä, niin pian kun sitä tihkui esiin. Jos olisimme olleet paremmin tutustuneet lääkeopilliseen kasvioppiin, olisimme jättäneet tämän nesteen sikseen, sillä lohikäärmeen veri on tunnetuimpia kutistavia aineita. Voi, me huomasimme pian koettelemalla sen ominaisuudet. Viisi minuuttia jälkeenpäin tuntui kielemme siltä, kuin olisi siihen kaadettu vihtrilliä, ja meidän janomme kasvoi niin voimakkaaksi ja rajuksi, ettei sitä voinut enää sietää. Me kaduimme nyt katkerasti tekoamme; me valitimme katkerasti, että olimme maistaneet tuota verenkaltaista nestettä. Me olisimme saattaneet kestää päiviä, jollemme olisi nielleet noita kirkkaan punaisia tippoja; mutta me kärsimme nyt jo ikäänkuin olisi kulunut päiviä siitä kun olimme maistaneet vettä!
Meidän janomme oli äkkiä lisääntynyt ja oli yhä lisääntymässä, kunnes kärsimämme tuska oli suorastaan kiduttava. Minä en osaa kuvailla sitä. Sen kauhistavasta luonteesta voi saada jonkun käsityksen, kun vakuutan, että me todella puhuimme sellaista, että laskeutuisimme puusta ja panisimme henkemme mieluummin alttiiksi puukko-ottelussa leijonan kanssa kuin että kärsisimme janoa kauemman aikaa!