KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU
Niin; me tosiaan puhuimme sellaista, että laskeutuisimme puusta ja panisimme henkemme alttiiksi puukkotaistelussa leijonan kanssa!
On totta, että se oli toivoton yritys, mutta on luultavaa, että olisimme yrittäneet sitä ennenkuin kärsineet tuota hirmuista tuskaa vielä pitkän aikaa. Onneksi emme joutuneet tähän epätoivoiseen vaihtoehtoon saakka. Ratkaisevalla hetkellä tuli onnellinen ajatus toverini mieleen ja se ajoi päästämme pois ajatuksen puukkotaistelusta.
Muistettakoon, että meillä oli mukanamme musketti. Suurta "Anna-kuningatarta" ei pidä unohtaa, vaikka yhteen aikaan näytti siltä kuin olisimme unohtaneet sen. Asianlaita ei ole aivan siten. Me muistimme sen aivan hyvin, sillä se oli vain silmissämme, maaten puun juurella, jonne Brace oli sysännyt sen innoissaan päästäkseen leijonalta pakoon. Mutta se oli meidän saavuttamattomissamme, ja kun se vielä lisäksi oli tyhjä, emme olleet ollenkaan ajatelleet, että se olisi meille hyödyksi. Vaikka olisimme saaneet sen käsiimme ja ladanneet sen uudestaan, tiesimme me, etteivät pyyhaulit tappaisi leijonaa, ja sentakia olisimme voineet ladata ja laukaista, kunnes olisimme kuluttaneet kaikki ammuksemme, saamatta aikaan muuta tulosta kuin että olisimme saaneet pedon vielä raivoisemmaksi — jos siihen vielä oli varaa. Näistä syistä emme olleet kiinnittäneet mitään huomiota "Anna-kuningattareen", ja se makasi siinä aivan meidän allamme ilmeisesti yhtä hyödytönnä kuin rautatanko.
Kun suunnittelimme puolustus- ja hyökkäyskeinoja, joita voisimme käyttää hyväksemme aikomassamme loppuottelussa, tuli "Anna-kuningatar" taas mieleemme, ja Brace keksi keinon, jonka avulla suuri ase tulisi hyödyksemme. Itse asiassa oli olemassa mahdollisuus, että me selviytyisimme asiasta sen avulla ilman sitä epätoivoista yhteenottoa, jota olimme suunnitelleet. Me vain ihmettelimme, ettei ajatus ollut ennen juolahtanut mieleemme.
Suunnitelmamme oli saada pyssy käsiimme ja ladata se uudestaan, sitten ärsyttää leijonaa jollakin tavalla, niin että se uudistaisi yrityksensä käydä puun kimppuun, ja kun se olisi siten aivan lähellä, asettaa musketin piipunpää aivan liki sen päätä sekä laukaista sisällys suoraan siihen. Pyyhaulitkin täyttäisivät tarkoituksen, jos ne laukaistaisiin niin likeltä.
Ensimmäinen vaikeus olisi saada pyssy haltuumme. Se oli puun alla samalla sivulla, josta olimme kiivenneet ylös, ei kolmenkaan jalan päässä suuresta rungosta, mutta vaikka se oli niin likellä, oli ilmeistä, että jommankumman meistä oli laskeuduttava maahan, ennenkuin saatoimme päästä käsiksi siihen. Tietysti olisi mahdotonta tehdä tätä ilman hengenvaaraa — niin, oli todella varmaa, että leijona hyökkäisi alaslaskeutuvan kimppuun. Se oli vain noin kaksitoista askelta kauempana ja, niinkuin jo on kerrottu, se piti meitä yhtämittaa silmällä. Yksi ainoa hyppäys olisi kylliksi, eikä olisi mitään mahdollisuutta päästä siltä pakoon. Miten saattoi pyssyyn päästä kiinni?
Olen sanonut, että oli ilmeistä, että jommankumman meistä oli laskeuduttava alas, ja kun tämä olisi suoraa päätä perikatoon menoa, ei ajatusta siihen ryhtymisestä harkittu hetkeäkään.
Ben oli kuvitellut, että hän saattaisi päästää minut alas apinoiden tavoin ja että me tällä keinoin saisimme pyssystä kiinni. Mutta tutkittuamme oksia ja laskettuamme etäisyyden me huomasimme, että korkeus oli liian suuri ja keino mahdoton käyttää.
Juuri silloin tuli avuksemme toinen ajatus — Benin aivoissa syntynyt ajatus — nimittäin että tekisimme köydenpätkän päähän juoksusilmukan, koettaisimme saada sen pyssyn ympäri ja sitten vetäisimme pyssyn ylös silmukassa. Tämä olisi varma suunnitelma, jos vain voisimme saada sen täytäntöön.
Meillä oli nuoraa — merimiestä tavataan harvoin ilman sitä. Se oli sama pätkä, jossa korppikotka oli roikkunut, sillä Ben oli irroittanut sen, ennenkuin oli viskannut lintunsa pois. Se oli sekä tarpeeksi pitkä että tarpeeksi kestävä tähän tarkoitukseen, eikä olisi sopinut paremmin, vaikka se olisi valittu köysitehtaasta. Ben tiesi, miten silmukka piti tehdä, ja pian oli silmukka tehty hänen mielensä mukaan. Sitten laskettiin nuora alas hitaasti ja varovasti, niin ettei silmukka menisi umpeen, ennenkuin se ennättäisi maahan. Merimiehen taitavan käden ohjaamana silmukka tuli vihdoin maan pinnalle aivan musketinpiipun suun eteen, ja sitten sitä vedettiin hitaasti ja hellävaroen pitkin ruohoa. Onneksi ei pyssynpiippu ollut aivan maanpinnassa kiinni, ja nuora kulki helposti sen alitse. Mutta Ben ei ollut tyytyväinen, ennenkuin oli saanut silmukkansa piipun ja pyssyntukin keskivälille aivan toisen kääntörenkaan yläpuolelle. Sitten hän veti silmukan umpeen nykäisemällä — tavalla, jonka vain merimies osaa — ja kireällä oleva nuora osoitti, että se oli kiinni ja lujasti paikoillaan. Vielä puoli minuuttia, ja toverini piti "Anna-kuningatarta" kädessään!
Sen panostaminen oli vain muutamien minuuttien työ, mutta se tehtiin varovasti, koska pelkäsimme pudottavamme joko ammukset tai latasimen. Tietysti olisi ase tullut käyttökelvottomaksi, jos olisimme hukanneet jommankumman niistä.
Kaikkien näiden toimien kestäessä ei vastustajamme ollut jäänyt rauhalliseksi. Kun se näki musketin nousevan salaperäisesti puuhun, näytti se kuvittelevan, että häntä vastaan mietittiin jotakin salajuonta, ja se nousi kaikille neljälle jalalleen sekä päästi äänekkään murinan.
Ben oli nyt saanut pyssyn ladatuksi ja odotti vain, että leijona lähestyisi puuta; mutta peto ei näyttänyt ollenkaan aikovan tulla lähemmäksi. Se murisi yhä ja huiski hännällään kiukkuisesti, mutta pysyi paikoillaan.
Mahdollisesti pistoolinlaukaus saisi sen houkuteltua lähemmäksi, ja toverini kehoitti minua ampumaan. Minä tein siten, tähdäten leijonaa. Luultavasti kylläkin laukaus vain kutitti sitä, mutta se sai osittain aikaan toivotun vaikutuksen, sillä saadessaan sen ruumiiseensa se hypähti kerran ylöspäin ja pysähtyi sitten taas — yhä jatkaen ulvomistaan ja lyöden kylkiään pitkällä tupsupäisellä hännällään.
Nyt se ei ollut kymmenenkään askeleen päässä pyssynsuusta, eikä se tullut tällä kertaa lähemmäksi. Tämä oli ilmeistä, sillä jäätyään hetkeksi seisomaan neljällä jalallaan se istuutui aivan kuin kissa. Sen leveä rinta oli aivan meitä päin ja tarjosi mitä sopivimman maalitaulun tähdättäväksi.
Ben oli kovassa kiusauksessa nostaa pyssy ja vetää liipasimesta, mutta peläten yhä, että tälläkin lyhyellä matkalla pyyhaulit hajaantuisivat eivätkä tekisi mitään vahinkoa, hän pidätti itseänsä.
Hän kehoitti minua lataamaan pistoolin uudestaan ja laukaisemaan taas, ja minä olin juuri siinä puuhassa, kun toverini yht'äkkiä kuiskasi minulle, että pysähtyisin. Minä katsoin häneen nähdäkseni, mitä hän tahtoi. Minä näen, että hänen mielessään on jokin uusi aie. Minä näin hänen vetävän varovasti suuren rautaisen latasimen renkaistaan ja sitten kiertävän tukon rohtimia sen pään ympäri sekä sovittavan sen pyssynpiippuun, missä rohtimet pitivät sitä kiinni. Sen jälkeen minä näin hänen laskevan piipun alas ja panevan pyssyntukin olkapäätään vasten. Minä näin hänen tähtäävän, ja pian sen jälkeen kuului kova pamaus ja näkyi savupilvi, joka täytti koko puunlatvan kätkien sekä maan että taivaan näkyvistäni.
Vaikka en voinut muutamaan hetkeen sanoa laukauksen vaikutusta — ei Benkään voinut —— paksun savun takia, ilahduttivat meitä ne äänet, jotka kuuluivat meille alhaalta. Leijonan ääni tuntui yht'äkkiä kokonaan muuttaneen riemuitsevan kiljuntansa sävyyn, joka ilmaisi tuskaa ja pelkoa, ja me olimme vakuutetut siitä, että se oli pahasti haavoittunut. Me saatoimme kuulla vinkumisen, korskunnan ja kiljunnan, joka muistutti sitä, mikä kissalta pääsee kuolemantuskissa, mutta paljon karkeampana ja kovempana.
Kaikki tämä kesti vain muutamia sekunteja — niin kauan kuin rikkipilvi riippui puun ympärillä — ja juuri kun se oli hajaantunut sivulle ja me saatoimme nähdä maan allamme, loppuivat äänet, ja me huomasimme suureksi iloksemme mahtavakokoisen pedon loikovan kyljellään liikkumattomana ja kuolleena.
Me odotimme hetken tullaksemme varmuuteen tästä asiasta ennenkuin laskeutuisimme varmasta turvapaikastamme. Mutta kun me tarkastimme petoa ja näimme, ettei se liikkunut, tunsimme itsemme lopulta vakuutetuiksi asiasta ja hyppäsimme alas maahan.
Totta kylläkin, se oli aivan kuollut. Rautainen latasin oli tehnyt tehtävänsä ja pisti vielä esiin, puoliksi uponneena sen rintaan — sen pää oli tunkeutunut sydämeen asti.
Komea leijona oli kylläkin hyvä saalis yhdeksi päiväksi. Siten ajatteli Ben, ja kun meillä ei ollut ollenkaan halua saada toista samalla tapaa, sovimme me, että metsästyksemme nyt päättyi.
Mutta Ben ei aikonut palata ottamatta mukaansa muutamia metsästäjätaitonsa voitonmerkkejä, ja sentakia me palasimme paikalle saatuamme vettä janomme lieventämiseksi ja nyljimme suuren traakkipuun varjossa leijonalta sen nahan.
Tämä voitonmerkki Benin olkapäällä ja minun kantaessani
"Anna-kuningatarta" me käänsimme matkamme "Pandoraa" kohti.