KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU
Benin ja minun tarkoituksena oli palata suoraa päätä parkkiin. Me olimme täysin tyytyväisiä päivämme metsästykseen emmekä halunneet enempää riistaa.
Me lähdimme sentakia suuntaan, joka ajatuksemme mukaan veisi meidät takaisin joelle.
Mutta me emme olleet menneet kauas, kun rupesimme ajattelemaan, että olimme väärään suuntaan menossa, ja silloin me käännyimme siitä sivulle päin sekä läksimme toisaalle päin.
Tätä uutta suuntaa me kuljimme enemmän kuin mailin matkan, mutta kun ei mitään jokea tullut näkyviin, luulimme me, että me nyt varmasti kuljimme väärää tietä ja palasimme taas takaisin.
Kun olimme kävelleet vielä mailin tai pari tulematta joelle, rupesimme me ajattelemaan olevamme hukassa. Ainakin olimme varmasti eksyneet tieltämme, eikä meillä ollut pienintäkään aavistusta, millä puolella meistä oli joki tai parkki tai kuningas Dingo Bingon varastohuone.
Levähdettyämme hetken — me olimme tulleet aivan väsyksiin ponnistellessamme sinne tänne läpi metsien — me lähdimme uudestaan liikkeelle ja kävelimme tällä kertaa kolme mailia tai enemmänkin suoraa suuntaa. Mutta kaikki oli arvaamista ja näyttäytyipä lisäksi olevan huonoa arvaamista, sillä sen sijaan että olisimme tulleet alaville laaksomaille, joita oli pitkin joen rantaa; me huomasimme tulevamme mäkiselle maalle, joka oli avonaista ja jossa kasvoi puita harvassa. Me näimme runsaasti riistaa joka puolella — useanlaatuisia antilooppeja — mutta me olimme nyt niin huolissamme tiestä, että me emme ajatelleetkaan pysähtyä ampuaksemme niitä. Sillä hetkellä me olisimme mieluummin halunneet nähdä "Pandoran" yläprammitangon kuin maailman suurimman antilooppilauman.
Muuan edessämme olevista kukkuloista näytti olevan korkeampi kuin muut, ja kun se myöskin näytti olevan lähimpänä, ehdotti Ben, että me jatkaisimme matkaamme sen huipulle. Siten me saisimme nähdä ympärillä olevan maan ja luultavasti huomaisimme joen sekä ehkä itse parkinkin.
Tietystikään minä en vastustanut — minä olin kokonaan toverini neuvojen johdettavissa — ja me lähdimme heti kukkulaa kohti.
Se näytti olevan vain mailin tai parin päässä, mutta kun olimme kävelleet kokonaisen mailin, se ei näyttänyt suureksi hämmästykseksemme olevan yhtään lähempänä!
Mutta se ei ollut pahinta, sillä kun olimme kulkeneet vielä mailin, emme yhä näyttäneet olevan lähempänä kukkulaa kuin lähtiessämme. Sitten meni kolmas maili, ja välimatka meidän sekä mäen välillä oli, mikäli saattoi huomata, vain hiukan vähentynyt!
Jos minä olisin saanut määrätä olisin heittänyt kaiken toivon tuon kukkulan saavuttamisesta ja mennyt takaisin, niinkuin olimme tulleetkin. Mutta toverini oli ihmeellisen kestävä mies siinä mihin hän vain ryhtyi, ja nyt kun hän oli lähtenyt kulkemaan kukkulalle, oli hän päättänyt, ettei pysähdyttäisi ollenkaan, ennenkuin olimme saapuneet aivan sen huipulle, vaikka meiltä menisi auringonlaskuun saakka, ennenkuin saisimme matkan suoritettua. Siten me ponnistimme eteenpäin pitäen kukkulan huippua silmissämme ja matkaten suoraan sitä kohti koko ajan.
Matka oli paljon pitempi kuin olimme otaksuneet. Kukkula oli ainakin runsaan kymmenen Englannin penikulman päässä siitä paikasta, missä olimme sen ensin huomanneet, korkeimmalle kohdalle, vaikka se lähtiessämme näytti olevan vain yhden penikulman päässä! Mutta ilmakehän puhtaus on niin suuri muutamissa osissa kuumaa vyöhykettä, missä ei ole yhtään pilveä taivaalla eikä ollenkaan sumua maan pinnalla, että semmoinen pettyy helposti, joka on tottunut englantilaiseen maisemaan.
Tuntia ennen auringonlaskua Ben ja minä ehdimme kukkulan huipulle, mutta meidän vaivamme palkitsi se loistava näköala, joka avautui eteemme sekä erikoisesti joen näkeminen, se kun juoksi toista puolta pitkin ja ulottui kauas poispäin meistä loistavan hopeavyön tapaisena, kunnes se kohtasi valkoisen meren kaukaisuudessa. Me saatoimme juuri erottaa "Pandoran", joka oli ankkurissa, ja me luulimme voivamme nähdä kuningas Dingo Bingon majat ja varastohuoneet, jotka pilkistivät vihreiden puiden keskeltä. Parkki ei näyttänyt suuremmalta kuin pieni vene, ja vaikka se näytti olevan hyvin lähellä joen suuta, oli sekin vain näköhairaus, sillä me tiesimme sen olevan enemmän kuin mailin päässä virtaa ylöspäin.
Tietysti näky tuotti meille iloa, sillä me olimme todella luulleet olevamme hukassa ja tunteneet itsemme hyvin levottomiksi koko iltapuolen. Mutta nyt kun näimme asemamme ja suunnan, mihin joki juoksi, saatoimme helposti löytää tiemme sen luo ja seuraamalla sen rantoja me tulisimme aikanaan määräpaikkaamme.
Mutta eräs asia oli hyvin epämiellyttävä. Me emme voisi ehtiä "Pandoralle" takaisin tänä yönä. Me voisimme päästä joen rannalle asti, ennenkuin aurinko kokonaan laskisi. Mutta me näimme, että maa oli molemmilla puolilla virtaa tiheän metsän peitossa, ja jollei löytyisi polkua, tulisi kulkeminen metsän läpi hitaaksi, ja hämärän tultua olisi mahdotonta mennä eteenpäin. Näytti jokseenkin selvältä, ettemme ehtisi "Pandoralle" sinä iltana, vaan että meidän piti viettää yö metsässä.
Kun asianlaita oli oleva näin, ajatteli Ben, että me saatoimme yhtä hyvin pysyä kukkulalla kuin mennä jonnekin muuanne. Me olisimme saattaneet mennä alas joen rannalle — joki näet juoksi aivan mäen toista sivua pitkin, ehkä ei aivan mailin päässä rinteen alareunasta — ja me ajattelimme alussa tehdä siten, mutta harkitessamme asiaa meistä näytti paremmalta pysyä siellä, missä olimme. Meillä olisi vähempi vaara villeistä pedoista, jos jäisimme kukkulalle, jossa ei ollut paljoa puita, kuin jos menisimme alas tiheisiin metsiin. Joen rantojen tiesimme olevan paikan, jossa villejä petoja oli eniten, ja vaara niiden hyökkäyksestä olisi siellä paljon suurempi. Mitä tuli veteen, emme voineet olla paremmassa asemassa, sillä me olimme löytäneet kauniin lähteen läheltä huippua ja olimme jo sammuttaneet janomme siitä. Meidän ei tarvinnut mennä joelle, mitä tähän seikkaan tuli.
Ainoa, mitä meiltä todella puuttui olivat kaikki ruokatarpeet. Meillä ei ollut palaakaan laivakorppuja eikä lihaa, ja me olimme kumpikin tulleet nälkäisiksi kuin sudet. Ei ollut vähintäkään mahdollisuutta saada illallista, ja meidän olisi ollut kuljettava tyhjin vatsoin, kunnes ehtisimme parkin luo — ehkä vasta puolipäivän aikaan seuraavana päivänä.
Me olimme tulleet niin nälkäisiksi, että toverini toivoi nyt että olisi tuonut mukanaan palasen leijonan lihaa, selittäen, että hän olisi aivan hyvin voinut syödä viipaleen siitä. Meillä oli nahka yhä mukanamme, mutta se oli liian sitkeätä meille, vaikka olimmekin nälissämme.
Me istuuduimme lähelle lähdettä ja aloimme miettiä, mihin valmistuksiin meidän oli ryhdyttävä yön viettämiseksi. Ajattelimme, että oli parasta koota joku määrä puita ja tehdä roihuava tuli — ei siksi, että olisimme pelänneet kylmää, sillä kylmyys oli täällä tuntematon asia. Päinvastoin, vaikka oltiin jo lähellä auringonlaskua, oli ilma yhä hyvin kuuma ja painostava. Tarkoituksenamme oli tulta polttamalla pelottaa tiehensä villieläimet, jotka mahdollisesti: lähestyisivät nukkumapaikkaamme yön aikana.
Puhuessamme me tulimme nälkäisemmiksi, ja lopulta rupesi vatsamme vaatimaan niin kovasti, että olisimme melkein voineet syödä ruohoa! Mutta onni näytti olevan ystävällinen meitä kohtaan ja pelasti meidät tulemasta ruohonsyöjiksi. Juuri kun aprikoitsimme, mitä löytäisimme syödäksemme, satuimme näkemään suuren linnun tulevan muutamien puiden suojasta avoimelle tantereelle. Se ei nähnyt meitä, sillä se tuli joka hetki lähemmäksi. Se näytti syövän ruohoa liikkuessaan eteenpäin, ja ollessaan siten kiintyneenä oman ravintonsa etsimiseen se ei huomannut mitään muuta.
Ben oli ladannut uudestaan "Anna-kuningattaren" tapettuaan leijonan. Latasin oli pahasti vääntynyt, mutta meidän oli onnistunut saada se suoraksi jälleen, niin että se kelpasi tarkoitukseensa, ja jotta olisimme valmiit mahdollisiin sattumuksiin, oli uusi lataus työnnetty piippuun.
Nähdessämme suuren linnun tulevan niin likelle me painauduimme rauhallisesti alas kätkeäksemme itsemme ruohikkoon Benin asettuessa pienen pensaan taakse, jonka läpi hän työnsi musketin pitkän piipun.
Näytti siltä kuin kaitselmus olisi lähettänyt linnun illalliseksemme, sillä tyhmä elukka käveli suoraan eteenpäin, kunnes se oli tuskin kahdentoista yardin päässä "Anna-kuningattaren" piipunsuusta. Juuri silloin Ben veti liipasimesta, ja vaikka ammukset olivat pieniä, keikahti suuri trappi — lintu osoittautui trapiksi — ruohossa ympäri niin kuolleena kuin naula ovessa. Niin sanoi Ben nostaessaan sen ylös ja tuodessaan sen leiriimme. Me ryhdyimme nyt valmistamaan lintua, ja kynittyämme sekä puhdistettuamme sen me sytytimme tulen ja panimme sen liekkiin paahtumaan. Me emme ehkä keittäneet sitä hienoimmalla tavalla, ja se oli mahdollisesti hieman savustunut, mutta vaikka olikin, niin emme huomanneet sitä syödessämme, sillä me söimme kumpikin sydämen halusta ja ajattelimme, että se oli herkullisin pala mitä ikinä olimme maistaneet. Tietystikin suolalihan jälkeen johon olimme niin kauan tottuneet, tuores trappi —- se on maukkaimpia riistalintuja — ei voinutkaan olla muuta kuin herkkupala, ja se maistui meille siinä määrin, että me ennen maatamenoamme teimme uuden hyökkäyksen linnun kimppuun ja söimme sen miltei loppuun, vaikka se oli suuri.
Me joimme illallisen paineeksi siemauksen kylmää vettä kristallikirkkaasta lähteestä ja sitten aloimme tuumailla, mihin oikaisisimme ruumiimme yöksi.