KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU
Ensin meillä oli aikeena jäädä sinne, missä olimme keittäneet ja syöneet illallisemme. Vettä oli helposti saatavissa ja siellä oli pitkää ruohoa, jossa saatoimme levätä hyvin mukavasti.
Mutta vaikka silloin oli tarpeeksi lämmintä ja vaikka me olisimme voineet ruveta nukkumaan tuntematta ollenkaan kylmää, tiesimme me että asianlaita olisi toinen keskiyön aikaan. Me tiesimme tämän siitä kokemuksesta, jonka me jo olimme saaneet tästä osasta maata, sillä huolimatta auringon suuresta kuumuudesta päivällä nousi yöllä paksu kaste, ja ilma oli usein sumuista sekä kylmää. Muutamina öinä olimme parkissa ollessamme huomanneet ilman kyllin kylmäksi ottaaksemme käytäntöön kaikki peitteet, jotka voimme saada. Mahdollisesti ei ilma ollut itsessään niin kylmä kuin me kuvittelimme, sillä tähän aikaan minä en tietänyt mitään lämpömittarista. On hyvin luultavaa, että me tunsimme yön kylmyyden tuntuvammin sen vastakkaisuuden takia verrattuna päivän suureen kuumuuteen, ja kun me olimme tavallisesti kovassa työssä ja hikoilimme koko päivän, ei veremme ollut tietystikään valmistautunut muutosta varten.
Kyseessä oleva päivä oli ollut erikoisen kuuma, ja kävellessämme palmunpähkinöiden yli sekä ponnistellessamme tiheikköjen ja muiden vaikeakulkuisten paikkain lävitse me olimme hikoilleet ylenmäärin koko päivän. Koska meillä ei ollut peitteitä verhotaksemme itseämme — ei mitään muuta kuin aivan keveät vaatteemme — tulisimme luultavasti kärsimään yöllä, kun kostea kaste laskeutuisi päällemme. Totta kylläkin, että meillä oli leijonan nahka mukanamme, mutta kun se oli tuore ja vielä muokkaamaton ei se olisi suurestikaan hyödyttänyt meitä.
Kun asianlaita oli näin, tuli mieleemme, että me saatoimme yhtä hyvin etsiä suojaa jonkun puun alta, joka ainakin varjelisi meidät laskeutuvalta kasteelta, vaikkakaan se ei lämmittäisi meitä.
Me olimme jo huomanneet metsikön, joka oli jonkun matkan päässä mäen rinteellä. Se näytti lupaavan juuri sitä suojaa, mitä me kaipasimme, ja me läksimme metsikköön päin ottaen mukaamme pyssyn, leijonannahan, trapin jäännökset sekä vähän polttoaineksia tehdäksemme niistä uuden tulen.
Tämä metsikkö näytti olevan sitä lajia, jota tavallisesti sanotaan viidakoksi — sellainen, jota voi usein huomata englantilaisissa puistoissa. Se oli muodoltaan pyöreä ja peitti noin puolen acren alan maanpinnasta. Ei mikään puista ollut suuri — ei yli kolmen- tai neljänkymmenen jalan korkuinen, mutta kun pääsimme lähemmäksi, saatoimme huomata, että ne olivat kaikki yhtä lajia. Sen saatoimme päättää lehdistä, jotka olivat hyvin suuria ja loistavan vihreitä väriltään. Ne olivat pitkulaisia ja jokainen lehti oli jakautunut viiteen lehdykkään, jotka olivat toisiinsa nähden samassa asennossa kuin sormet kädessä. Lehdykätkin olivat samanlaisia kuin suuret, kokonaiset lehdet, ja jokaisesta lehtikimpusta huomasimme kasvavan suuren, valkean kukan, mikä riippui pitkässä nuokkuvassa varressa pää alaspäin. Nämä kukat antoivat metsikölle hyvin kauniin ulkonäön — niiden loistavat, valkeat terät olivat somana vastakohtana lehtien tummalle vihreydelle.
Kaikki nämä seikat me huomasimme, kun menimme lähemmäksi, sillä vaikka aurinko oli laskenut, oli yhä kyllin valoisaa, jotta saattoi nähdä esineet melkoisen välimatkan päästä.
Me emme huomanneet tästä pienestä viidakosta mitään muuta, mikä olisi näyttänyt erikoiselta, kunnes me olimme päässeet aivan sen reunaan. Me huomasimme vain, että se oli sievästi pyöreä, aivan kuin se olisi kuulunut johonkin hienoon puistoon ja kuin olisi puistonvartijan tai jonkun maisemapuutarhurin karsimaveitsi pitänyt sitä somasti leikattuna. Tietysti oli tämä vain satunnainen omituisuus, kun ajatteli, että metsikkö kasvoi villissä, asumattomassa maassa, missä ihmiskäsi ei milloinkaan puuttunut siihen, kuten otaksuimme. Mutta minä olin kuullut, että sellaisia säännöllisesti muodostuneita viidakkoja tavataan usein villeissä seuduissa sekä etelä-Afrikan tasankomailla että Amerikan heinäaavikoilla, ja siksi ei ollut mitään merkillistä, että niitä olisi yhtä hyvin keski-Afrikassakin.
Tämän takia me olimme tuskin huomauttaneetkaan toisillemme viidakon muodon omituisuudesta, vaan lähestyimme sitä tarkoittamatta mitään muuta kuin että saisimme varjoa sen alla. Sen taaja lehvistö, joka tarjosi suojaa kasteelta vieläpä sateeltakin, jos se sattuisi tulemaan, näytti kutsuvan meitä luokseen, ja me päätimme ottaa vastaan sen tarjoaman vieraanvaraisuuden.
Vasta kun me pääsimme hyvin lähelle viidakkoa, me huomasimme tämän omituisen metsikön oikean luonteen — ja silloin me huomasimme erikoisuuden, joka hämmästytti meitä.
Voitte kuvitella hämmästystämme, kun huomasimme, että koko tiheikössä oli vain yksi puu sen sijaan että — niinkuin olimme otaksuneet — siinä olisi ollut todellinen metsikkö, joka peitti tuon miltei acren suuruisen alan maata.
Varmastikin siinä oli vain yksi puu, ja me olimme väärin pitäneet suurta, varjostavaa lehti- ja kukkalatvaa kokonaisena metsikkönä!
Mutta minkälainen puu se olikaan! Jos olimme hämmästyneet traakkipuusta, kävi hämmästyksemme nyt enemmän kuin kaksinkertaiseksi, kun katselimme jättiläismäistä puiden hallitsijaa, joka tässä levisi laajalle silmiemme edessä. Traakkipuu kutistui pensaaksi siihen verraten.
Jos minun pitäisi mainita tämän äärettömän suuren kasvin mittasuhteet, niin minua tuskin uskottaisiin. Mutta onneksi eivät sen jättiläismitat ole yksin minun vakuutukseni varassa. Kasvitieteilijät ovat kuvanneet samankaltaisia puita, vieläpä aivan samaa lajiakin olevia, ja sentakia tuntee tieteellinen maailma niiden suuren koon hyvin.
Siinä puussa, jonka Brace ja minä tapasimme, oli runko täydelleen sata jalkaa ympärimitaten. En voi sanoa tarkkaan, koska minulla ei ollut mittanauhaa, ja olisi tarvittu melko pitkä nuora ympäröimään sitä. Mutta Ben mittasi sen huolellisesti käsivarsillaan ja ilmoitti sen olevan "kaksikymmentäviisi syltä". Nyt olivat Benin sylet kelpo syliä, sillä hänellä oli pitkät käsivarret, ja siitä päätän, että runko oli vähintäin sata jalkaa ympärimitaten. Noin kahdentoista jalan korkeudessa maasta haarautui runko useaksi suureksi oksaksi, joista jokainen oli itsekin aivan kuin puu, ja itse asiassa muutamat niistä olivat paljon paksumpia kuin metsän useimmat puut. Nämä haarat ulottuivat monen yardin päähän, ensin vaakasuoraan, mutta kun ne kaventuivat päätään kohti, alkoivat ne vähitellen kaartua alaspäin, kunnes niiden uloin pää — huipussa olevat oksat lehtineen — aivan koskettivat maata. Tästä syystä me emme olleet voineet nähdä päärunkoa, kun lähestyimme. Ulompana olevien oksien lehdet kätkivät sen meidän näkyvistämme, ja sentakia olimme pitäneet yksityistä puuta metsikkönä ja viidakkona. Se muistutti tätä sitäkin enemmän korkeutensa tähden, sillä kuten jo on huomautettu, sen ylimmät oksat eivät nousseet suoraan ylöspäin enemmän kuin kolme- tai neljäkymmentä jalkaa. Sentakia se ei ollut maailman korkein puu, vaikka se varmaan oli paksuimpia.
Nyt sattui niin, että minä tiesin, minkälajinen puu se oli — tiesin sen nimenkin; minun "ihmekirjani" ei ollut jättänyt kuvaamatta tätä kasvimaailman harvinaisuutta. Se oli suuri baobab.